Hypatia

Symposium – ihmishengen juhlapidot

Tiede alkoi siitä, että maailmankaikkeus herätti hämmästystä. Tähtitaivas synnytti pelonsekaisen hartauden ja uteliaisuuden, ukkosen jyrinä antoi aavistuksen valtavista voimista, myrskyt ja sateet, tulvat ja tuulet muodostivat syntyjä syviä hipovan problematiikan. Tähtitaivaan tutkiminen ja tuntemus antoi aiheen sfäärisen geometrian kehitykselle jo muinaisilla egyptiläisillä. Maailmankaikkeuden rakenne selitettiin sadoilla eri tavoilla jo ennen Ptolemaioksen Almagestia. Ja jo vuosisatoja sitten osoitettiin Ptolemaioskin erehtyneen. Maailmankaikkeuden tuntemus on syntynyt ihmisten tarpeista vuosituhansia sitten, ja jatkuvan tarpeen painosta se on meidän päiviimme tultaessa ottanut mitä huimaavimmat kehityksen askeleet.

Vähitellen huomio kiintyy sentään myös maallisiin ilmiöihin: kasvit ja eläimet, kivet, nesteet ja kaasut tulevat tutkimuksissa yhä enemmän etualalle. Kysytään, miksi kukan terälehdet ovat suuret ja loistavat, ja vastaus paljastaa luonnon suuren tarkoituksenmukaisuuden. Natura nihil facit frustra, luonto ei tee mitään turhaa, sanotaan syvämietteisesti.

Yhä edelleen on tieteellinen tutkimus keskittynyt, syventynyt, tiivistynyt. Kunnes pari vuosisataa sitten aivan uudella tavalla tutkija löytää itsensä, löydetään ihminen. Makrokosmoksesta siirrytään mikrokosmokseen, ja ihmisessä nähdään maailmankaikkeuden salaisuuksien avain.

Yhä vielä ihminen tutkii itseään. Ihminen tutkii... Siis aivot tutkivat. Eikö olisi jo korkea aika, että aivot löytäisivät itsensä!

Kysytään, miksi kukalla on loistavat terälehdet. Ei kysytä, miksi meillä on isot aivot, miksi meillä on symbolifunktio. Ja jos kysytään, niin ei riittävän voimakkaasti muisteta luonnon suurta tarkoituksenmukaisuutta. Natura nihil tacit frustra. Meillä on isot aivot, jotta me tekisimme niillä jotakin. Meillä on symbolifunktio, jotta käyttäisimme sitä sellaiseen, mihin mikään eläin ei ilman symbolifunktiota pysty. Lyhyesti: meillä on aivot, jotta ajattelisimme.

Kun keksitään aivot, toisin sanoen, kun ne todella kouraantuntuvasti tulevat jokaiselle polttavaksi probleemaksi, kun keskittyminen jatkuu, niin että itse kullekin muodostuu tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi, suorastaan autuuden kysymykseksi: Miksi minulla on aivot? Miksi minulla on symbolifunktio? – Silloin on tultu olemassaolon ydinprobleemaan, kysymyksien kysymykseen, tositutkimuksen lähtökohtaan.

Kirkkaamman taivaan alla, hedelmällisemmällä maaperällä, väljemmissä ja leppeämmissä oloissa kuin meidän syntyi ja kehittyi viisauden harrastus älyllisen nautinnon, henkisen juhlan, säihkyvän pitotunnelman riemukkaaksi ihmisyyden triumfiksi. Symposium muinaisessa Ateenassa oli eräs aivonautinnon järjestelmällistämisen antisipaatioita, joita ihmiskunnan huiput ovat luoneet eri aikoina ja eri seuduilla. Juuri ihmisyyden syvä ilmaus on Symposium, ihmisyyden, joka todella filosofisen pyrkimyksen, Eroksen innoittamana irtautuu näkemyksellisyyden kahleista, ja joka hallitsee maailmankaikkeutta ja sen ilmiöitä synnynnäisellä kuningasoikeudellaan.

Ihmisälyn nautintoa on Symposium, ihmishengen kilvoittelua vailla voiton välttämättömyyttä. Kun Agathon on pitänyt loistavan puheensa Eroksen kunniaksi, pakottaa Sokrates hänet kohta kohdalta peruuttamaan kaikki väitteensä Eroksen suurenmoisista ominaisuuksista, ei auktoriteettinsa voimalla, vaan ajattelun ikipätevien lakien mukaisesti, eikä katkeruuden tai häpeän varjoakaan ole Agathonin täydellisessä peräytymisessä.

Kautta filosofian historian on Symposium toistunut harvojen ja valittujen piireissä. Eivät kaikki tunne, niin kuin Apollodoros, että filosofiasta puhuminen tai siitä kuuleminen on nautintoa, mutta kaikkina aikoina on ollut niitä, jotka sen tuntevat. Niitä on ollut kaikissa paikoissa maapallolla, ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin tällä tähdellä on aivoelämää. Yli ajan ja paikan rajojen kestää se pyhien yhteys, jonka ilmaus Symposium oli ja on. Ja tällainen juhla vain täysin sopii ihmisen ainutlaatuiselle arvolle ja hallitsija-asemalle maailmankaikkeudessa.

Platonin Symposiumissa, Agathonin pidoissa otettiin ajattelun teemaksi Eroksen ylistäminen. Aristophanes sanoo omassa puheenvuorossaan sattuvasti: ”... minusta näyttää siltä, etteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet olisivat huomanneet sen, he olisivat pystyttäneet hänelle suurimmat temppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä asiat olisi kuten nyt, jolloin hänelle ei tapahdu mitään tästä kaikesta, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on jumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri siinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen ihmissuvulle.” Erosta ei voi kyllin ylistää, sillä rakkaus on se voima, innoitus, henkinen ilmaisun tarve on se, joka niin filosofissa kuin taiteilijassakin vaikuttaa perustunnelmana. Eros on se totuuden, kauneuden ja hyvyyden personoituma, josta kaikki luova työ ammentaa elinvoimansa.

Kun filosofinen Eros elähdyttää meitä, voimme tutkia tähtitaivasta kuten muinaiset egyptiläiset, voimme miettiä matematiikan mysteerioita kuten pythagoralaiset, voimme valita käytännön elämän ongelmat tutkimustemme kohteiksi tai miettiä hyvyyden ja kauneuden ongelmia, ja kun näin teemme, kun ajattelemme, kun harjoitamme filosofiaa, se on meille juhlaa, se on Symposium, ihmishengen juhlapidot.

Teosofi — 1942 n:o 5-6


Etusivu Artikkelit