Mathilde Jarige Augé

Idän tähteä kohti

Koko kristillinen maailma tuntee tarinan Idän Tietäjistä. Se on ihana runollinen legenda, jonka äitimme kertoi meille evankeliumeista ollessamme lapsia. Tietäjiä – kolme viisasta kuningasta – tuli itäisiltä mailta tähden johtamina etsimään pientä köyhää alastonta lasta, joka heistä oli suurempi kuin mikään muu maailmassa. Kuinka hurmasikaan meitä tuo yksinkertainen kuva: siinä Balthasar, valkopäinen kuin patriarkka, Melchior, nuori ja kaunis kuin intialainen ruhtinas, sekä Caspar, turbaanipäinen tummaihoinen. Suuret maalarit ovat tauluissaan tätä aihetta kuvanneet ja joka vuosi 6. pnä tammikuuta vietetään Tietäjien muistoa.

Tähän sisältörikkaaseen tarinaan tahtoisin kehottaa teitä syventymään. Mutta meidän tulee muistaa, että siinä, kuten kaikissa pyhissä teksteissä, on kolme puolta: ruumis, sielu ja henki eli historiallinen, tarunomainen ja mystinen merkitys.

Historiallisen puolen voimme sivuuttaa vähempiarvoisena, sillä se on kätketty aikojen yöhön. Sen verran voimme vain päätellä, että kun viidennen kulttuurikauden suuri opettaja oli ruumistumassa, silloin näyttäytyi merkkejä sekä taivaassa että maan päällä, pyrstötähtiä, mullistuksia. Ne viisaat, jotka tänä aikana tutkivat astrologiaa ja todellista magiaa, näkivät ja ymmärsivät merkit ja tervehtivät ajatuksissaan, kenties myös teoissaan, ihmisten vapahtajan syntymistä. Tulivatko he hänen seimelleen vai eivät – mitä sillä on merkitystä, sillä se on vain todellisen sisällyksen ulkokuori. Me tahdomme katsoa kertomuksen syvempää merkitystä.

Tietäjät kuvaavat meille salaista maailmaa, vihittyjä. Nämä vihityt tietävät aina, milloin on tapahtuva häviämätön mysteerio. He yksin tuntevat vapahtajan, tuntevat hänet tietyistä merkeistä ja myös jumalallisella näkemyksellä, jonka he ovat itsessään kehittäneet. Välinpitämättömien joukkojen keskellä he yksin tietävät ja kumartavat.

He tulivat Idästä, suuren Valkoisen Veljeskunnan luota. Siitä ovat lähteneet kaikki, jotka ovat uhranneet itsensä ihmiskunnan edestä. Se Veljeskunta valvoo alati maailman kehitystä niin suurella ja voimakkaalla rakkaudella, että äidinrakkaus, puhtain maan päällä, on siitä vain etäinen heijastus. Idässä pidetään Valkoisen Veljeskunnan kokoukset, Idästä hän on lähetetty ja siellä hänet tunnetaan.

He tulivat tähden opastamina. Viisikärkinen tähti on aina ollut magian merkkinä. [Suomenkin kansan vanhoissa taioissa tavataan usein tämä ”viisikanta” ja aina hyvässä, suojelevansa merkityksessä. Niinpä sitä käytti metsämies metsään mennessään ”ettei koko syksynä tarvinnut kateita eikä velhoja pelätä”; karhun päälle käydessä piirrettiin viisikanta; sillä merkillä estettiin ”riettaa” so. petoa viemästä lintua pyydyksestä; sillä puhdistettiin kalavesiä jne. – Suom. huom.] Se on vertauskuva, joka merkitsee ihmistä ikuisena olentona. Ylin kärki on pää, kaksi seuraavaa käsivarret ja kaksi alinta jalat. Se on ikuinen ihminen, aurinkojumala.

Aurinkojumala syntyy talvipäivänseisauksena, jolloin päivät ovat lyhimmillään, yöt pisimmillään. Hän syntyy pimeydessä, ja hänen lapsuuttaan ympäröi vaarat. Kuningas Herodes, kateellisena ja tietämättömänä, kuvaa pahojen voimien väijymistä. Mutta jumalallinen lapsi pääsee kaikista vaaroista. Uni varottaa tietäjiä, heidän täytyy noudattaa vaitioloa eikä kavaltaa kuninkaansa salaisuuksia. He näkevät uudelleen tähden, joka on ollut kätkettynä, ja löytävät viimein lapsen äitinsä helmassa. Äiti – jumalallinen neitsyt – kuvaa alkuaikaista, koskematonta, puhdasta ainetta, yhtä ikuista kuin henki. He kumartavat ja tarjoavat lapselle kolme mystistä lahjaa: pyhää suitsutusta, koska hän on Jumala; kuninkaallista kultaa, koska hän on kuningas; haudan myrhaa, koska hän on ihminen.

Tässä on tarinan sielu ja se merkitys, joka on ikuinen eikä ajallinen. Aina kun aurinkojumala syntyy, tulee tähti näkymään, ja sen huomaavat tietäjät – salatieteilijät – joita tiede ja intuitio johtaa. He tervehtivät lasta, he tuovat hänelle lahjojaan ja suojelevat häntä pimeyden vaaroista.

Mutta vielä on jäljellä syvin merkitys, henki, joka on sisimpänä siemenenä hedelmän keskellä.

Tiedämmehän, keitä nämä tietäjät ovat? Jokainen meistä, joka ponnistelee kulkeakseen tietoa kohti, on tietäjä, joka seuraa tähteä. Ja tähti on Valo, Totuus, Tieto! Miksikä tietäjät näkivät tähden eivätkä muut ihmiset? Siksi, että he sisällään olivat kehittäneet tietämisen ja havaitsemisen kyvyn. Suuri ihmisjoukkokin saattoi nähdä tähden, mutta se vain katseli sitä kuten muitakin tähtiä taivaalla. Viisaat ainoastaan tunsivat sen, sillä he osasivat panna merkille sen loiston, muodon ja esiintymisajan. He olivat kehittäneet itsessään tieteellistä erottamisen kykyä, jonka avulla voivat tarkata maailmankaikkeuden ilmiöitä ja ymmärtää niiden merkitystä. Tämä on meille tärkeänä opetuksena. Henkisyyden herättämiseksi ja totuuden näkemiseksi edes välähdyksenä, täytyy olla ei ainoastaan hyvä tahto vaan myös tietoa ja oppia. Siksi opettajamme siveellisen puolen lisäksi vaativat myös älyllistä ponnistusta, selvää ja oikeata järjellistä kehitystä maailman laeista, sillä ilman näitä ei kukaan voi tulla salaiseksi tietäjäksi sanan todellisessa merkityksessä.

Viisaat lähtevät matkaan jättäen maansa, kotinsa ja tutkimuksensa. He ovat nähneet ja tunteneet tähden ja tietävät, minne se heitä johtaa. Mekin sen tiedämme: valo ja totuus vie ihmisen löytämään oman itsensä. Siksi hän kääntyy etsimään sisäisti mestaria, alituisesti läsnäolevaa, ja hän käsittää, että ilman tämän tapaamista kaikki muu on turhaa ja hyödytöntä. Sitä ennen hänen täytyy jättää kaikki, tai ainakin hänen täytyy käsittää, että kaikki, mikä tähän asti on ollut hänen elämäänsä, kaikki, mihin hän on ollut kiintynyt ja mitä hän on pitänyt välttämättömänä, on ollut pelkkää harhaa. Totuus, joka lähettää häneen ensimmäiset säteensä, kutsuu häntä etsimään kauempaa, syvemmältä, ja voidakseen tehdä niin hänen on jätettävä pois paljon, mikä hänelle on ollut rakasta, mieluista. Niin kuin tarinan tietäjät hän uskoo vain tähteen, joka häntä ohjaa mestarin luo, ja sen seuraamiseen hän kohdistaa kaikki voimansa.

Mutta voi – tähti, joka äsken niin kirkkaasti loisti, on nyt peittynyt pois. Niin kuin tietäjät hän kadottaa sen näkyvistään. Syvä yö, mystinen yö – kuka voi kuvailla sinun tuskaasi, sinun onnettomuuttasi, sinun erehdystäsi? Tietäjät harhailevat, kyselevät tietä, eivätkä löydä sitä. Murheellisina ja eksyneinä he tulevat etsimänsä olennon kuolemanvihollisen, tuon synkän, julman Herodeksen luo.

Mitä oppia antaakaan tämä vertauskuva? Voiko ihmiseltä, joka on löytänyt totuuden, tulla tämä taas samennetuksi? Voi kyllä, sillä vaikka hän onkin nähnyt totuuden, ei hän sitä vielä omista. Hänen tulee kannustaa itseään suurempaan ponnistukseen. Ja monen päivämatkan, so. monen elämän kestäessä hänen täytyy etsiä tietä pimeässä. Harhan sokaisemana hän yhä uudelleen kyselee tietä niiltä, jotka eivät tahdo eivätkä voi antaa hänelle tietoa. Hän kysyy väärältä tieteeltä, ulkokultaiselta uskonnolta, rakastettavilta pettäjiltä. Hänen eksytyksensä on toisinaan niin suuri, että tuntuu siltä kuin hän tietämättömyydessään kavaltaisi viholliselle sen totuuden, jota hän tavoittelee ja tahtoo palvella.

Kuinka usein teemmekään me saman erehdyksen kuin tietäjät? Sen tähden ei meidän pidä tuomita eikä tehdä johtopäätöksiä, kun näemme sielun, joka näyttää kulkevan harhaan. Tuo veli, joka meidän mielestämme käy väärää tietä, on ehkä jo nähnyt välähdyksen totuudesta, mutta se kätkeytyy taas häneltä koetellakseen häntä. Silloin meidän ei tule häntä moittia vaan koettaa valaista hänen salaperäistä yötään ja jollemme siinä onnistuisikaan, niin kuitenkin ajatelkaamme, että häntä tämä kokemuksensa johtaa oikealle tielle. Tarinassa Herodes kuitenkin oli se, joka johti viisaat oikeille jäljille ja ilmoitti kylän, missä lapsi oli löydettävissä. Tämä on hyvän ja pahan sanoin selittämätön mysteerio! Olkaamme myötätuntoisia, ymmärtäväisiä, sillä siinä julmassa koetuksessa, jossa sielu viimein saattaa epäillä ja kieltää kaiken kehityksen mahdollisuudenkin, voi lopulta piillä se kokemus, joka vapauttaa sen ainiaaksi. Tähti taas näyttäytyy, ja ihmissielu näkee silmästä silmään Jumalansa.

Vertauskuvallinen tarina siis näyttää sen ikuisen näytelmän, jonka ihminen suorittaa maailman näyttämöllä.

Salatieteilijä ei ole etupäässä katselija vaan ennemmin olento, täynnä voimaa ja toimintaa. Tietäjät matkalle lähtiessään varustivat mukaansa lahjoja, tuodakseen jumalalliselle lapselle. Nytkin ennen kuin salaiset etsijät lähtevät matkaan, täytyy heidän katsella aarteitaan, sillä tyhjin käsin he eivät voi ilmestyä Hänen eteensä.

Mitä toivat tietäjät mukanaan? Suitsutusta, kultaa ja myrhaa. Mitä nämä merkitsevät?

Suitsutus, tuo hieno, läpäisevä tuoksu, joka karkottaa pahat henget – on korkeampi ajattelu. Siinä tulen kautta tuoksu nousee ilmoille. Siksipä se aina on kuvannut ihmisen henkistä palvomista. Kuinka kauan katsommekaan ajassa taaksepäin, näemme suitsutuksen palavan alttarin juurella tai tuoksuvan pyhissä kulkueissa. Se kuvaa tietäjän ajatusta, hänen korkeinta ajatustaan, joka on rakkauden tulen ilmoille tuoma.

Kulta, tuo ruostumaton kirkas metalli, on aina pidetty kalleimpana, puhtaimpana aineena. Alkemisti etsi keinoa kullan luomiseen, kulta oli kaiken hänen ponnistuksensa tulos. Kullan lahja oli siis ihmisen kaikki toiminta, ja sen uhraaminen on työn muuttaminen rakkauden tulessa puhtaaksi, kalliiksi, pysyväksi kullaksi, joka jää jälkeen ihmisten iloksi.

Myrhaa taas itämailla; varsinkin Egyptissä, käytettiin balsamoimiseen. Sen neste on katkeran karvas, se seuraa ihmistä hautaan ja sen keralla käy tuska ja kyyneleet. Tämän symbolin salainen merkitys on vielä syvempi kuin edellisen. Ihmisen ikuinen monadi lähettää alemmille tasoille osan itsestään tietoa kokoamaan. Mutta kun se lukemattomien elämien kuluessa on saavuttanut itsetietoisuuden, kääntyy se takaisin. Ja takaisinpaluun tiellä se joutuu siihen temppeliin, missä jumalallisen voitelun täytyy tapahtua. Siinä hän lakkaa olemasta itsekäs ja tulee yhdeksi kaikkien kanssa. Sitä ennen käy viimeinen koetus, joka on kuin katkera, julma kuolema. Hänen täytyy uhrata minänsä päästäkseen kuoleman virran tuolle puolelle. Tämä koetus on hänen yksin kestettävä ja ainoana voiteenaan on silloin katkeran karvas myrha. Se on itsensä uhraaminen, joka voi tapahtua rakkauden voimalla. Myrha on rakkauden lahja, heijastus jumaluuden toisesta olemuspuolesta. 

Meidän tekomme jokapäiväisessä elämässämme, ovatko ne aivan tahrattomia? Koetammeko me kaikilla sielun ja ruumiin kyvyillä tehdä työtä valmistaaksemme maailmaa ja itseämme siksi maaperäksi, missä elämän ja totuuden siemenet tulevat itämään?

Lopuksi – ja tämä on tärkeintä – onko uhrautumisemme täydellinen? Onko se itse sydämemme antamista? Onko personaton epäitsekkyys elämämme johtotähtenä? Onko se ihanne elävänä edessämme joka hetki elämässämme? Sillä siitä parhaiten salatieteilijä tunnetaan. Persoonattomuus, oman minän kuolema, on oleva kaikkien ajatustemme ja toimiemme päämäärä. Muulla tavalla emme voi yhtyä Hänen uhraukseensa, sillä tämä on uhrauksen ikuisen suunnitelman perusta – josta ei kukaan saata vetäytyä pois.

Oman epätäydellisyytemme ajatteleminen vaikuttaisi meihin sangen lamauttavasti, jollemme tuntisi Hänen voimaansa ja rakkauttansa, joka tulee luoksemme. Hän tekee meidät osallisiksi omasta uhristaan ja sitä ihmisjoukkoa, joka tahtoo hänelle antautua, hän pitää toimintansa tukena ja perustuksena. Meidän vähäpätöiset lahjamme hän muuttaa, kirkastaa ja monistaa levittääkseen ne maailman yli rakkauden ja rauhan voimina. Ja katso, ennen kuin hän ojentaa pyhät kätensä maailman yli siunaukseksi ojentaa hän ne ensin meitä kohti. Jotta hän voisi enemmän antaa, tulee meidän antaa itsemme, sikin sydämemme, tarjota suitsutusta jaloilla ajatuksilla – tarjota puhtaiden tekojen kultaa ja täydellisen uhrautumisen myrhaa.

(Puhe pidetty Idän Tähden kokouksessa 24. pnä maaliskuussa 1912 T. S. päämajassa Parisissa, jolloin oli läsnä I. T. Järjestön esimies J. Krishnamurti. Puhuja on sen jälkeen eronnut näkyväisestä maailmasta. Lyhennellen suomennettu.)

Tietäjä − huhtikuu 1913

Hieman lyhennetty, kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit