Rom Landau Krishnamurti CarmelissaEsitämme seuraavassa erään luvun englantilaisen kirjailijan Rom Landaun v. 1935 ilmestyneestä kirjasta nimeltä ”God is my Adventure”. Tässä luvussa Rom Landau kuvaa toista tapaamistaan Krishnamurtin kanssa v. 1934. Lienee syytä mainita, että kirjailija on matkustellut huomattavan paljon eri puolilla maapalloa ja näillä matkoillaan tavannut ja tutustunut useihin sellaisiin ihmisiin, joilla on suuri vaikutus nykymaailmaan. Hänen tapaamistaan henkilöistä mainittakoon esimerkiksi kreivi Hermann von Keyserling, Rudolf Steiner, Frank Buchman ja Krishnamurti. Kaikkia tapaamiaan opettajia ja ajattelijoita hän on koettanut lähestyä, ei kuten oppinut vaan kuten tavallinen ihminen, joka haluaa löytää Jumalan jokapäiväisessä elämässä. Olin tullut takaisin Saksaan, maahan, jossa olin aloittanut etsintäni. Kirjoitin Eerdeen Hollantiin tiedustellen, missä ja milloin voisin saada tavata Krishnamurtia. Odotin vastausta enemmän kuin kolme kuukautta. Sen lopulta saatuani siinä kerrottiin, että Krishnamurti oli juuri lähtenyt Uudesta Seelannista ja oli matkalla Kaliforniaan. Eurooppaan saapuisi hän vasta n. 18 kuukauden kuluttua. Huolimatta siitä, että tuo pitkä matka Tyynen valtameren rannikolle vaatisi itseltäni huomattavan paljon aikaa ja rahaa, päätin kuitenkin lähteä tapaamaan Krishnamurtia nähdäkseni, miten paljon hän oli muuttunut sen jälkeen, kun olin tavannut hänet Hollannissa, ja etenkin siitä, kun hän oli hajottanut järjestönsä. Krishnamurtin koti Kaliforniassa sijaitsi Ojai-laaksossa lähellä Hollywoodia. Koska aikani oli rajoitettu, matkustin lentoteitse New Yorkista Kaliforniaan, ja 17 tunnin kuluttua laskeuduin Hollywoodin lentokentälle. Puhelimitse sain tietää, ettei Krishnamurti ollutkaan Ojaissa, vaan Carmelissa, jossa hän oli oleskellut muutamia viikkoja. Mutta ääni puhelimessa vakuutti minulle, että pitäisin varmasti Ojaista paljon enemmän Carmelista, joka sijaitsi lähellä San Franciscoa. Niinpä voitettuani ensi pettymykseni lähdin iloisena kohti Carmelia. Jätin Hollywoodin illalla kaatosateessa. Minun oli poistuttava junasta Montereyssa, ja asemalta tiedotin Krishnamurtille saapumisestani puhelimitse. Puolisen tuntia myöhemmin tuli auto aseman edustalle, ja Krishnamurti hypähti siitä ulos. Ajoimme Carmeliin, joka oli muutamien mailien päässä. Koska kaikki huoneet siinä pienessä hotellissa, jossa Krishnamurti asui, olivat varattuja, hän vei minut erääseen aivan lähistöllä sijaitsevaan suurempaan hotelliin. Katseltuani hieman ympärilleni uudessa majapaikassani ja lausuttuani tyytyväisyyteni sen johdosta, Krishnamurti sanoi: ”En oikein tiedä, mitä haluatte minusta tai voinko olla avuksi. Miten ehdotatte meneteltävän?” ”Olkaamme vain yhdessä niin paljon kuin suinkin, jos te vain voitte kestää sitä”, vastasin. ”Keskustelkaamme, ja asiat todennäköisesti kehittyvät itsestään. Tulin tänne tehdäkseni teille monia tahdittomia kysymyksiä”, lisäsin enkä aivan leikillä. Krishnamurti lupasi tulla tapaamaan minua iltapäivällä, jolloin voisimme tehdä pitkän kävelyretken ja samalla keskustella ensi kerran. Pidimme molemmat kovin paljon kävelystä, mutta iltapäivän kuluessa kerääntyi taivaalle raskaita pilviä, ja kun Krishnamurti tuli minua tapaamaan, satoi niin rankasti, että meidän täytyi jäädä sisälle. Monissa kirjoissa ja artikkeleissa oli hyökätty Krishnamurtin kimppuun, ja sikäli kuin tiesin, hän ei ollut vastannut näihin hyökkäyksiin. Arvelin, että keskustelustamme ei olisi vastaavaa hyötyä, jos mielessäni olisi hivenenkin epäilystä Krishnamurtin ehdottomasta vilpittömyydestä. Katsomatta häntä suoraan kasvoihin lausuin: ”Pelkäänpä, että ensimmäinen kysymykseni saattaa teistä tuntua tahdittomalta. Mutta en ole tehnyt koko tätä pitkää matkaa nauttiakseni kohteliaasta seurustelusta kanssanne tai syventyäkseni abstraktisfilosofisiin keskusteluihin. Tulin löytääkseni totuuden. Toivon voivani kertoa lukijoilleni, että uskoin sen, mitä olette puhunut minulle, ja siksi ensimmäinen kysymys, jonka teen teille, on ehdottoman suorasukainen ja vilpitön. Muussa tapauksessa tuntuisi siltä, kuin koko matkani olisi ollut aivan turha. Saanen muodostaa kysymykseni lainaamalla sopivan kohdan Theodore Bestermanin kirjoittamasta Annie Besantin elämäkerrasta. Kirjailija sanoo teistä: ‘Mr. Krishnamurti on sellaisessa asemassa, jossa hän voi tehdä paljon hyvää. Sanomaa, jonka hän tuo maailmalle, kaivataan kipeästi. Jos hänen onnistuisi saada suuren ja vaikutusvaltaisen joukon ihmisiä omaksumaan ja toimimaan näiden näkemysten mukaan, niin maailmalle annettu hyöty olisi suunnaton. Mutta Mr. Krishnamurtin tulee käsittää, että totuuden puolustajana sanan laajimmassa merkityksessä hänen on itse toimittava totuuden mukaisesti. Hän on ollut varsin vilpitön, mutta hänen olisi oltava vielä vilpittömämpi.’” Krishnamurti tarttui käteeni miltei kiihkeällä eleellä ja sanoi: ”Kuulkaahan nyt. Mitkään puolustelut eivät ole tarpeen. Voitte kysyä minulta, mitä ikinä haluatte, kaikkein tahdittomimpia ja intiimimpiäkin kysymyksiä. Minulla ei ole yksityiselämää, ja jokainen voi kuulla mistä yksityiskohdasta tahansa, joka saattaa kiinnostaa häntä. Kysykää, mitä ikinä haluatte – alkakaa!” Yhden elämän aikana rakentuu se, mitä sanotaan alemmaksi persoonallisuudeksi niiden kokemusten pohjalla joita saamme ja koemme ulkoisen maailman kosketuksista — mutta tämä alempi persoonallisuus on häviävä, se kuoriutuu pois, kun palaamme sisimpään ytimeemme. Näin ollen ei ainoastaan ruumis, vaan myöskin psyykemme, on todellisen minämme, sisimmän olemuksemme eli hengen työväline. Jatkoin: ”Besterman kirjoittaa: ‘Mr Krishnamurtin tulee kertoa meille totuus kirjan Mestarin jalkojen juuressa tekijästä, kirjan, joka ilmestyy hänen nimissään. Minun on esitettävä se peittelemätön kanta, että niin kauan kuin Mr. Krishnamurti ei avoimesti puhu noista vuosista ennen vuotta 1929, hän ei koskaan saa ääntään kuuluviin älykkäiden ja sivistyneiden ihmisten piirissä...” Krishnamurti oli hetken mietteissään ja lausui: ”Ihmiset ovat ennenkin tehneet minulle tuon kysymyksen. Toiset olivat vastaukseeni tyytyväisiä, toiset eivät. Kenen hyvänsä, joka ei tunne minua hyvin, saattaa olla vaikea hyväksyä vastaustani. Minun on ensin lausuttava muutamia sanoja itsestäni, ennen kuin voin vastata kysymykseenne. Teidän on ollut pakko havaita, että minulla on äärimmäisen huono muisti siihen nähden, mitä kutsutaan fyysisiksi realiteeteiksi. Kun te saavuitte tänä aamuna, en voinut muistaa, olimmeko tavanneet kaksi, kolme tai kymmenen vuotta sitten. En myöskään voi muistaa, missä ja miten tapasimme. Ihmisillä oli tapana sanoa minua uneksijaksi, ja he syyttivät minua siitä, että olen toivottoman epäluotettava – syystäkin. Olin mahdoton koulussa Intiassa. Opettajat ja ystävät saattoivat puhutella minua, minä kuuntelin heitä ja kuitenkaan minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mistä he olivat puhuneet. En muista, oliko minulla tuollaisina hetkinä tapana ajatella jotakin erikoista, ja jos oli, niin mitä. Muistan epäselvästi kirjoittaneeni jotakin, kun poikana olin Mr. Leadbeaterin kasvatettavana, mutta en voi muistaa, kirjoitinko koko kirjan vai vain muutamia sivuja. En myöskään tiedä, mitä Mr. Leadbeater teki kirjoittamilleni sivuille, korjasiko hän niitä vai ei, säilyttikö hän ne vai ei. En tiedä, kirjoitinko omasta aloitteestani tai vaikuttiko minuun jokin voima itseni ulkopuolelta. Toivoisin tietäväni. En väitä olevani kirjailija, mutta minusta tuntuu siltä, ettei kukaan voi koskaan varmuudella sanoa, ohjaako kirjailijaa jokin ulkopuolinen voima vai hänen omat aivonsa ja tunteensa. Haluaisin kovasti tietää sen monimutkaisen prosessin salaisuuden, jota sanomme kirjoittamiseksi. Minäkin haluaisin tietää tosiasiat kirjan ”Mestarin jalkojen juuressa” kirjoittamisesta. Voin vieläkin nähdä itseni pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin, joka ei ollut minulle lainkaan helppoa. Siitä lienee nyt noin kaksikymmentäviisi vuotta.” ”Miten vanha olette nyt?” ”En tiedä. Intiassa merkitsee ikä vähemmän kuin lännessä eikä siellä laadita ikäluetteloja. Passini mukaan olen syntynyt v. 1897. Mutta en voi taata, että se olisi tarkka syntymäaikani.”* * Vakiintuneen tiedon ja esimerkiksi ”The International Theosophical Year Book 1938” -teoksen mukaan Krishnamurti on syntynyt toukokuun 11. pnä 1895 klo 12.30 yöllä hindujen ajanlaskun mukaan ja 12. pnä klo 0.30 länsimaisen ajanlaskun mukaan. – Teosofin toimitussihteeri Ilmapiiri tuntui nyt olevan kyllin intiimi voidakseni tehdä hänelle kysymyksen, jota pidin vaikeimpana. Henkilökohtaisesti se ei ollut itselleni tärkeä, mutta tiesin, että ihmiset, jotka olivat kiinnostuneita Krishnamurtista, usein keskustelivat sen johdosta. Sanoin Krishnamurtille: ”Monet ihmiset ovat teihin nähden epäilevällä kannalla sen vuoksi, että ette ole milloinkaan kumonnut teistä tehtyjä väitteitä. Ette ole koskaan sanonut selvästi: ‘Kaikki puhe siitä, että olisin Maailmanopettaja, on pötyä – minä kiellän sen totuudellisuuden.’” ”En ole milloinkaan myöntänyt enkä kieltänyt, että olisin Kristus tai joku muu”, vastasi Krishnamurti. ”Sellaiset nimitykset ovat minulle täysin merkityksettömiä.” ”Mutta eivät niille ihmisille, jotka tulevat teitä kuuntelemaan”, keskeytin. ”Jos olisin myöntänyt olevani, he olisivat halunneet minun tekevän ihmeitä, kävelevän veden päällä tai herättävän kuolleita. Jos taas olisin kieltänyt olevani Kristus, olisivat ihmiset pitäneet sitä auktoritatiivisena väitteenä ja toimineet sen mukaan. Kuitenkin olen kaikkea auktoriteettiutta vastaan henkisissä asioissa. Minun oli mahdotonta sanoa joko kyllä tai ei. Mahdollisesti ymmärrätte tämän paremmin oltuanne kanssani joitakin päiviä ja keskusteltuamme muutaman kerran. Tällä hetkellä voin vain sanoa, etten pidä omaa persoonaani kovin tärkeänä, Kristus tai ei Kristus. Merkitsevää on sen sijaan, voivatko sanani auttaa ihmisiä vai ei. Intiassa käydessäni ihmiset kyselevät minulta: ‘Miksi käytät eurooppalaisia vaatteita ja miksi syöt joka päivä? Et voi olla todellinen opettaja. Jos olisit sellainen, paastoaisit ja kulkisit vain lannevaate ylläsi.’ Tähän voin vain vastata, että jokainen opettaa sitä, mikä on hänen erikoinen tehtävänsä ja että jokaisen on ohjattava itse omaa elämäänsä. Tämä ei merkitse sitä, että koska Gandhi käyttää vain lannevaatetta ja Kristus käveli veden päällä, minun tulisi tehdä samoin.” ”Miksi jatkoitte esitelmien pitoa, vaikka olittekin lakkauttanut järjestönne?” Krishnamurti näytti hämmästyneeltä. ”En ole milloinkaan ajatellut sitä”, vastasi hän lyhyen tauon jälkeen. ”Luullakseni jatkoin tottumuksesta. Minut oli pantu sitä tekemään pojasta asti, siitä muodostui itselleni eräänlainen traditio, ja minä vain jatkoin sitä. Arvelen, etten noina päivinä ollut milloinkaan täysin tietoinen siitä, mitä tein. Vasta muutamana viime vuonna olen tullut täysin tajuiseksi kaikista päivittäisistä toimistani, enkä enää toimi kuin unissakulkija.” ”Uskon teitä, Krishnaji, mutta luuletteko lukijani tekevän samoin?” ”En voi auttaa teitä enkä heitä, elleivät he itse voi tehdä niin. En salaa teiltä mitään, sanon teille koko totuuden. Oletan, että ihmisten, joilla on voimakkaasti kehittynyt tosiasioiden käsityskyky ja hyvä muisti, täytyy pitää minua raivostuttavana. Mutta en voi sille mitään.” * Tämän jälkeen lainaamme kirjailijan selostuksen seuraavan päivän keskustelusta, joka ihanan sään ansiosta käydään ulkona luonnossa eräällä kukkulalla. Kirjailija kertoo: ”Mikä on sanomanne tänään?” kysyin Krishnamurtilta. Krishnamurtin vastaus tuli kovin varmalla äänellä: ”Minulla ei ole mitään sanomaa. Jos minulla sellainen olisi, niin useimmat ihmiset hyväksyisivät sen sokeasti ja koettaisivat elää sen mukaan.” ”Mutta mitä sanotte ihmisille, jotka tulevat luoksenne ja pyytävät teiltä apua?” ”Useimmat ihmiset tulevat kysymään minulta, voivatko he oppia kokemuksesta." ”Ja teidän vastauksenne on?” ”Etteivät he voi.” ”Eivätkö?” ”Eivät tietenkään. Ette voi oppia henkistä totuutta kokemuksen kautta. Ettekö käsitä? Olettakaamme, että teillä on syvä suru ja olette oppinut, miten taistella sitä vastaan. Tämä kokemus saattaa teidät soveltamaan samaa metodia tuskan voittamiseksi seuraavan murheen kohdatessa.” ”Tuo ei näytä minusta väärältä.” ”Mutta se on väärin. Sen sijaan että tekisitte jotakin vitaalista, sovellatte kuollutta metodia elämään. Teidän edellisestä kokemuksestanne on tullut resepti, lääke. Mutta elämä on liian monimutkainen, liian ovela siihen. Se ei koskaan toista itseään, mitkään kaksi murhetta elämässänne eivät ole toistensa kaltaisia. Jokainen suru ja ilo on kohdattava sillä nimenomaisella tavalla, jota kokemuksen ainutlaatuisuus vaatii.” ”Miten tämä voidaan tehdä?” ”Poistamalla aiempien kokemusten muistot, hävittämällä kaikki muistikuvat teoistamme ja reaktioistamme.” ”Mitä jää jäljelle hävitettyämme ne kaikki?” ”Sisäinen valmius, joka vie meidät lähemmäksi totuutta. Teidän ei pitäisi milloinkaan toimia vanhojen tottumusten mukaan, vaan tavalla, jolla elämä haluaa teidän toimivan – spontaanisti, hetken mielijohteesta.” ”Mutta tämä kaikki on vain negatiivista. En voi havaita lainkaan mitään positiivista järjestelmässänne.” Krishnamurti hymyili ja siirtyi lähemmäksi minua: ”Teidän ei tarvitse etsiä positiivista, älkää pakottako sitä esiin. Sillä se on aina olemassa, vaikka piilossa vanhojen kokemusten valtavan röykkiön alla. Poistakaa ne kaikki, ja totuus – tai mitä te sanotte positiiviseksi – on edessänne.” Pohdin hänen sanojaan hetkisen ja lausuin: ”Olette juuri käyttänyt sanaa ‘totuus’. Mitä on totuus teidän mielestänne?” ”Sanokaa sitä totuudeksi, vapautumiseksi tai vaikkapa Jumalaksi. Se kaikki on samaa. Totuus minulle on mielen vapauttamista muistojen taakasta. Totuus on tietoisuutta, pysyvää tietoisuutta elämästä meidän sisällämme ja ulkopuolellamme. Ymmärrättekö?” Hänen äänensä muuttui miltei vaativaks:. ”Kyllä, mutta olkaa ystävällinen ja selittäkää minulle, mitä tarkoitatte tietoisuudella”, vastasin. Krishnamurti tuli vielä lähemmäksi minua ja hänen äänensä muuttui yhä vaativammaksi: ”Tärkeätä on se, että meidän pitäisi elämämme jokainen hetki elää perinpohjaisesti. Tämä on ainoa todellinen vapautus. Totuus ei ole mitään abstraktista, se ei ole myöskään filosofiaa, okkultismia eikä mystiikkaa. Se on jokapäiväinen elämä, se on meitä ympäröivän elämän tarkoituksen ja viisauden havaitsemista. Ainoa elämä, joka todella on elämisen arvoinen, on nykyinen elämä ja sen jokainen hetki. Mutta tämän oivaltaaksemme meidän on vapautettava mielemme kaikista muistoista.” Krishnamurti oli puhunut minulle paljon niiden muutaman tunnin aikana, jotka vietimme kukkulalla, ja matkalla kotiin tuntui minusta siltä, että minun olisi ensin omaksuttava kaikki kuulemani ja että olisi viisainta olla itsekseen lopun päivää. Iltapäivällä lueskelin lentolehtiä, joita Krishnamurti oli antanut minulle ja jotka sisälsivät hänen viimeiset luentonsa Ojaissa ja Australiassa. Minua hämmästyttivät taas sanat, joilla hän Australian kuulijakunnalle ilmaisi, että tärkeintä on eliminoida ‘minä’, ego, voidaksemme nähdä totuuden. Krishnamurti lausuu: ”Onnea tai totuutta tai Jumalaa ei voida löytää egon pohjalta lähtien. Ego ei ole minulle muuta kuin ympäristön tuote.” Ihmettelin, mahtoivatko ihmiset lainkaan ymmärtää häntä. Eikö meille aina ole opetettu, että juuri egoa, persoonallisuutta, on kehitettävä voidaksemme joskus saavuttaa jotakin merkityksellistä elämässämme? Eikö Krishnamurtinkin näin ollen olisi viisaampaa opettaa, että sisäinen tietoisuus voidaan saavuttaa vain asteittain, pitkän ja hitaan valmistelun jälkeen? Tämä olikin ensimmäinen kysymys, jonka esitin hänelle seuraavana aamuna. Krishnamurti vastasi: ”Mrs. Besant sanoi kerran minulle: ‘Minä olen vain hoitajatar, joka auttaa ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä itse liikkumaan ja siksi tarvitsevat kainalosauvoja. Tätä minä pidän velvollisuutenani. Sinä, Krishnaji, vetoat ihmisiin, jotka voivat kävellä omin jaloin. Jatka sinä puhumistasi heille, mutta salli minun puhua niille, jotka apua tarvitsevat. Älä sano heille, että kaikki kainalosauvat ovat pahasta, koska muutamat ihmiset eivät voi elää ilman niitä. Ole hyvä, äläkä kiellä heitä seuraamista jotakuta, johon voivat nojautua.’” ”Ja mikä oli vastauksenne?” keskeytin. ”Nähdäkseni Mrs. Besantin pyyntö oli varsin kohtuullinen.” ”Minä sanoin hänelle: ‘Minun on mahdotonta täyttää pyyntöänne. Minä pidän jokaista määrättyä metodia tai neuvoa kainalosauvana, ja sellainen on esteenä totuudelle. Minun on yksinkertaisesti jatkuvasti kiellettävä kaikki kainalosauvat – myös teidän!’ Älkää soimatko minua julmuudesta 80-vuotiasta naista kohtaan, jolle minä näytin merkinneen aika paljon ja jota aina rakastin ja ihailin.” ”Minä ymmärrän kantanne, Krishnaji. Siitä huolimatta asetan kyseenalaiseksi sen viisauden”, lausuin. ”Enemmistö ihmisiä ei ole riippumattomia eikä itsestään tietoisia – siksi ihmiset tarvitsevat apua. Luullakseni teidän velvollisuutenne on auttaa ihmisiä ja auttaa niin monia kuin voitte. Eikä se merkitse sitä, että teidän tulisi huomioida valtavaa enemmistöä?” ”Minun on mahdotonta erottaa toisistaan enemmistöä ja vähemmistöä, sillä on väärin otaksua, että olisi olemassa toinen totuus joukoille ja toinen valituille. Kaikki ihmiset ovat henkisesti tasa-arvoisia.” ”Jeesuksenkin oli pakko erotella. Hän antoi ensin sanoman pienelle vähemmistölle, ennen kuin siitä saattoi tulla yleisesti omaksuttu.” ”Oliko näin tosiaan? Hänhän antoi sen jokaiselle, joka vain oli vastaanottavainen. Puhuiko hän välittömästi kahdelletoista tai kahdelletoistatuhannelle ihmiselle, se ei muuta asiaa. Hän puhui universaalisista asioista, jotka kiinnostivat jokaista maailmassa huolimatta siitä, oliko hän taipumuksiltaan uskonnollinen, intellektuaalinen tai sosiaalinen. Kristus ei milloinkaan vedonnut vähemmistöön.” ”Mutta ettekö pitäisi viisaampana vähitellen valmistaa ihmisiä totuuteen, joka vaatii niin perinpohjaista sisäistä uudelleenjärjestelyä? Vain harvat ihmiset ovat kypsät välttämättömään sisäiseen vallankumoukseen.” ”Nämä harvat ovat tärkeitä. Niiden, jotka todella totuutta etsivät, jotka sitä alituiseen tutkivat ja jotka sille avautuvat, on helppoa elää alituisesti sisäisesti tietoisina. Kaikkinainen kompromissi on kauppaa totuuden ja valheen välillä. Kuinka voitte odottaa minun julistavan muuta kuin totuutta sen jälkeen, kun olen totuuden löytänyt. En ole kerskuri. Olen vain päässyt osalliseksi totuudesta.” ”Mitä siis pitäisi niiden ihmisten tehdä, jotka eivät voi kulkea läpi elämän ilman kainalosauvoja?” ”Antakaamme heidän edelleen käyttää niitä, mutta minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä. Ihmisten, jotka tarvitsevat sairaalaa, ei pidä tulla minun luokseni.” – Krishnamurti tuli minua lähemmäksi ja tarttui käteeni, kuten hänellä oli joskus tapana tehdä ollessaan epätoivoissaan minun kykenemättömyyteni vuoksi ymmärtää hänen kantaansa, ja sitten hän lausui: ”Teidän tulisi oivaltaa, että voin puhua vain niille ihmisille, jotka haluavat tehdä itsessään täydellisen muutoksen löytääkseen totuuden. Ette voi löytää totuutta elämällä määrätyn tunnedieetin mukaan tai noudattamalla varta vasten laadittua mentaalisten harjoitusten systeemiä.” Aloin oivaltaa, ettei mikään kompromissi ollut mahdollinen ja että Krishnamurti saattoi tarjota joko totuuden vain kaikkine mullistavine seuraamuksineen tai ylipäänsä ei mitään totuutta. Tästä huolimatta lausuin: ”Luulen, että olette oikeassa, mutta kuitenkin kysyn itseltäni, miten voidaan totuus, sellaisena kuin te sen käsitätte, ilmaista joukoille?” Krishnamurtin kasvoille levisi sama surumielinen ilme, jonka oli huomannut ennenkin kysyessäni häneltä samaa asiaa. Hän alkoi puhua hitaasti, aivan kuin itsekseen: ”Olen itsekin usein kysynyt sitä. Kun puhun Intiassa, niin enemmän kuin kymmenentuhatta ihmistä tulee minua kuuntelemaan. Tuhannet tulevat Amerikassa, tuhannet Euroopassa, tuhannet Australiassa. Tiedän, että useimmat heistä tulevat vain huvin vuoksi tai uteliaisuudesta, ja vain muutamat tulevat löytääkseen jotakin, mitä eivät ole muualta löytäneet. Kuinka monet heistä palaavat kotiinsa onnellisempina ja rikkaampina? – – Ja kuitenkin tiedän, että minun on jatkettava puhumistani. On mahdollista auttaa ihmisiä vain puhumalla heille, keskustelemalla heidän kanssaan totuudesta. Mutta asiat ovat minulle itselleni tulleet selvemmiksi sen jälkeen, kun aloitimme keskustelumme. Olin aikonut kertoa teille, että sen jälkeen, kun meillä oli eräs ensimmäisistä keskusteluistamme, minulla oli erittäin elävä kokemus elämän sisäisestä tajunnasta. Kävelin pitkin rantaa kohti kotia, kun tulin niin syvästi tietoiseksi taivaan, meren ja ympäröivien puiden kauneudesta, että minussa syntyi luonnollinen ilon tunne. Kaikki eristys minun ja minua ympäröivän luonnon välillä oli kadonnut, ja kuljin kotiin tietoisena tuosta ihmeellisestä ykseydestä. Tultuani kotiin ja kohdattuani toiset päivällisellä näytti miltei siltä, kuin minun pitäisi työntää sisäinen tilani aitauksen taakse ja astua ilman sitä esiin, mutta vaikka istuinkin toisten joukossa jutellen kaikenlaisista asioista, tuo tietoisuus sisäisestä ykseydestä kaiken kanssa ei jättänyt minua hetkeksikään.” ”Miten pääsitte tuohon ykseyden tilaan?” ”Ihmiset ovat ennenkin tiedustelleet sitä. Ja minusta tuntuu aina siltä, että he odottavat saavansa kuulla dramaattisen kertomuksen jostakin äkillisestä ihmeestä, jonka avulla yhtäkkiä tulin yhdeksi universumin kanssa. Tietenkään ei tapahtunut mitään tuonkaltaista. Minun sisäinen tietoisuuteni on aina ollut olemassa, vaikkakin vei aikaa, ennen kuin opin tuntemaan sen aina selvemmin ja selvemmin, ja samoin vaati aikaa löytääkseni sanat, jotka vähääkään voisivat kuvailla sitä. Se ei ollut äkillinen välähdys, vaan hidas, joskin kirkas selkeytyminen, jonkin sellaisen selkeytyminen, joka oli aina ollut olemassa. Se ei kasvanut, kuten ihmiset usein luulevat. Mikään henkisesti oleellinen ei voi meissä kasvaa. Se on aina olemassa koko täyteydessään, ainoa mikä tapahtuu, on se, että tulemme siitä yhä enemmän tietoisiksi.” Suom. P. M. Teosofi — 1944 n:o 1-2 Laajempi kattaus englanniksi, Krishnamurti in Carmel: Koko God is my Adventure -teos: Pitkä vaellusKrishnamurtin haastatteluMikä on se, minkä vuoksi ihminen taistelee, kärsii ja jota hän etsii? Mitä se on muuta kuin pyrkimys päästä selvyyteen, saavuttaa tieto, jota kukaan ei enää voi riistää häneltä, sisäinen rauha, jota ei voi mikään häiritä? Tämä on se etsintä, johon meidän on keskityttävä koko sielullamme, koko sydämellämme. Ja me tulemme löytämään sen, mitä etsimme, jos vain työnnämme syrjään kaiken toisarvoisen ja jos olemme vapaita – vapaita auktoriteetista, vapaita elämän- tai kuolemanpelosta. Suuressa elämässä ei ole elämää eikä kuolemaa. Kaikki on vain jatkuvaa olemista, joka ei pääty koskaan, ei muutu koskaan. Siinä ei tapahdu syntymää yhdellä ja kuolemaa toisella minuutilla. Muuttuvaista on vain fyysinen ilmennys. Kautta monien elämien minulla on ollut erilaisia kokemuksia. Olen rakastanut syvästi, olen kärsinyt ja riemuinnut ilosta. Olen ollut nuori ja voimakas, kaunis, intohimoinen, vapaa ja huoleton. Usein synnyin rikkaana levätäkseni ylellisyyden helmassa ja nauttiakseni imartelun nektarista. Maailma kaikkine aistillisine iloineen ja nautintoineen oli aina avoinna minulle. Kukaan ei voinut mennä minun laillani äärimmäisyyteen halun tyydyttämisessä. Kaikki nautinnot, jotka loistava Nineve, huoleton Babylon, ihmeellinen Egypti ja auringon polttama Intia ovat voineet tarjota, olivat käytettävissäni. Minulla on ollut monia orjia ja palvelijoita. Lopulta kyllästyin kaikkeen, mitä maailma on voinut minulle tarjota. Minä synnyin naiseksi kokeakseni hurmion olla rakastettu. Sitten tulin köyhäksi mieheksi, kerjäläiseksi, joka vaelsi ovelta ovelle kaikkien hylkäämänä ja kiroamana, likaisena, väsyneenä, nälkäisenä, isättömänä ja äidittömänä. Yksikään nainen ei tahtonut koskea minuun. Olin tunnettujen ja tuntemattomien tautien saastuttama, säälittävä olento, jonka jalat vuotivat verta. Likainen räsy peitti hartiani: se oli juhla-asuni juhlallisissa tilaisuuksissa, suojani kylmiltä yötuulilta sekä päähineeni, kun auringon armottomat säteet polttivat päätäni. Kulunut sauva kädessäni olen vaeltanut useiden maiden rikkaita ja epävieraanvaraisia katuja pitkin. Monien sukupolvien aikana, eri valtakuntien ja kansojen keskellä olen vaeltanut yksinäisenä, onnettomana, halveksittuna ja hylättynä. Monenlaiset ja vaihtelevat olivat kokemukseni, ajatukseni ja tunteeni, lukemattomat olivat eläimelliset tai hienostuneet haluni, suuri oli säälini ja usein suuri oli rakkauteni. Toisinaan ilmensin mitä korkeinta intelligenssiä, toisinaan viekkautta ja alhaista laskelmallisuutta. Olen elänyt läpi monien aikakausien ja vuosisatojen, monen erilaisen rodun ja kansallisuuden parissa, ja monissa muodoissa olen esiintynyt saavuttaakseni kaiken sen tiedon, jonka maailma voi antaa etsivälle ja kärsivälle ihmiselle. Nykyisessä elämässäni pikkupojasta saakka olen ollut – kuten useimmat nuoret ihmiset ovat tai kuten heidän tulisi olla – kapinoiva. Mikään ei minua tyydyttänyt. Kuuntelin, havaitsin. Tahdoin jotakin muuta kuin pelkkiä lauseita, sanoja. Tahdoin itse keksiä ja löytää päämääräni. En tahtonut luottaa kehenkään. Kun tulin ensimmäisen kerran Eurooppaan, oleskelin ihmisten parissa, jotka olivat rikkaita ja hyvin kasvatettuja ja joilla oli korkea yhteiskunnallinen asema ja sosiaalinen auktoriteetti. Mutta kuinka hienostuneita, kuinka eteviä he saattoivatkin olla, he eivät kuitenkaan voineet tyydyttää minua. Kapinoin myös teosofeja vastaan heidän kaikkine termeineen, kaikkine teorioineen, heidän kokouksineen ja elämänselityksineen. Menin kauemmas ja kauemmas heidän kokouksistaan ja tapasin yhä harvemmin näitä ihmisiä, jotka kulkivat ympäri ja vain toistivat teosofisia aatteita. Tahdoin itse löytää ulospääsyn. Minä vaelsin pitkin katuja, tarkkasin ihmisten kasvoja. Menin teattereihin. Näin kuinka ihmiset kuvittelivat unohtaakseen, että he olivat onnettomia, sillä he luulivat voivansa ratkaista ongelmansa vaientamalla sydäntään ja aistejaan ulkopuolisilla vaikutelmilla. Näin ihmisiä, joilla oli suuri poliittinen, sosiaalinen tai uskonnollinen valta. Kuitenkin huomasin, että heiltä puuttui ainoa tärkeä – onni. Kävin työväen puolueen ja kommunistien kokouksissa ja kuuntelin kaikkea, mitä heidän johtajillaan on sanottavaa. Tavallisesti he kapinoivat jotakin vastaan – olin kiinnostunut, mutta he eivät tyydyttäneet minua. Saavutin kokemuksia toisten kautta. Jokaisessa ihmisessä piilee tyytymättömyyden ja pelon tulivuori. Onnen etsinnässäni kuljin huvista ja tilaisuudesta toiseen. Tarkkasin nuorten huveja, heidän tanssejaan, vaatteitaan, erikoisuuksiaan ja näin, etteivät he olleet täysin onnellisia. Havaitsin ihmisiä, jotka itse omistivat hyvin vähän elämässä ja jotka halusivat murskata sen, minkä toiset ovat rakentaneet. He uskoivat ratkaisseensa elämän hävittämällä ja rakentamalla toisella tavalla, mutta he eivät olleet onnellisia. Näin toisia, jotka tahtoivat palvella kanssaihmisiään, mennä kellariasuntoihin köyhien ja kurjien luo. Ne tahtoivat auttaa, mutta olivat itse avuttomia. Kuinka voidaan parantaa toisen sairautta, jos on itse sen uhri? Niin tulin Intiaan ja näin, että myös siellä ihmiset pettivät itseään vaalimalla vanhoja perinteitään ja kohtelemalla huonosti naisiaan. Samalla he sanoivat itseään uskonnollisiksi ja hieroivat kasvojaan tuhkalla. Mutta en Euroopasta enkä Intiasta ole voinut löytää onnea. Matkustin Kaliforniaan. Olosuhteet pakottivat minua siihen, sillä veljeni oli sairas. Siellä asuimme äärimmäisessä yksinäisyydessä pienessä talossa kukkuloiden keskellä. Teimme itse kaiken työn. Täällä jouduin luonnollisesti syventymään itseeni ja löysin päämääräni – Suuren Elämän, sen Elämän, joka on kaikkialla. Saavuttaakseen vapauden ei ole tarpeellista liittyä mihinkään järjestöön tai uskontoon, koska nämä vain sokaisevat, rajoittavat ja pitävät ihmistä vangittuna määrättyyn uskonnon ja palvonnan muotoon. Sen, joka ikävöi vapautta ja onnea, täytyy taistella, kuten minä olen taistellut kaikenlaisia auktoriteetteja vastaan, sillä auktoriteetti on henkevyyden antiteesi. Mikään kirkkojen rakentaminen, mitkään jumalat ja rukoukset, mikään palvonta, mitkään seremoniat eivät voi suoda sisäistä ymmärrystä ja rauhaa. Ainoa, mikä minua kiinnostaa, on tuoda maailmaan vahvoja ihmisiä, jotka ovat varmoja omasta ymmärryksestään. Kerran on ihminen kasvava voimakkaaksi, vapautuva kaikista jumalista, vanhoista tai nykyaikaisista, sillä niin on itse jumalankaltainen.Ainoa, mikä minua kiinnostaa, on luoda maailmaan vahvoja ihmisiä, jotka ovat varmoja omasta ymmärryksestään. Kerran on ihminen kasvava voimakkaaksi, vapautuva kaikista jumalista, vanhoista tai nykyaikaisista, sillä niin on itse jumalankaltainen. Suurta Elämää ei voida järjestää. Jos lähden matkalle, käännyn jonkin järjestön puoleen, joka hankkii minulle liput. Mutta jos tämä järjestö olisi julistanut, että se kykenee viemään minut taivaaseen, en olisi kääntynyt sen puoleen, sillä minä tiedän, että taivas ei ole mikään paikka itseni ulkopuolella. Kaikki uskonnolliset järjestöt, kaikki aatteet pelastuksesta, erillisestä taivaasta, johon tullaan, ovat yrityksiä järjestää ajattelua. Mutta ajatusta ei voi järjestää, eikä vangita. Merkityksellistä on vain se, mitä olemme, eikä se, mitä teemme tai kuinka käännytämme maailmaa. Tämän viimeisen luomme silloin, kun kasvomme kuvastavat ajatuksiamme, tunteitamme, onneamme. Sillä silloin ihmiset tulevat luoksemme nähdäkseen ja oppiakseen, kuinka menettelemme voidaksemme olla näin onnellisia tässä kaaosmaisessa maailmassa. Maailman voimme muuttaa yksilöinä emmekä järjestettyinä seuroina. Olin päättänyt itse löytää elämän päämäärän, ja löysin sen ilman kenenkään toisen auktoriteettia. Olen astunut tähän onnen ja vapauden mereen, jolla ei ole rajoja, sillä se on kaiken elämän täyttymys. Pitkän vaelluksen jälkeen olen saavuttanut täydellisyyden ja tehnyt sen pysyväiseksi sydämessäni. Tämän Suuren Elämän ymmärryksen, joka minulla nyt on, tahdon jakaa toisten kanssa. Monet ihmiset Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassa sanovat minulle, että se, mistä puhun, ei ole uutta. Auringon alla ei ole mitään uutta, mutta sille, joka itse löytää, itse saavuttaa täydellisyyden, on kaikki uutta. Sen, joka tahtoo löytää jotakin uutta, omaperäistä ja erikoista, on itse tultava erikoiseksi. Ihmiskunnan pelastuksen salaisuus on kunkin yksilön omassa pelastuksessa. Quo Vadis -lehdestä suom. J. S. Teosofi — 1944 n:o 3
|