Konstanzin kirkkoherran Herman Heislerin (1857-1943) saarna

Kohtalo

Jeesus hylkää tämän ajatuksen rangaistuksesta: "Ei tämä tehnyt syntiä, eivätkä hänen vanhempansa, vaan (se tapahtui) jotta Jumalan teot tulisivat ilmi hänessä." Jeesus ei tahdo, että Jumalassa ennen kaikkea näkisimme kostajan, joka rankaisee? Päinvastoin näyttää hän meille kärsimyksessäkin rakastavan isän, joka tahtoo auttaa meitä. Torjuvalla vastauksellaan Jeesus siis oikaisee opetuslasten kysymyksen. Mutta hän ei moiti heitä siitä, että he ylimalkaan kysyivät häneltä, missä kärsimyksen syy oli, vanhemmissa vaiko sakeassa itsessään: Mestari, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa? Jos nyt sokeana syntynyt olisi voinut laskea perustuksen sokeuteensa, silloinhan hänen olisi pitänyt elää jo ennen tätä elämää... Se tosiasia, että opetuslapset saattoivat esittää sellaisen kysymyksen mestarille, että Jeesus luonnollisena asiana ryhtyi vastaamaan siihen ja että Johannes arvelematta kertoo tämän tapauksen – kaikki tämä osoittaa selvästi, ettei käsitys toistuvasti maaelämästä suinkaan ollut vieras Jeesukselle, opetuslapsilleen tai niille ihmisille, joita varten Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin.

Saman käsityksen saamme, jos ajattelemme, mitä tapahtui Filippoksen Kesarean alueella, kun mestari elämänsä huippukohdalla juhlallisena hetkenä kysyy opetuslapsiltaan: "Kenen ihmiset sanovat minun, ihmisen pojan, olevan?" Hän saa vastauksen, että "muutamat pitävät häntä ylösnousseena Johannes Kastajana, toiset Eliaksena, toiset Jeremiaana tai jonakuna muuna profeettana" (Matt. 16:14). Jeesus ei ihmettele eikä loukkaannu siitä, että ihmisillä ylimalkaan on sellaisia ajatuksia. Siis meidän täytyy otaksua, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa pitivät luonnollisena asiana, että ihminen saattoi elää monta kertaa maan päällä. Ja pian sen jälkeen todistaa Jeesus nimenomaan Johannes Kastajaan nähden vastatessaan opetuslasten kysymykseen: "Elias on jo ollut, mutta he eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle mitä tahtoivat. Samoin ihmisen poikakin on kärsivä heiltä." (Matt. 17:12) . Tästä vastauksesta selviää epäilemättä, että ajatus ihmisen jälleensyntymisestä oli tuttu Jeesukselle ja hänen aikalaisilleen. Vallitsevassa farisealaislahkossa on tämä myös tunnettu.

Se seikka, ettei Jeesus nimenomaan opettanut jälleensyntymistä, saattaa osaksi johtua siitä, että se jo oli jotakuinkin yleisesti tuttu, osaksi siitä, että tieto uusiutuvista maallisista elämistä selvästi kuului niihin totuuksiin, joita toistaiseksi ei ollut asetettava uskonnollisessa ajattelussa etualalle. Sanoihan mestari kerran elämänsä lopulla: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta ette voi sitä vielä kantaa." (Joh. 16:12). Evankeliumien syvyyteen on kätketty äärettömiä viisauden aarteita, joita emme vielä ole onnistuneet paljastamaan. Joka kansan sielussa antaa Kristus erityisen totuuden itää. Itämaan kristityt, kirkkoisä Origenes etunenässä, opettivat aikanaan koko maailman jumalaiseksi tulemista, kuten he sitä nimittivät, sen yhdistämistä Kristukseen, länsimaat ennen kaikkea. Kristuksessa synnin ja armon tosiasioita. Augustinuksen kokemus tuli määrääväksi vuosisatojen ajaksi. Keskiajan kirkko kasvatti raakoja kansoja lempeyteen ja hurskaisiin tekoihin Kristuksen seuraamisessa, kun taas Lutherin sielussa uudelleen ja entistä syvemmin ilmeni vapahtajan armo, joka tekee sielun vapaaksi ja voimakkaaksi, kykeneväksi todella palvelemaan Jumalaa. Niin, joka ajalla on erityinen lahjansa ja erikoinen tehtävänsä Jumalan valtakunnan totuuden edistämisessä. Eikö meidän kohtalokkaan aikamme tehtävänä voi olla elvyttää jälleen vanha totuus ihmissielun palaamisesta? Tosiasia on, että moni ihminen meidän ajallamme tarvitsee tätä totuutta voidakseen seisoa lujana ajan myrskyissä. Joka tapauksessa jokainen, joka kohtalon arvoituksen kamppailussa tarttuu tähän oppiin, voi iloita siinä tietoisuudessa, että sillä on juurensa Kristuksen ajattelussa.

Mutta kysyt edelleen, rakas kristitty, tarvitsenko sitten tätä käsitystä monesta elämästä maan päällä? Voiko se todella olla minulle hyödyksi? Voiko se auttaa minua selvittämään olemassaolon ongelman ja tyydyttääkö se ajattelevaa järkeäni? – Tähän kysymykseen täytyy sinun itse vastata. Sama totuus vaikuttaa monesti eri tavoin eri ihmisiin. Mitä itseeni tulee, voin ainoastaan tunnustaa, että tieto ihmissielun palaamisesta maan päälle on tullut tienviittaajaksi sisäiselle elämälleni. Ja voin lisätä, että tunnen monta ihmistä, jotka ovat tehneet saman kokemuksen. Jos aika sallisi luomaan silmäyksen ihmiskunnan henkiseen historiaan, niin huomaisimme, että kaikkien aikojen suurimmat ajattelijat ovat ajatelleet tätä asiaa. Vanhojen kreikkalaisten ajattelijain joukossa uskoi mm. Pythagoras jälleensyntymiseen, samoin jumalainen Platon. Ensimmäisten vuosisatojen kristilliselle kirkolle se ei ollut vieras, kuten kirkkoisä Hieronymus todistaa. Vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553 se hyljättiin kerettiläisenä. Kuitenkaan se ei koskaan ole joutunut aivan unohduksiin kristikunnassa. Vielä 1870-luvulla hurskas runoilija Novalis tunnusti tämän opin. Goethe tahtoi selittää ihmissielujen välillä usein esiintyvää vastustamatonta vetovoimaa entisen elämän sukulaisuuden avulla. Hän kirjoittaa tästä v. 1781: "Kuinka hyvä onkaan, että ihminen kuolee hävittääkseen (tämän elämän) vaikutelmat ja palatakseen puhdistettuna". Niinkin epäilevät henget kuin filosofit Hume ja Schopenhauer sekä runoilija Ibsen kiinnittivät tunnustavaa huomiota jälleensyntymisoppiin. Innokkaan puolustajan on oppi uudempana aikana saanut runoilija-filosofi Lessingistä. Hän on vakuuttunut siitä, että Jumala johtaa ihmissieluja täydellisyyteensä kaikkien kulttuurikausien kautta ja sen ohella antaa heidän tehdä yhä uusia ja rikkaampia kokemuksia. Ja "Ihmiskunnan kasvatus" -nimisessä teoksessaan huudahtaa hän haltioituneesti: "Miksen palaisi niin usein kuin voin hankkia itselleni uutta tietoa, uusia taitoja? Vienkö yhdellä kertaa niin paljon mukanani, ettei kannattaisi tulla takaisin? – Vai senkö tähden, että olen unohtanut jo olleeni täällä? Hyvä on, että olen sen unohtanut! Muisto edellisestä elämästäni antaisi minulle vain tilaisuuden huonosti käyttää tätä elämää. Ja se, joka minun täytyy unohtaa – onko se iäksi unohdettu? – Vai senkö tähden, että siihen menisi niin paljon aikaa? Mitä vahinkoa siitä on – eikö koko iäisyys ole minun?"

Vaikkakin sellaisten suurten ajattelijoiden todistukset suuresti voivat ilahduttaa sieluamme ja vahvistaa jo saatua vakaumusta, niin ne eivät kuitenkaan voi olla perustavaa laatua niin syvässä elämänkysymyksessä kuin tämä on. Ei mikään suuri ja syvä totuus, joka valtaa sielumme ja täyttää sen, voi astua siihen ulkoapäin, vaan sen täytyy tulla meille omasta sisäisestä olemuksesta lähtevänä ilmestyksenä. Elämme jokaista suurta, onnellistuttavaa totuutta juhlallisena ilmestyksenä ja samalla syvimmän ihmisolemuksemme itseilmennyksenä. Sen tähden täytyy viime kädessä joka ihmisen itse vastata kysymykseen, tyydyttääkö ajatus uusiutuvista elämänkausista maan päällä ajattelevan sielumme tarvetta.

Tahdomme sen tähden vielä kerran tarkastaa niitä syitä, jotka mielestäni viittaavat jälleensyntymiseen, jotta asia selviäisi järjellemme. Painotan vielä ihmiskohtaloiden käsittämätöntä erilaisuutta maan päällä. En ajattele sitä kohtaloa, jonka olemme itsellemme valmistaneet täällä maan päällä eläessämme ja jonka me ilman muuta voimme ymmärtää. Kun juomari turmelee terveytensä, kun hekumoitsija huononee ruumiinsa ja sielunsa puolesta, kun rakkaudetonta ei rakasteta, mutta vihaavaa kyllä vihataan tai kun pettäjää itse petetään, niin tämä ei ole mielestämme mitään kummallista. Päinvastoin odotamme niin tapahtuvan. Sillä palavin, häviämättömin kirjaimin on sielussamme kirjoitettuna vanhurskas oikeuden laki, jonka Paavali on ilmaissut sanomalla: "Älkää eksykö, Jumala ei salli itseään pilkattavan, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin. Joka lihassaan kylvää on lihasta niittävä turmelusta; mutta joka hengessä kylvää, on hengessä niittävä iankaikkisen elämän." (Gal. 6:7-8). Kohtalon laki on meistä niin oikeudellinen ja sen vaikutus niin luonnollinen, että auliisti alistumme siihen, myös siinä tapauksessa, että se kohtaa itseämme tuntuvalla tavalla. Mutta mikä niin usein järkyttää sieluamme perustuksiaan myöten ja mikä on jo kukistanut monen näennäisesti järkähtämättömän oppijärjestelmän, on se tosiasia, että tapahtumat tässä maailmassa niin usein näyttävät sotivan oikeuden lakia vastaan. Vanhurskas saa kärsiä, jumalaton riemuitsee. Petkuttaja saa nauttia elämästä, rehellinen ihminen häviää. Ulkokullattua kunnioitetaan, totuutta sorretaan. Hurskaan täytyy kieltäytyä, petkuttaja saa niittää kunniaa. Valitus tahtoo usein päästä sielusta kaiken sen inhimillisen ja jumalaisen vääryyden edessä, jota se päivittäin on huomaavinaan. Eikö kaikki se näy riippuvan oikusta ja sattumasta, mitä niin mielellämme tahtoisimme kunnioittaa kaitselmuksen sallimuksena?

Kipeimmin koskee meihin vastakohta velan ja kohtalon välillä katsellessamme lapsia. Sokeana syntynyt! Tämä ainoa sana näyttää riittävän kukistamaan uskon korkeampaan oikeuteen. Syntyneenä sokeana – ja voimme lisätä: syntyneenä sairaana, halvaantuneena, rampana, juomarin kodissa, rikosten tekijöiden luolassa – jo riittää! Ihmiskunnan koko hätä ja kurjuus valtaa meidät vain ajatellessamme lasten kohtaloa. Onko ihmettä, että ei ainoastaan pilkkaajat, vaan vakavat ja jaloluonteiset ihmiset sellaisten tosiasioiden edessä olankohautuksin kysyvät: Missä on nyt Jumalanne, kaikkivallan ja rakkauden Jumala?

Ja tämä kysymys näyttää vielä läheisemmältä ja oikeutetummalta muistaessamme, että nykyisellä tieteellä on käsillä niin yksinkertainen ja luonnollinen selitys monelle näistä tapauksista. Sehän riippuu perinnöllisyydestä, sanotaan meille. Lasten kehollinen ja sielullinen kohtalo riippuu perinnöllisyydestä. Onhan kyllä selvää, että perimme kehollisen puolemme vanhemmiltamme. Sillä on osa lastemme kehollisista vaivoista selitetty. Ei kaikki! Samoilla vanhemmillahan on sekä terveitä että sairaita ja surkastuneita lapsia. Sitä vastoin lapsen sielullis-henkistä puolta ei lainkaan voida selittää perinnöllisyyden avulla – sen hilpeää tai synkkää mieltä, sen kyvykkyyttä tai kykenemättömyyttä, sen luonnetta ja taipumuksia, sen pian ilmeneviä hyveitä ja paheita. Tässä kaikessa on lapsella tavallisesti kyllä suuria yhtäläisyyksiä vanhempiensa kanssa, mutta se ei silti peri sielunominaisuuksiaan heiltä. Sielullis-henkisellä alalla on sana perinnöllisyys vain mukava sananparsi, jonka taakse aikamme materialistinen ajattelu kätkee suunnattoman ajattelemattomuutensa. On luonnollista, että se, joka sielussa näkee ainoastaan aivojen hikoilua tms., katselee tätä ns. sielua yhtä hyvin kuin kehoakin perintönä vanhemmilta. Mutta varsinainen tiede sielusta, nimittäin filosofia, joka tunkee syvemmälle kuin se tiede, jonka tehtävä vain on tutkia ihmistä mikroskoopin ja lansetin avulla – filosofia siis on jo kauan tiennyt, ettei sielu voi kulkea perintönä. Sielu ei sentään ole fyysistä ainetta! Sitä ei voi nähdä, tunnustella, punnita tai mitata. Ei voi valaa yhteen vanhempien sieluja, kuten vettä kaadetaan viinin. Eikä voi ottaa osaa vanhempien sielusta ja antaa sitä lapselle, kuten taitetaan pala leivästä tai kivestä. Joka ihmisen sielu on jakamaton, yhdistämätön ja häviämätön ykseys. Ihmisen sielusta ei voi ottaa mitään pois eikä siihen mitään lisätä. Sen tähden lapsen sielulla ei voi olla muuta yhteistä vanhempien sielujen kanssa kuin suurempi tai pienempi yhtäläisyys. Sielumme on kotoisin jumalais-henkisestä maailmasta, mistä se astuu alas yhdistyäkseen joksikin ajaksi siihen kehoon, jonka vanhempamme meille antavat.

Kun siis lapsen sielu varhaisimmasta nuoruudestaan näyttää omaavan selväpiirteisen omalaatuisuuden, kun ihminen alkaa elämänsä pysyvin taipumuksin, määrätyin lahjoin ja määrätyin intohimoin – mikä on silloin luonnollisempaa kuin otaksuma, että sielulla astuessaan elämään jo on osa kehitystään takanaan ja että se kohtalo, jonka ihminen tuo mukanaan maan päälle, on tulosta hänen aikaisemmasta elämän- ja sielunhistoriastaan? Tämän asian ymmärtäminen voi silmänräpäyksessä salaman tavoin valaista kohtaloprobleeman hämäryyden. Ei ainoastaan lapsen myötäsyntynyt kohtalo saa täten ratkaisuaan vaan myös kaikki ne hämärät ongelmat, jotka maallisen elämämme ensimmäisestä sen viimeiseen päivään painavat meitä, selviytyvät ymmärtäessämme, että nykyinen elämämme on vain yksi päivä siinä pitkässä elämänjuoksussa, jota meidän on taivallettava. Terveyttä ja sairautta, rikkautta ja köyhyyttä, menestystä ja vastoinkäymistä, voimaa ja heikkoutta, elämää ja kuolemaa – kaikkea tätä jakaa meille viisas, rakastava maailmanjohto sillä tavalla ja siinä määrin, kuin on tarpeellista ja hyödyllistä sielumme kehitykselle edelleen aikaisempien elämystemme ja tekojemme perusteella. Ei missään sattuma vallitse, ei missään mielivalta. Pyhä tahto saattaa meidät niihin hetkiin ja tilaisuuksiin elämässämme, missä meidän on tehtävä sielumme tosi hyvälle välttämättömiä kokemuksia. Kiitollisin mielin on meidän otettava Jumalan kädestä jokainen vaikka kuinkakin kova kohtalo. Jos me vain nöyrästi alistumme jumalais-henkisen maailmanjohdon viisaisiin tarkoitusperiin, tulee meille joka kerta yhä paremmin selviämään, mitä Paavali tuloksena rikkaista kokemuksistaan meille julistaa roomalaiskirjeessään (8:28): "Mutta me tiedämme, että kaikki myötävaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa." Ja ne hämärät kohdat, jotka täällä jäävät selittämättä, saavat onnellisen ratkaisunsa päätetyn elämänkulkumme jälkeen astuessamme henkiseen maailmaan ja sitten uusiutunein voimin valmistuessamme vapaampaan, iloisempaan elämänmatkaan.

Onko ylimalkaan enää tarpeellista, kristilliset ystäväni, käsitellä kysymystä, kykeneekö tieto ihmissielun jälleensyntymisestä antamaan sielullemme lohtua? Emmekö selvästi tunne, että selvyyttä, voimaa ja lohdutusta virtaa sieluihimme tämän tiedon mukana? Voidaan tosin saada kuulla vastaväite: Minulla ei ole yhtään halua uudelleen läpikäydä tätä elämää, minulle on yksi elämä kyllin, en tarvitse muuta. Sellaisista tunnelmista totuus ei välitä. Persoonalliset toivomukset eivät vielä todista asiaa. Luonnolliselle ihmiselle ei oikeuden lakikaan ole mieluisa – tämä laki, joka julistaa, että "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää". Ja kuitenkin se on tosi, ja sillä on valtaa sielujemme yli. Niin, se julistaa joskus totuutensa niin valtavasti, että se pakottaa pahantekijän vapaaehtoisesti alistumaan rangaistukseensa; hän ei saa rauhaa vähemmällä kuin että tyydyttää oikeuden ja tasoituksen lain. Sitä, mitä alempi ihmisemme pelkää ja pakenee, sitä toivoo ja hakee, tietoisesti ja tietämättään, korkeampi, henkinen ihmisemme, koska hän tuntee ja tietää, että hän ainoastaan kärsivällisesti kestetyn kohtalon ja kärsimyksen kautta voi vapautua ja puhdistua aikaisempien ja myöhempien erehdysten kuonasta, jota vielä on häneen tarttuneena. "Jumalan teot ilmaistaan sokeassa miehessä", kuten Jeesus selittää opetuslapsilleen. Sitä varten hänellä on kärsimyksensä. Jumalan teot – se on todellinen jumalaishenkinen ihminen meissä, joka on kehkeytymässä jumalaisessa puhtaudessaan, kauneudessaan ja täydellisyydessään. Tätä päämäärää ei saavuteta yhdessä elämässä, niin kuin me kaikki kokemuksesta tiedämme. Mutta kuta enemmän jumalais-henkinen ihminen meissä pääsee vaikuttamaan, sitä enemmän vapaudumme niistä kohtalon kahleista, jotka meitä sitovat – kuten sokea mies vapautui sokeudestaan, kun Kristus kohtasi hänet ja kosketti hänen sieluaan.

Eikö ole onnellista tietää, kristilliset ystäväni, että Jumalan armosta voimme aikanaan uudelleen jatkaa sielumme puhdistusta, joka elonpäiviemme lopulla oli jätettävä sikseen? Eikö ole turvallista tietää, että luja ja selvä jumalainen järjestys hallitsee elämäämme järjestys, jota ei elämä eikä kuolema voi järkyttää? Kuinka tärkeäksi tuleekaan näin ollen elämämme jokainen päivä, jokainen hetki? Siinä ei mikään ole pientä eikä mikään suurta; joka sekunnilla on iäisyysarvonsa. Jokainen mitättömältä näyttävä kohtaus, jokainen hyvä tai paha ajatuskin on osa iäisyyttä. Sillä joka hetkenä kehräämme omin käsin kohtalomme lankaa.

Mutta eikö ole raskasta ja vaikeaa ajatella, että jokainen näin on oman onnensa seppä? Eikö se ajatus ole miltei sietämätön, että ehkä pitkiksi ajoiksi olen luonut itselleni raskaan taakan kannettavaksi? Mihin joutuvat sitten rakkaus ja lunastus? Vakavaksi ja vastuunalaiseksi tulee todellakin sellaisen näkemyksen valossa koko elämämme ja toimintamme. Jokainen hetki vie meidät eteen- tai taaksepäin. Mitä tänään laiminlyömme, siitä täytyy meidän huomenna jatkaa. Emme saa mitään lahjaksi. Meidän täytyy vaeltaa sitä tietä, jonka Jumala on meille viitoittanut. Mutta meitä ei ole jätetty yksin. Me saamme apua. Joka ihmiskohtaloon vaikuttaa Golgatan jumalainen salaisuus. Ilman Kristusta meidän täytyisi joutua epätoivoon? Ilman häntä koko ihmiskunnan kehitys olisi toivoton. Mutta Golgatan tapauksen jälkeen nousee ihmiskunnan tie taas ylöspäin. Golgatalla kuolevan vapahtajan valettua henkisen olemuksensa koko maailmaan ja läpäistyään kaiken jumalaisella voimallaan, on jokaisen yksinkertaisimmankin ihmiskohtalon ylle kirjoitettuna säteilevin kirjaimin sanat: Rakkaus ei koskaan häviä! Tosin meidän kaikkien täytyy sovittaa ja korjata, mitä olemme laiminlyöneet. Sitä omatuntommekin vaatii. Emme voi asiaa edes toisin ajatella. Meidän on hyvitettävä, mitä olemme laiminlyöneet tai pahaa tehneet. Sielumme kehityksessä ei ole aukkoja eikä hyppäyksiä. Mitään ei meiltä oteta, emmekä saa mitään lahjaksi. Kohtalomme yhtenäinen lanka ei koskaan katkea. Mutta me emme kehrää sitä yksin. Kaiken läpäisevä Kristushenki on meissä. Se neuvoo ja varoittaa, auttaa ja parantaa. Näkymättömänä se meitä kuljettaa. Se näyttää meille viat elämämme kankaassa, osoittaa jokaista katkennutta lankaa ja auttaa meitä solmimaan sen uudelleen. Se opettaa meitä maksamaan vanhat velkamme. Se vapauttaa meidät vanhoista synneistä ja niiden seurauksista. Sielu ja keho tulevat terveiksi sen voiman avulla. Ja joskin meidän täytyy kantaa raskasta kohtaloa tässä elämässä, voimme muodostella sitä Kristuksen voimassa niin, että se tulee tulevan onnellisemman elämän perustaksi.

Näin kulkee sielumme kautta aikojen elämän ja kuoleman kautta; kuoleman kautta elämään. Se, jota sanomme elämäksi, on vain yksi päivä siinä muodonmuutosten suunnattoman pitkässä ketjussa, jonka sielumme käy lävitse. Kohtalomme on tulla ja mennä, kärsiä ja voittaa, erota ja uudelleen tavata. Vain yksi on kohotettu ajan ja paikan yläpuolelle: Kristus, jonka henki hallitsee ajassa ja iankaikkisuudessa. Hän rakentaa meille rakkauden sillan elämästä elämään. Hän seisoo näkymättömänä vierellämme ja kiidättää askeleitamme varmana siitä, että me tulemme Jumalasta, vaellamme Jumalan kanssa ja että kaikkien aikojen lopulla elämämme on yhtyvä Jumalaan!

– Suomennos

Ruusu-Risti — joulukuu 1970


Etusivu Artikkelit