Herman Granholm

Kärsimys

Niin, sinä olit kärsimys, joka odotit minun syntymistäni ja heti maailmaan tultuani otit minut syliisi ja suutelit minua. Silloin en pitänyt sinusta, enkä olisi halunnut karvaita suudelmiasi. Ne polttivat huuliani, ja minä itkin sylissäsi. Mutta sinä vain hymyilit minulle surunvoittoista hymyäsi ja sanoit: ”Tästä lähin tulemme olemaan parhaita ystäviä.”

Ja sinä avasit kärsimysten suuren lippaan, josta sanoit jo antaneesi lahjan minulle, ja minä kauhistuin sen synkkää sisältöä. Mutta sinä läksit pois enempää sanomatta, ja minä etsien lahjaasi, että olisin saanut heittää sen pois tyköäni – vaan en sitä löytänyt, vaikka kyllä tunsin sen läsnäolon itsessäni.

Kun sinä taas tulit, tarjosin minä lahjaasi takaisin. Mutta sinä vain kuiskasit joitakin käsittämättömiä sanoja onnesta, joita minä en kuitenkaan ymmärtänyt, vaan sanoin: ”Mitä sinä onnesta höpiset, sinä suuri valehtelija. Voidaanko tällaista kutsua onneksi?” Mutta sinä tulit murheelliseksi, että sinulla on niin vähän ystäviä maailmassa, ja kuitenkin sanoit tekeväsi kaikille oikein.

Erään kerran sinä avasit nautintojen lippaan, ja minä hurmaannuin sen viehättävästä sisällöstä. Pyysin: ”Anna sieltä minulle, niin saat tämän karvaan lahjasi takaisin.” Kuitenkin sinä melkein pelästyen sanoit: ”Älä pyydä näitä enää. Sillä jos ihmiset eivät tahtoisi näitä, heille ei tarvitsisi antaa kärsimysten lippaasta. Nämä ovat valheella verhottuja ja vievät onnettomuuteen, mutta ne toiset vievät onneen. Katso tuonne!” Ja todellakin minä näin kaukana ylhäällä loistavan epämääräisen olennon, joka täytti minut suurella kunnioituksella ja halulla päästä sen luokse.

Sinä avasit taas kärsimysten lippaan, josta olit antanut minulle lahjan, ja nyt ne olivat täysin muuttuneet. Minä näin niiden samean pinnan läpi kirkkaan ja puhtaan sisällön. Ja pyysin, että antaisit vielä edes yhden lahjan minulle, että pikemmin saavuttaisin onneni, mutta sinä sanoit, ettei niitä tuhlata, vaan niitä annetaan vain määrätty osa kullekin.

Niin olimme onnellisia, että meistä oli vihdoinkin tullut ystäviä, että minä melkein tahtomattani siunasin kärsimysten lippaan. Ja sinä läksit pois luotani tyytyväisenä, kun olit saanut minulta siunauksen. Sittemmin olen sinua usein kaiholla ajatellut, ja kun taas tulet luokseni, toivon, että olisin entistä kohteliaampi sinulle.

Tietäjä — huhtikuu 1913


Etusivu Artikkelit