Rohit Mehta

Teosofian idealismi

Tohtori Sunjatsen, joka herätti itsekunnioituksen nykyaikaisessa Kiinassa, sanoi kerran sangen kauniisti: "Toimiminen on helppoa, ajatteleminen vaikeata." Nykyisinä liian toiminnantäyteisinä päivinä tarvitsemme tämän ohjeen ennen muita, sillä häilyvä ja väärä ajatteleminen kohtaa meitä probleemineen nykyisin. Epäilemättä maailma tarvitsee perusteellista jälleenrakentamista, mutta tämän jälleenrakentamisen täytyy pohjautua oikeaan elämänfilosofiaan, joka luo oikean jälleenrakentamisen voimat. Maailma tarvitsee uuden ihanteen, uuden idealismin voidakseen rakentaa uuden sivistyksen.

Jos tutkimme maailman tilannetta sellaisena kuin se nykyään ilmenee, huomaamme, että epäkohdat kaikilla elämänaloilla ovat huutavat, ja länsimaiden parhaat älyniekat ovat ymmällä kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu. Äärimmäinen sekaannus ja hämmennys sekä kyynisyyden ja masennuksen aalto on vallannut meidät. Meidän tulee muistaa, että jos probleemat ovat suuria, on ihminen vielä suurempi, ja mitä on särkynyt, voidaan korjata. Meidän täytyy tarkastaa maailman probleemeja täysin optimistiselta näkökannalta. Mutta tämä vaatii perusteellista syventymistä nykyhetken probleemeihin. Suuri saksalainen filosofi Hegel sanoi, että ymmärtääksemme maailmassa tapahtuvia muutoksia meidän täytyy muistaa, että jokaisella aikakaudella ja jokaisessa sivistyksessä työskentelee samanaikaisesti kaksi vastakkaista voimaa. Hän nimittää näitä teesiksi ja antiteesiksi. Jatkuva ristiriita vallitsee aina teesin ja antiteesin välillä, ja tästä ristiriidasta syntyy aina uusi yhdistelmä: synteesi. Uusi synteesi voi syntyä vain silloin, kun on saavutettu selvä ote vaadittavaan uuteen idealismiin uuden aikakauden luomiseksi.

Uuden ihanteen löytämiseksi antaa teosofia veljeyteen ja rauhaan perustuvan antimensa uuden sivistyksen luomiseksi.

Tuskin käsitämme, että historian vaiheet eivät ole tapahtuneet suurten kansanjoukkojen vaikutuksesta, että kansojen kohtaloita ei ole rakennettu suurten enemmistöjen avulla, että sivistyksiä eivät ole massat johtaneet. Aina ovat vain harvat jokaisella aikakaudella päässeet kosketukseen uuden sivistyksen kanssa yksilöllisen elämänsä idealismin kautta, ja näillä harvoilla uhrauksilla on ihmisyys astunut eteenpäin tavoittamaansa päämäärään. Nämä harvat tulevat väärinymmärretyiksi ja joutuvat naurunalaisiksi, kuten he ovat kaikkina aikoina joutuneet, mutta tosiasiaksi jää, että heiltä liikenee tarvittava välttämätön voimanlisä uuden sivistyksen rakentamiseksi. Tästä syystä idealismi osoittautuu erittäin tärkeäksi. Nyt tarvitaan uranuurtajia, ja heidän on muistettava mestari-uranuurtajan Annie Besantin urheat sanat: "Sen tietäminen, miten on jonakin vuosisatana kuoltava, merkitsee tietämistä, miten on tulevina vuosisatoina elettävä."

Mitä sitten on teosofinen idealismi? Se julistaa aivan uutta käsitystä ihmisestä. Se aukoo ihmiselle uuden elämän, sillä teosofina oleminen merkitsee elämänsä viettämistä täynnä jumalallisia mahdollisuuksia. Teosofi sanoo: Ihminen on kamppaileva Jumala, ja Jumala on voittoisa ihminen. Ei ole mitään ylipääsemätöntä kuilua ihmisen ja Jumalan välillä, sillä ihmisessä asustaa Jumalan luonto. Teosofi ei tunnusta mitään syntiä. On vain olemassa tietämättömyyttä, heikkoutta, kokemuksen puutetta, mutta ei varmastikaan mitään syntiä. Tämä aate synnin poistamisesta on varmaan tuova uudenlaatuisen ilon. Itsensä tulevaksi jumalaksi tietäminen merkitsee yksilöllisen elämän vallankumousta.

Mutta teosofia sanoo vielä enemmän sille ihmiselle, joka hyväksyy sen idealismin, että häntä varten on olemassa uusi elämä, kuolemattomuuden elämä. Elämme alituisessa kuoleman pelossa, ja tämä tapahtuu siitä syystä, ettemme ymmärrä kuoleman mysteeriä ja tarkoitusta. Mutta kysymys kuuluu: "Miten tulla kuolemattomaksi?" Emme saavuta kuolemattomuutta pakenemalla kuolemaa, emme kääntymällä pois kuolemasta vaan tulemalla yhdeksi kuoleman kanssa. Ihminen, joka on tullut yhdeksi kuoleman kanssa, on itse asiassa voittanut kuoleman. Muistakaamme, että emme voi ymmärtää elämän tarkoitusta ennen kuin tunnemme kuoleman tarkoituksen. Kuolema kuuluu osana elämään ja on sen tärkeä osa. Mutta mitä tarkoitan sanoessani, että meidän pitää tulla yhdeksi kuoleman kanssa? Jos tutkimme luonnon toimintaa, huomaamme, että siinä tapahtuu alituisesti muutoksen ja muuntamisen prosessi. Sinä hetkenä kun tämän ymmärrämme ja sovittaudumme tähän prosessiin, meillä ei enää ole kuolemaa. Mr Jinarajadasa sanoo: "Mitä on kasvatuksen tarkoitus muuta kuin opettaa meille muuntamisen taito?" Sama voidaan sanoa elämästä. Elämän tarkoituksen ydin on tuntea muuntamisen taito. Elämässämme on tuskaa ja kurjuutta, koska olemme kieltäytyneet olemasta vapaaehtoisesti yhteistoiminnassa tämän muutosprosessin kanssa. Se ihminen, joka on valmis kuolemaan joka päivä, vieläpä joka hetki, tuntee elämän ilon ja mysteerin.

Teosofinen idealismi antaa meille täydelleen uuden käsityksen ihmisen ja jumalan välisestä suhteesta. Yleisen uskonnollisen käsityksen mukaan me aina ajattelemme ihmisen palvelevan jumalaa ja hänen tehtävänsä olevan istua aina Jumalan jalkojen juuressa ylistäen Hänen hyveitään. Mutta teosofia sanoo, että tämä ei ole ihmisen tehtävä. Hänen tehtävänsä on olla Jumalan kanssatyöntekijä. Jumalan toimena on täydentää tuomansa universumi. Hän on epätäydellisen universumin Jumala, ja Hän tarvitsee ihmisen apua täydentääkseen universuminsa. Jumalalla on suunnitelma, mutta se jää vaillinaiseksi, kunnes ihminen vapaaehtoisesti on yhteistoiminnassa Hänen kanssaan tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Ihminen ja Jumala ovat kanssatyöntekijöitä. Kuinka loistava käsitys!

Mutta ihminen ei voi koskaan olla yhteistoiminnassa Jumalan kanssa tämän suunnitelman toteuttamiseksi, ellei hän anna sitä, mikä on aidointa hänessä. Jokaisen on yksilökohtaisesti keksittävä yksilöllinen ainutlaatuisuutensa, mikä keksintö tekee hänet kykeneväksi olemaan yhteistoiminnassa Jumalan kanssa. Mutta miten keksiä tämä ainutlaatuisuus? Hallitsemalla Itsen tiede. Eräs länsimainen ajattelija on sanonut: "Jos astronomia on vanhin tieteistä, niin sielutiede on niistä nuorin." Sillä ihminen kääntyy ensin ulkonaisten esineiden tutkimiseen, ulkonaisen universumin puoleen, ja vasta viimeiseksi hän tulee itseensä. Mutta meidän täytyy aloittaa itsestämme ja sukeltautua syvälle olemukseemme löytääksemme siellä kätkössä olevat aarteet. Elämän jalokiviä ei löydä hän, joka jää ulkopinnalle. Ne ovat vain niiden löydettävissä, joilla on rohkeutta sukeltautua syvälle elämän vesiin. Kaikki me elämme pinnalla, ja siksi on elämässämme paljon pikkumaisuutta ja lyhytnäköisyyttä. Ymmärtäkäämme tämä tehtävämme, ja uhratkaamme paras itsessämme parhaalle universumissa, sillä siten tulemme täyttämään olemuksemme tarkoituksen.

Teosofia sanoo: Joka tuntee oman itsensä, osaa myös sen läksyn, että ainoastaan sikäli kuin ihminen vapaaehtoisesti ristiinnaulitsee itsensä, hän voi ymmärtää oman olemuksensa mysteeriä. Vain se voi löytää elämän, joka on valmis uhraamaan sen toisen puolesta. Teosofinen idealismi ei opeta, että meidän on vetäydyttävä pois elämästä, vaan se opettaa, että meidän tulee nostaa maailma hartioillemme ja helpottaa toisia taakkojen kantamisessa. Olla teosofi on julistaa Herra Buddhan tavoin: "Niin kauan kuin on yksikin harhan verhoihin vangittu sielu, kieltäydyn astumasta nirvanan porttien lävitse ja iloitsemasta sen autuudesta."

Toisenkin sanoman saamme teosofialta ja se on, että ollaksemme todella henkisiä, meidän tulee viettää elämämme vertauskuvallisesti. Teosofille koko universumi, jokainen mies, nainen ja lapsi, jokainen puu, eläin ja kivi on sisäisen todellisuuden vertauskuva. Teosofi sanoo, että se maailmankaikkeus, jonka näemme, ei ole varsinainen universumi; se on polveutuva universumi, ja sen todellisuus on johdettu todellisuuksien maailmasta. Kuten Jinarajadasa sanoo kauniisti: "Mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän elää vertauskuvien mukaan." Vertauskuvien mukaan eläminen on taivaiden näkemistä maan päälle heijastuneina, Jumalan näkemistä ilmenneessä ihmisessä, kestävän näkemistä muuttuvassa. Kaiken näkeminen vertauskuvalliselta näkökulmalta merkitsee harhan voittamista. Ihminen, joka kykenee tajuamaan kestävän keskellä virtaavaa, ei voi enää jäädä harhan vankihuoneen kahleisiin. Hän on todella löytänyt vapautuksensa.

Sellaiselle ihmiselle on elämä aina luovaa. Hän harjoittaa luovaa joogaa, missä tahansa hän lieneekin, vieläpä maallisten tehtävien suorituksessa. Sillä tuskassa ja kurjuudessa, myrskyssä ja ponnistuksessa hän luo kauneutta, ja luomisen toiminta vapauttaa hänet harhan kahleista. Vieläpä hän huomaa itsensä kyllin lujaksi katkomaan toistenkin kahleet. Vaikka hän vielä on sidottu tuskaan, hän tietää miten vapauttaa toiset siitä, vaikka hän on masennuksen painama, hän tietää, miten kohottaa toiset pilviin, vaikka hän on maahan lyöty, hän voi innoittaa toisia kulkemaan eteenpäin. Sellainen on teosofian jalo idealismi, se idealismi, jota meidän tulee ymmärtää. Tähän idealismiin innoittakaamme yhä kasvava joukko ihmisiä, ja sen kautta vetäkäämme ihmiskunta lähemmäksi onnen, rauhan ja veljeyden uutta sivistystä.

Teosofi – 1940 n:o 10