Paul Brunton

Valkoinen joogi

Lähes kuusi vuotta sitten kirjoitin artikkelin aikakauslehteen The Occult Review, jossa mainitsin ohimennen, vaikka kunnioituksella, Bhikkhu Ananda Metteya'n, ensimmäisen buddhalaisuuden opettajani nimen. Sen jälkeen ovat ihmiset eri puolilta maapalloa pyytäneet minua lähemmin käsittelemään tätä aihetta. Lienee siitä syystä paikallaan, että noudatan tuota kehotusta, ja esitän seuraavassa muutamia yksityisseikkoja hänen erinomaisesta persoonallisuudestaan ja ihmeellisestä elämäntarinastaan.

Sankarini syntyi Lontoossa Allan Bennet -nimisenä vuonna 1872. Hänen isänsä, joka oli insinööri, kuoli nuorena. Pojan otti ottolapsekseen okkulttisissa ja kabbalistisissa piireissä tunnettu McGregor Mathers, joka oli »Kultaisen aamunkoiton hermeettisen järjestön» salaseuran johtaja. Tämä järjestö harrasti magian ja rosenkreutzilaisuuden tutkimuksia. Nuori Allan joutui siis nuorena okkulttisten asiain kanssa kosketukseen. Hänet kasvatettiin tavanomaiseen tapaan erilaisissa collegeissa ja hän osoitti nuoruudestaan huolimatta suurta harrastusta tieteisiin, niin teoreettisiin kuin käytännöllisiin, josta syystä hän päätti antautua tieteellisiin tutkimuksiin, ja hänen lahjansa olivat niin suuret, että hän jo ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta, saattoi ansaita leipänsä kemian laboranttina. Hänellä oli suuret tiedot sähkön ja magnetismin alalta, joten ei ole liikaa sanottu, että hänellä seitsentoistavuotiaana oli laajemmat ja syvällisemmät tieteelliset tiedot kuin kenelläkään muulla englantilaisella.

Allanin äiti oli toimittanut hänet liittymään roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta hän etääntyi vähitellen sen loistavista seremonioista ja oli jonkin aikaa täydellinen jumalankieltäjä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä kasvatusisänsä välityksellä hän siirtyi okkulttisiin tutkimuksiin, etupäässä sellaisiin, jotka koskevat rituaalimagiaa. Hän harjoitti niitä sellaisella innolla, että hän saavutti korkeamman taidon kuin itse johtaja, ja kaikki jäsenet hämmästyivät ja ihmettelivät tuota nuorta miestä. Yrityksissään tunkeutua salatieteisiin ja ylinormaalisiin ajatusten mysteereihin hän kokeili erilaisilla rohdoilla ja myrkyllä, kunnes hän kerran otti sellaisen annoksen, että se olisi tappanut kenen muun tahansa, mutta ei tuottanut hänelle mitään vahinkoa.

Jo tällä ensimmäisellä kaudella ilmeni tulevan munkin taipumus yksinkertaiseen ja spartalaiseen elämäntapaan. Hän asui pienessä huoneessa Lontoon syrjäisessä seudussa. Siellä hän ensi kerran luki Sir Edwin Arnoldin Aasian valon, joka täytti hänen ajatuksensa rajattomilla nirvana-aavistuksilla, ja tämän ihanan portin kautta hän astui buddhalaisuuden suurenmoiseen, mutta raskasmieliseen uskontoon, jonka tutkiminen ja harjoittaminen vähitellen tunki tieltään hänen okkulttiset harrastuksensa ja muodostui lopulta niistä keskeisimmäksi.

Hänen ulkonaisessa elämässään tapahtui 28-vuotiaana suurin muutos, kun hän lähti itämaille. Kaksi tekijää olivat ratkaisevia tässä hänen päätöksessään. Toinen oli hänen rakkautensa buddhalaisuuteen ja hänen toivonsa oppia joogamietiskelyitä sillä seudulla, josta ne ovat kotoisin. Toinen syy oli hänen heikko terveytensä. Jokainen Englannissa vietetty talvi teki hänen astmakipunsa pahemmaksi, niin että lääkärit katsoivat ilmanmuutoksen välttämättömäksi.

Hän matkusti Ceyloniin [nyk. Sri Lanka] v. 1900. Siellä hän alkoi ensiksi innokkaasti opetella paalin kieltä, jolla eteläbuddhalaiset tekstit ovat kirjoitettu. Kuudessa kuukaudessa hän oli erinomaisella älyllään oppinut hallitsemaan tuota ikivanhaa kieltä, joten hän voi helposti ilmaista sillä ajatuksensa. Hän kävi tapaamassa eri paikkakunnilla munkkeja, vieraili luostareissa ja pyhissä paikoissa sekä tutustui Ceylonin yleiseen buddhalaiseen ilmapiiriin. Colombossa hän tapasi pitkälle kehittyneen joogin nimeltä Shri Parananda, joka oli syntyperältään tamili. Tämän johdolla Bennet suoritti joogaharjoituskurssin, kunnes hän uskomattoman lyhyessä ajassa oppi hallitsemaan siihen kuuluvat asennot, hengitysharjoitukset ja ajatuskeskitykset. Hänen jo aikaisemmin omistamansa suuret voimat vahvistuivat näiden harjoitusten kautta. Vuosi myöhemmin minulla itselläni oli ollut tilaisuus todeta tämä kehitys, mutta minua oli kielletty puhumasta siitä.

Tuli sitten se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kypsäksi jättämään maailman, jossa elämä tuntui hänestä liian tarkoituksettomalta ja pinnalliselta, ja liittymään buddhalaisten munkkien järjestöön, koska hänellä ei ollut minkäänlaisia siteitä, jotka olisivat pidättäneet hänet maailmassa. Eri syistä tämä tapahtui Burmassa [nyk. Myanmar], ja hän jätti siis Ceylonin kahden vuoden oleskelun jälkeen. Hän pukeutui keltaiseen pukuun Akysb-luostarissa Burman maalauksellisella länsirinteellä, jossa vilisi elefantteja. Hänet vihittiin bhikkhuksi (munkiksi) 75 papin läsnä ollessa ja hän sai nimekseen Anada Metteya. Vain kerran aikaisemmin oli tällainen näytelmä tapahtunut tässä maassa. Hän oli toinen valkoihoinen, joka oli liittynyt järjestöön. Hänen nimensä merkitsee "hellyyden siunaus", eikä ole liikaa sanottu, kun sanon, että hän oli helläsydämisin ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen rakkautensa laajan piirin ulkopuolelle ei jäänyt kukaan.

Ananda Metteya kiintyi Burmaan, joka siihen aikaan oli primitiivisempi ja turmeltumattomampi kuin nykyään. Hän perusti kansainvälisen Buddhalaisen Seuran vuonna 1903 ja aloitti iloisin mielin uuden elämänsä eri luostareissa. Annie Besantilla oli aina myötämielinen asenne häntä kohtaan, ja hän kutsui Metteyan milloin vain tulemaan Adyariin ja viipymään siellä vieraanaan. Besant ei voinut olla näkemättä hänen suurta arvoaan, vaikka Metteya ei ollut ensinkään teosofi ja vaikka hän monessa tärkeässä kohdassa mielipiteiltään erosikin hänestä.

Trooppinen ilmasto ei kuitenkaan näyttänyt voivan parantaa Metteyan rintatautia. Päinvastoin se aiheutti hänelle uusia tropiikin tauteja. Tästä johtuen hänen terveytensä murtui kokonaan ja hänet lähetettiin Kaliforniaan, koska arveltiin, että sen seudun kuiva ja puoleksi troopillinen ilmasto voisi auttaa hänen henkensä pelastamiseksi. Metteya matkusti Englannin kautta, jota hän piti ensimmäisenä etappinaan matkalla Yhdysvaltoihin, mutta sodan puhkeaminen 1914 lopetti häneltä kokonaan rahallisen avustuksen (jonka hän oli saanut itämailta) ja pakotti hänet jäämään syntymämaahansa, jossa hän sai avustusta toiselta taholla. Metteya alkoi vähitellen taas tehdä työtä Buddhalaisen Seuran puolesta ja hän omisti muutamina vuosina kaiken aikansa ja energiansa tämän hyväksi. Kaliforniaan hän ei koskaan joutunut. Kerran hän tapasi tri Rudolf Steinerin, joka on tunnettu antroposofi, ja ihaili hänen luonnettaan suuresti, mutta asettui jyrkästi vastustavalle kannalle tämän Kristus-mysteeriä koskeviin selvänäkemyksiin.

Tänä aikana tulin tuntemaan hänet ja sain kohta syvän vaikutuksen hänen perehtymisestään buddhalaiseen mietiskelyyn ja hänen rakastettavasta henkilöllisyydestään. Hän ei voinut yksin selviytyä siitä suuresta työstä, joka aiheutui The Buddhist Review -lehden julkaisemisesta, seuran järjestämisestä, haastattelujen myöntämisestä sekä julkaisuaineiston keräämisestä. Hän pyysi minua auttamaan, johon suostuinkin mielelläni, osaksi kiintymyksestä hänen hienoon persoonallisuuteensa, osaksi kunnioituksesta hänen henkistä suuruuttaan ja buddhalaisuutta kohtaan, ja niin omistin vapaa-aikaani tähän työhön. Ananda Metteyan palveleminen oli kunnia ja etuoikeus. Siitä huolimatta oli asemani jonkin verran omituinen, koska en ollut silloin enkä vielä nytkään voinut liittyä mihinkään erikoislaatuiseen järjestöön tai omaksua määrättyä tunnusta uskonnollisista asioista puheen ollen. Tästä johtui, että vaikka en ollut buddhalainen, suoritin joukon sihteeritehtäviä hänelle, autoin häntä aikakauslehden toimittamisessa, järjestin esitelmätilaisuuksia ja vieläpä pidin itse niitä. Hän asui samassa yksinkertaisessa huoneessa kuin aikaisemminkin. Siellä hän voi istua pöytä täynnä kirjoja ja klassillisia, palmunlehtisiä käsikirjoituksia, ja permanto oli kaikenlaisten vihkojen, kirjeiden ja tieteellisten asiakirjojen peittämä. Muutamia kuvanveistoksia Gautama Buddhasta seisoi uunin reunalla katsellen ystävällisesti huoneen epäjärjestystä. Valkoisen joogin tapana oli heittäytyä taaksepäin suuressa nojatuolissaan ja katsella ajatuksiin vaipuneena ulkopuolella olevaan pieneen puutarhaan ja vastata kysymyksiini hitaasti ja perusteellisesti. Hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan tuli meistä mitä parhaimmat ystävät. Hän opetti minulle uskontonsa ylevän etiikan ja ankaran askeettisen filosofian, joka on toteutettuna sen pääopeissa, ja hän auttoi minua hankkimaan itselleni kaksi arvokasta hyvettä: järkevän, hyvin harkitun näkemyksen asioista ja toivomuksen tuottaa jonkin verran ikivanhan Aasian valoa avuksi nuorelle länsimaalle.

Hänen työnsä buddhalaisuuden puolesta ei ollut ulkonaista opettamista vaan pikemminkin elävän esimerkin antamista sen sisäisestä tarkoituksesta sekä sen arvon innoittavaa esittämistä. Hän on kuitenkin jättänyt jälkeensä kaksi pientä erinomaista kirjaa Arjalaisten Viisaus ja Burman uskonto.

Nyt on kulunut melkein 20 vuotta siitä, kun hän 50 vuoden ikäisenä siirtyi pois ajan ja paikan rajoittamasta olemassaolosta, mutta on vaikea unohtaa niitä kauheita tuskia, joita hän kärsi yhtä mittaa kuukausimäärin rauhallisena ja valittamatta. Hirvittävät yskänkohtaukset vaivasivat häntä joka päivä, ja silti heti sen jälkeen saattoi hymy valaista hänen kasvojaan ja hän voi tehdä huumorintäyteisen tai syvällisen huomautuksen sen hetken mielenlaadustaan. Tässä näyttäytyi hänen joogaharjoitustensa ja buddhalaisen vapautuneisuuden arvo, sillä vaikka hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen mielensä oli voittamaton. Hänen tietonsa buddhalaisuudesta oli tavaton. Hän oli tutkinut innostuneesti sen sielutieteen järjestelmän kaikki sokkelot ja hallitsi helposti kaikki sen erilaiset joogamenetelmät harvinaisen suuren keskittymistaitonsa ansiosta. Hän saattoi istua tuntimääriä syvään mietiskelyyn vaipuneena, mutta hän voi heti seuraavassa silmänräpäyksessä olla täysin uppoutunut laboratoriossaan pattereihinsa, kemikaaleihinsa ja instrumentteihinsa. Niin täydellinen oli hänen saavuttamansa tasapaino. Hän ei koskaan kokonaan luopunut tieteellisistä tutkimuksistaan, ja niinpä vieläpä burmalaisissa luostareissa oli tavallisesti yksi selli, joka oli sisustettu hänelle laboratorioksi. Harvat tapaamistani intialaisista joogeista vetivät hänelle vertoja. Metteya oli oivaltanut niiden kaikkien asioiden epätodellisuuden, jotka kohtaamme siinä häilyvien varjojen ohimarssissa, jota sanomme elämäksi. Hänen läsnäolonsa lempeä, rauhallinen vaikutus oli tarpeeksi vakuuttava todistus joogan käytännöllisestä hyödystä siinä suhteessa, että se vapauttaa ihmisen kalvavasta pelosta. Sitä paitsi hänen henkilöllisyyttään ei koskaan voinut erottaa hänen buddhalaisista opeistaan. Edellinen toteutti, mitä jälkimmäinen julisti. Olen kunnioittanut ja arvostanut häntä, kuten monet häntä vieläkin kunnioittavat ja arvostavat Burmassa ja Ceylonilla, koska hän antoi minulle henkistä inspiraatiota ja joudutti orastavaa päätöstäni tulkita elämän syviä arvoituksia. Hän ennusti minulle yksityisesti nykyisen sodan jo ennen kuin edellisen sodan tykinjyrinä kokonaan oli vaiennut, samoin kuin monta muuta vaikeutta, jotka pimentävät tietämme tällä hetkellä. Hän sanoi länsimaiden nyt kipeimmin tarvitsevan jälleensyntymisen ja karman oppeja, sillä ne tekisivät ihmiset ja kansat eetillisesti vastuullisiksi paremmin kuin mitkään uskonnolliset dogmit. Hänestä uudenaikainen tiede helposti voisi soveltaa nämä teoriat muuhun tietopiiriinsä sillä edellytyksellä, että ne esitetään oikealla tavalla, koska ne yksinään voisivat selittää, mistä johtuu, että hottentotin primitiivinen ajatuskyky voisi kehittyä jonkun Hegelin teräväjärkisyydeksi. Hän oli sitä mieltä, että uskonto täytyy järjestää älypohjaisemmaksi, että sen ei enää tulisi tehdä väkivaltaa järjelle ja että jos se laiminlyö päivän virtauksiin soveltamisen, seuraisi siitä sokea usko poliittistaloudelliseen totalitääriseen järjestelmään, joka esiintyisi joukkojen uutena uskontona. Aika on todennut hänen pelkonsa oikeaksi.

Sellainen oli valkoinen joogi, jonka tarinan olen kertonut tässä pienessä muistokirjoituksessa, mies, jonka laiva nyt purjehtii nirvanan rannattomalla merellä.

(The Occult Review, huhtikuu 1940)

Teosofi — n:o 2, 1941