C. W. Leadbeater

Itsekeskeisyys

Eräs kaikkein pahimpia ja kauaskantoisimpia virheitä, mitä oppilaalla on hänen pyrkiessään tielle, on itsekeskeisyys. Huomatkaa, että en tällä tarkoita tuota karkeata ja rumaa itsekkyyttä, joka pyrkii määrätietoisesti saavuttamaan kaiken vain itselleen toisten kustannuksella. Otaksun, että tämä on jo jätetty taakse kauan aikaa sitten. Mutta niillä, jotka ovat sen jo jättäneet taakseen, on jäljellä vielä toinen paha – niin hieno ja niin syvälle juurtunut, etteivät he huomaa sitä ensinkään pahaksi. Jos ihminen tutkii itseään rehellisesti ja vilpittömästi, niin hän tulee havaitsemaan, että kaikki hänen ajatuksensa ovat itsekeskeisiä. Hän ajattelee usein muita ihmisiä ja asioita mutta aina suhteessa itseensä. Hän sommittelee monta mielikuvituksellista näytelmää, mutta hänellä itsellään on aina päärooli niissä. Hänen pitää aina olla oman näyttämönsä keskuksena, ramppivalojen loisteessa. Ellei hän ole siinä asemassa, niin hän tuntee heti itsensä loukatuksi, vaivaantuneeksi ja vihaiseksi ja on kateellinen jokaiselle muulle, joka sattuu herättämään niiden huomion, joiden pitäisi palvoa hänen alttarillaan. Tämän perusominaisuuden muuttaminen merkitsisi sitä, että hänen pitäisi muuttua juuriaan myöten, että hänestä tulisi vallan toinen ihminen. Useimmat ihmiset eivät voi ensinkään katsoa sellaista mahdollisuutta, niin jyrkkää muutosta heissä, koska he eivät lainkaan tiedä sellaisen tilanteen olemassaolosta.

Kuitenkin tällainen asenne on ehdottoman vahingollinen kaikelle kehitykselle. Sen täytyy kokonaan muuttua, ja kuitenkin niin harvat pyrkivät sitä yhtään muuttamaan. On vain yksi tie päästä ulos tästä pahan kierteestä, ja se on rakkaus. Tämä on ainoa voima tavallisen ihmisen elämässä, joka voi muuttaa hänen asenteensa ja tehdä voimakkaalla kädellä hänestä toisen ihmisen. Se tekee sen ainakin joksikin aikaa silloin, kun hän rakastuu ja toinen henkilö muodostuu hänelle keskukseksi. Tuohon toiseen hän soveltaa aina kaikki tapaukset, niin kuin hän teki ennen itselleen. Jumalolento, jonka alttarilla hän palvoo, saattaa maailman silmissä näyttää tavalliselta ihmiseltä, mutta hänelle se on tilapäinen sulouden ja kauneuden ruumiillistuma. Hän näkee toisessa jumaluuden, joka todella kuuluu hänen palvontansa kohteelle, koska se piilee salaisena kaikissa meissä, vaikka emme sitä normaalisti näekään. On totta, että monessa tapauksessa hänen ihastuksensa laimenee ja että hän näkee toisen jälleen tavallisessa valossa, mutta siitä huolimatta hän on jonkin aikaa ollut vapaa itsekeskeisyydestä ja hänellä on ollut laajempi näköala.

Tämän, minkä tavallinen ihminen tekee tiedottomasti, okkultismin tutkijan tulee tehdä tietoisesti. Hänen täytyy määrätietoisesti vetäytyä pois omasta keskuksestaan ja kohdistaa palvontansa sen sijaan mestariin. Hän on aina vaistomaisesti ajatellut, miten kaikki vaikuttavat häneen itseensä eli mitä juuri hän voisi tehdä, kuinka hän voisi kääntää kaiken itselleen huviksi ja hyödyksi. Sen sijaan hänen täytyy nyt ajatella kaikesta, mitä se vaikuttaa mestariin. Ja koska mestari elää ainoastaan auttaakseen ihmiskunnan kehitystä, niin se merkitsee, että oppilaan tulee katsoa kaikkea siltä kannalta, onko jokin asia esteeksi vai hyödyksi kehitykselle. Ja vaikka hänen tulee ensin tehdä se tietoisesti ja käyttäen siihen ponnistusta, niin hänen pitää jatkaa, kunnes hän tekee sen yhtä tiedottomasti, yhtä vaistomaisesti kuin hän ennen keskitti kaiken oman itsensä ympärille. Käyttääksemme erään mestarin sanontaa: hänen tulee unohtaa kokonaan itsensä ja muistaa vain toisten hyvää.

Mutta vaikka hän on unohtanut itsensä ja antautunut koko sydämellään työhönsä, hänen tulee olla äärimmäisen varovainen, ettei hän vain petä itseään, ettei hän palaa jälleen vanhaan itsekeskeisyyteen hienommassa muodossa. On monta hyvää ja innokasta teosofista työntekijää, jotka ovat tehneet tämän erehdyksen ja jotka samaistivat teosofisen työn itsensä kanssa ja tunsivat, että jokainen, joka ei ollut täysin samaa mieltä hänen kanssaan, oli teosofian vihollinen. Usein teosofinen työntekijä ajattelee, että hänen tiensä on ainoa tie, ja jokainen, joka poikkeaa hänen käsityksistään, on asian pettäjä. Mutta tämä todistaa vain, että itse on ryöminyt ovelasti takaisin entiselle paikalleen ympyrän keskukseen, ja siitä irtautuminen on alettava alusta uudelleen. "Ainoa voima, jota oppilaan tulee tavoittaa, on se, joka saattaa hänet näyttämään mitättömältä toisten silmissä." Kun hän on oman ympyränsä keskuksessa, hän saattaa kyllä tehdä hyvää työtä, mutta hänellä on aina se tunne, että juuri hän sen tekee, mutta kun mestari on ympyrän keskuksessa, niin hän yksinkertaisesti vain tekee työn, jotta se tulee tehdyksi. Työ on tehty työn itsensä tähden, eikä sen suorittajan tähden. Hänen täytyy oppia katsomaan omaa työtään tarkkaan, aivan kuin joku toinen suorittaisi sen, ja jonkun toisen työtä tarkkaan, aivan kuin hän itse suorittaisi sen. Ainoa, mikä on tärkeätä, on se, että työ tulee tehdyksi. Ei merkitse mitään, kuka sen tekee. Siksi hänen ei pidä olla epäilevä suorittaessaan omaa työtä eikä tarpeettomasti kriittinen muiden suhteen, eikä myöskään ulkokultaisesti väheksyä omaansa, jotta muut kiittäisivät häntä. Lainataksemme J. Ruskinin sanoja taiteestaan, hänen tulisi kyetä sanomaan tyynesti: "Olkoon se minun tai teidän, tämäkin on hyvä."

On vielä toinenkin vaara, joka myös on ominaista teosofisille työntekijöille – vaara onnitella itseään liian nopeasti sen johdosta, että hän eroaa muusta maailmasta. Teosofinen opetus paljastaa kaiken uudessa valossa, ja niin on luonnollista, että meidän asenteemme poikkeaa huomattavasti toisten ihmisten asenteesta. Ei ole harmillista vaikka havaitsemmekin tämän ilmeisen tosiasian, mutta voidaan huomata, että Seuramme jäsenet ovat taipuvaisia olemaan ylpeitä siitä, että he ymmärtävät tällaisia asioita. Se seikka, että me tutkimme tällaisia asioita, ei vähimmässäkään määrässä merkitse, että me olisimme parempia kuin muut ihmiset. Toiset ovat kehittäneet itseään muita linjoja pitkin, ja noilla linjoilla he saattavat olla paljon edellä meitä, vaikka meidän linjallamme heiltä puuttuu jotakin, jota meillä on. Muistakaamme, että adepti on täydellinen ihminen, joka on täydellisesti kehittynyt kaikilla mahdollisilla linjoilla, ja jos meillä siis onkin jotakin opetettavaa muille, niin me voimme myös oppia paljon muilta. Siksi on typerää väheksyä ihmistä, koska hän ei ole hankkinut teosofista tietoa eikä mahdollisesti niitä ominaisuuksia, jotka antavat hänelle mahdollisuuden arvostaa sitä. Siksi tässä mielessä meidän tulisi varoa, ettemme olisi oman ympyrämme keskuksena.

Hyvä tapa, jonka voitte omaksua, ettette luistaisi takaisin omaan keskukseenne ja jotta tietäisitte, minkälainen mielenasenne teillä tulisi olla, on muistaa symbolisesti, mitä on kerrottu planeettojen välisestä keskinäisestä vaikutuksesta okkulttisesti katsoen. Muistanette, että jokainen planeetta on vähempi keskus ellipsissä, auringon ollessa pääkeskuksena. Te olette tällainen vähempi keskus, kuljette omaa rataanne ja teette teille kuuluvan tehtävänne, ja kuitenkin koko ajan olette vain pääkeskuksen heijastus ja teidän tajuntanne on keskitettynä auringossa. Sillä mestari, josta olette osa, on suuren hierarkian jäsen, joka tekee aina Logoksen työtä.

Ihmisen ollessa omana keskuksenaan hän on väärässä ajatellessaan, että hän onkin toisten keskuksena. Hän otaksuu jatkuvasti, että kaikki, mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat, koskee aina jollakin tapaa häntä ja että heidän huomautuksensa kohdistuvat häneen. Monelle tämä on suoranaisena vaivana. He näyttävät olevan kokonaan kykenemättömiä tajuamaan, että jokainen heidän naapurinsa poikkeuksetta on myös verhoutunut omaan itseensä eikä ensinkään ajattele heitä. Niin ihmiset aiheuttavat itselleen tarpeetonta huolta ja harmia, mikä voitaisiin kokonaan välttää, jos he katsoisivat asioita terveemmältä ja järkiperäisemmältä kannalta. Jälleen siksi, että hän on omana keskuksenaan, hänellä on taipumusta masennukseen, sillä sellainen tulee vain sen osaksi, joka ajattelee itseään. Jos mestari on hänen keskuksenaan ja hänen koko energiansa on keskitetty tämän palvelemiseen, hänellä ei ole aikaa masentumiseen eikä hänellä ole vähintäkään taipumusta siihen. Hän on aina liian innokas löytämään työtä, jota voisi tehdä. Hänen asenteensa tulisi olla se, että kun ihminen näkee työn, joka pitäisi tehdä, hänen tulisi sanoa, ei niin kuin tavalliset ihmiset sanovat: "Kyllä, se on hyvä asia, jonkun pitäisi se tehdä, mutta miksi juuri minun?", vaan: "Jonkun pitäisi tehdä se, miksi sitten ei minun."

Kun hän kehittyy, hänen ympyränsä laajenee, ja lopuksi tulee aika, jolloin hänen ympyränsä on suunnattoman suuri. Silloin jälleen, eräässä mielessä, hän on sen keskus, koska hän on samaistanut itsensä Logoksen kanssa, joka on kaikkien mahdollisten ympyröiden keskus, sillä jokainen kohta on yhtäläisesti ympyrän keskus, jonka säde on äärettömyys.

Suom. E. V.

Teosofi — n:o 4, 1941

Alkukielinen teksti löytyy teoksesta Inner Life.