Ramakrishna ja hänen sanomansa

Ramakrishna oli ensimmäinen maailmanopettaja, jonka sanat kirjoitettiin muistiin hänen eläessään. Eräs hänen opetuslapsistaan, oppilas M., joka asui Ramakrishnan kanssa, kirjoitti tämän opetukset päiväkirjan muotoon, jonka hän julkaisi opettajansa kuoleman jälkeen ”Ramakrishnan sanoma” -nimisenä kirjana. Tämä kirjoitus on lyhyt selostus siitä ja Vivekanandan ”Mestarini”-nimisestä kirjasesta.

Intia on antanut paljon henkisiä opettajia, joista on tullut ihmiskunnan johtajia. Näiden suurten opettajien elämä ja toiminta on ollut ihmeellinen ja täynnä yli-inhimillistä ja jumalallista ainesta. Jokainen heistä on antanut uutta elämää vanhoille henkisille totuuksille, jokaisesta heistä lähtenyt uusi henkisyyden aalto, joka on täyttänyt koko uskonnollisen maailman voittaen kaikki taikauskon ja ennakkoluulojen asettamat esteet ja vieden mukaansa yksilöllisten sielujen virran jumaluuden valtamereen.

Tällaisen aallon nostatti viime vuosisadalla Shri Ramakrishnan jumalallinen persoonallisuus, joka on nykyajan Intian suurin pyhimys ja todellinen mahatma. Hän oli ihminen, joka opittuaan tuntemaan absoluutin todellisuuden, tunsi ja havaitsi jumalallisen olemuksen kaikissa maailman elollisissa ja elottomissa olioissa.

Ramakrishna syntyi eräässä Bengalin kaukaisimmassa kylässä köyhässä brahmiiniperheessä helmikuun 20. pnä 1835. Hänen vanhempansa olivat mitä oikeauskoisimpia, so. heidän elämänsä oli täynnä kieltäymyksiä. He olivat hyvin köyhiä, ja kuitenkin Ramakrishnan äiti kärsi usein nälkää voidakseen auttaa ohikulkijaa. Ramakrishnan isä kuoli, kun poika oli vielä pieni. Ramakrishna meni kouluun. Brahmiinipojan täytyy opiskella, sillä kasti sallii hänen valita vain oppineen ammatin. Ramakrishnalla oli oppinut veli, jonka luokse poika joutuikin. Opiskeltuaan jonkin aikaa nuorukainen havaitsi kuitenkin pian, että maallisen sivistyksen päämääränä on vain eräiden aineellisten etujen saavuttaminen, ja siksi hän päätti jättää tämän kaiken ja antautua henkisten tietojen hankkimiseen. Kun isä oli kuollut ja perhe köyhä, täytyi pojan itse huolehtia elatuksestaan.

Hän asettui asumaan Kalkutan lähistölle ja ryhtyi uhripapiksi, sitä ammattia pidetään brahmiinin arvolle hyvin häpeällisenä, sillä Intiassa on aina ollut tapana, että uhripapit ottavat rahaa temppeliin tulijoilta. On helppo käsittää, kuinka nuori Ramakrishna kärsi tästä, kun hänen köyhyytensä pakotti hänet ryhtymään tähän hänelle ainoaan lain sallimaan työhön.

Temppelissä oli, kuten aina, kuva jumaluudesta. Nuorukaisen piti aamuin ja illoin suorittaa jumalanpalvelusta tämän kuvan edessä, ja vähitellen hänet valtasi ja täytti koko hänen olemuksensa ajatus: onko tämän kuvan takana jotakin? Onko totta, että maailmassa on Jumala? Onko Hän todellakin olemassa ja johtaako Hän luomakuntaa, vai onko tämä kaikki mielikuvitusta? Onko uskonnossa mitään todellista? Koko hänen elämänsä keskittyi tähän ajatukseen. Kaiket päivät hän vain ajatteli ja hoki kyynelet silmissä: ”Onko totta, että Sinä olet olemassa, Herra, vai oletko vain kaunis keksintö?” Hän oli melkein lukutaidoton, ja sitä luonnollisempi ja terveempi oli nyt hänen älynsä, sitä puhtaampi ajatuksensa. Jumal'idea nousi yhä itsepintaisemmin hänen mieleensä, ja pian hän ei enää kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Vihdoin hän jätti virkansa ja ryhtyi asumaan metsässä. Kertoessaan myöhemmin tästä elämänsä vaiheesta Ramakrishna usein sanoi, ettei hän silloin huomannut auringonnousua eikä sen laskua, ei tiennyt miten ja millä hän eli. Hän unohti kokonaan itsensä. Siihen aikaan hänestä lempeästi huolehti eräs hänen sukulaisensa, joka pani ruokaa Ramakrishnan suuhun, jonka tämä mekaanisesti nielaisi.

Näin kului päivä toisensa jälkeen. Ja kun saapui ilta ja metsään kaikui temppelistä iltakellojen soitto ja rukousten laulu, hänet valtasi syvä surumielisyys. ”Vielä on kulunut yksi päivä, voi Herra”, hän valitti, ”etkä ole taaskaan tullut. Vielä on kulunut yksi tämän lyhyen elämän päivä, enkä minä ole oppinut tuntemaan totuutta.” Ja sielunsa tuskissa hän heittäytyi maahan ja itki.

Myöhemmin hän oli kertonut oppilailleen tästä ajasta seuraavaa: ”Kuvitelkaa lapseni, että tässä huoneessa olisi säkillinen kultaa ja viereisessä huoneessa varas. Luuletteko, että varas voisi nukkua silloin? Ei, hän ei voisi. Hän ajattelisi koko ajan, kuinka voisi päästä viereiseen huoneeseen ja saada rikkauden käsiinsä. Samoin luuletteko, että ihminen, joka on vakavasti vakuuttunut siitä, että tämän aistien maailman takana on todellisuus, Jumala, jokin ikuinen, loppumattoman autuuden lähde, autuuden, jonka rinnalla kaikki maailman nautinnot ovat vain mitätöntä leikkiä, – luuletteko, että tällainen ihminen voi pysyä levollisena, voi edes hetkeksi pysähtyä pyrkimyksessään saavuttaa sitä? Ei, hän ei voi, muuten hän tulee hulluksi kaipuusta.”

Tämä jumalallinen hulluus valtasi Ramakrishnan. Siihen aikaan hänellä ei ollut opettajaa, ei ketään, joka olisi auttanut häntä etsinnässään, joka teki hänestä mielisairaan kanssaihmistensä silmissä.

Näin kului päiviä, viikkoja, kuukausia, sielun koko ajan pyrkiessä löytämään totuuden. Nuorukainen alkoi nähdä ihmeellisiä asioita. Hänen oman luontonsa salaisuudet paljastuivat hänelle aivan kuin verhot olisivat kohonneet toinen toisensa jälkeen. Itse jumaluus tuli hänen opettajakseen ja opasti hänet niiden totuuksien lähteille, joita hän etsi.

Silloin paikkakunnalle saapui eräs nainen, joka oli hyvin viisas. Myöhemmin Ramakrishna tapasi sanoa, että tämä nainen oli itse ruumiillistunut Viisaus. Hän oli sanjaasi. Nainen sai kuulla omituisesta metsässä asuvasta nuorukaisesta ja meni hänen luokseen. Tämä oli ensimmäinen ulkoa tullut apu Ramakrishnalle. Kuultuaan hänen kärsimyksistään nainen sanoi: ”Poikani, olkoon siunattu se ihminen, jonka valtaa tällainen hulluus. Koko maailma on hullu, toiset ovat tulleet hulluiksi kiintymyksestä rikkauteen, toiset nautintoihin, toiset maineeseen. Autuas on ihminen, joka on tullut hulluksi rakkaudesta Jumalaan! Tällaisia ihmisiä on vähän maailmassa.” – Tämä nainen jäi muutamaksi vuodeksi asumaan nuorukaisen läheisyyteen, opettaen hänelle kaikkia Intiassa löytyviä uskonnonmuotoja, opastamalla häntä erilaisissa joogamenetelmissä, joiden avulla joogit saavuttavat korkeimman tiedon ja ikään kuin johtaen ja tehden sopusointuiseksi tätä valtavaa hengenvirtaa.

Sittemmin ilmestyi metsään eräs kuljeskeleva kerjäläinen, sanjaasi, myös oppinut mies ja ajattelija. Hän ei uskonut näkyväisen maailman todellisuuteen vaan ajatteli sen olevan vain harhaa, ja siksi hän ei astunut koskaan talojen sisään, vaan pysyi aina ulkosalla sekä myrskyssä että helteessä ja viipyi korkeintaan kolme päivää samassa paikassa. Hän oli saavuttanut samadhin 40 vuoden pyrkimyksen jälkeen. Tämä mies alkoi opettaa Ramakrishnalle vedojen filosofiaa. Hän selitti nuorukaiselle sielun ykseyden Jumalan kanssa, ja jo kolmen päivän kuluttua Ramakrishna koki itsessään samadhin. Tämä hämmästytti suuresti hänen opettajaansa, joka oli uhrannut 40 vuotta saavuttaakseen saman tuloksen. Hän alkoi siitä lähtien pitää Ramakrishnaa henkisenä veljenään, vietti hänen luonaan 11 kuukautta, mikä oli täysin vastoin hänen tapojaan, vihki nuorukaisen sanjaasiksi ja lähti sitten pois.

Nyt Ramakrishnan valtasi uusi halu: saada tietää kaikki, mikä koski toisia uskontoja. Hän alkoi etsiä opettajia, jotka kuuluivat näihin. Hän löysi muslimin, joka oli tunnettu uskonnollisuudestaan ja pyhästä elämästään, ja muutti asumaan tämän kanssa. Ramakrishna totteli opettajaansa kaikessa, teki kaiken, minkä tämä käski, ja huomasi ihmeekseen, että jos vilpittömästi tekee kaiken niin kuin pitää, niin pääsee samaan päämäärään, jonka hän oli jo toista tietä saavuttanut. Samaan tulokseen hän tuli täyttämällä Jeesuksen todelliset käskyt. Hän oli yhteydessä kaikkiin Intian lahkoihin, ja kaikkialla hän etsi ja oppi koko sydämellään.

Hän tutki 12 vuoden aikana kaikkien uskontojen dogmeja ja rituaaleja suorittaen syvällä uskolla ja hartaudella jumalanpalvelusmenoja, joilla hän saavutti saman tuloksen. Tällä tavoin hän oppi käytännössä tietämään, että kaikilla uskonnoilla on yksi ja sama päämäärä, Jumalan löytäminen ja näkeminen, että kaikki ne opettavat samaa, mutta erilaisin menetelmin ja eri kielillä.

Silloin hänen taistelunsa oli päättynyt. Hän sai nyt jakaa toisille niitä hengen helmiä, joiden hankkimiseen hän oli uhrannut kolme neljännestä elämästään. Hän tunsi olevansa valmis puhumaan ihmisille siitä, mitä varten hänet oli lähetetty maailmaan. Hän ei alkanut muiden henkisten opettajien tapaan etsiä itselleen oppilaita ja seuraajia vaan asettui asumaan Dakshineswarin temppeliin Hooghly-virran rannalle Kalkutan läheisyyteen ja siellä odotti oppilaita. Hänen vakaumuksensa oli: voita ensin itsesi, saavuta hengenmaailma ja tulokset tulevat itsestään. Hänen lempiselityksensä tälle ajatukselle oli: ”Kun lootuksen kukka puhkeaa, tulevat mehiläiset itsestään keräämään hunajaa. Auetkoon ensin ihmissielun lootus, älköön hän huolehtiko tuloksesta.”

Kun Ramakrishna saavutti jokaisen joogin korkeimman ihanteen ja tunsi ykseytensä Brahman kanssa, levisi Intiassa huhu, että hän oli saavuttanut täydellisyyden tässä elämässä. Hänen luokseen alkoi virrata ihmisiä kaikista maan kolkista. Satoja oppineita ja maallikkoja, eri lahkoihin ja uskontokuntiin kuuluvia uskonnollisia miehiä ja naisia kiirehti kuuntelemaan hänen ihmeellisiä opetuksiaan, joiden jokainen sana oli täynnä voimaa ja valoa.

Oman kokemuksensa nojalla hän opetti heille, että kaikki uskonnot ja lahkot vievät yhteen ja samaan päämäärään, Jumalan löytämiseen. Mikään ei ole niistä vastakkainen toisille, vaan ne kaikki ovat yhden ainoan ikuisen uskonnon eri ilmaisumuotoja. Tämä ainoa loppumaton uskonto on ollut ikuisesti olemassa ja tulee ikuisesti olemaan, ja se ilmentää itseään eri maissa eri tavoin. Siksi meidän täytyy kunnioittaa kaikkia uskontoja ja koettaa omaksua kaikki sikäli kuin se on meille mahdollista. Todellinen uskonto ei ole temppelien rakentamista, ei jumalanpalveluksessa käymistä, vaan se on ihmissielun ja Jumalan välinen side ja tämän siteen toteuttamista. Uskonnon ilmaisumuoto ei ole ainoastaan riippuvainen ajasta ja paikasta vaan myös ihmisen persoonallisista ominaisuuksista. Toisessa se ilmaisee itseään tarmokkaassa toiminnassa, työssä, toisessa taas syvässä hartaudessa, kolmannessa mystisissä etsinnöissä, neljännessä järkiperäisessä filosofiassa jne. Ja me olisimme väärässä, jos sanoisimme toisille, etteivät heidän menetelmänsä ole oikeat. On tärkeätä ymmärtää, että Totuus voi olla sekä yksi että ei-yksi samanaikaisesti, että samaa totuutta voidaan tarkastaa eri näkökulmista.

Muslimit, kristityt ja hindut kaipaavat yhtä ja samaa Jumalaa, mutta he eivät tiedä, että Se, joka on Krishna, on samalla myös Shiva ja Äiti-Jumala, Kristus ja Allah.

Jumala on yksi, mutta hänellä on monta aspektia. Se, joka on persoonaton ja yläpuolella kaikkia ominaisuuksia, on sama kuin persoonallinen Jumala, jolla on kaikki jumalalliset ominaisuudet. Brahma on se jumaluuden aspekti, joka on muodoton ja yläpuolella kaiken toiminnan. Mutta kun ajattelemme häntä luovana, säilyttävänä tai hävittävänä, kutsumme häntä persoonalliseksi Jumalaksi tai Äiti-Jumalaksi. Todellisuudessa ei ole mitään eroa näiden aspektien välillä. Ne ovat yhtä ja samaa, kuten maito ja sen valkea väri. Emme voi kuvitella toista ilman toista. Se, joka on saavuttanut Brahman, on myös saavuttanut persoonallisen Jumalan ja päinvastoin.

Mitä tahansa lausuttaneenkin ihmiskielellä, kaikki tulee ikään kuin saastutetuksi sen kautta. Pyhät kirjat, Vedat, Puranat, ovat kaikki aivan kuin saastutettuja, kuin ruoanjätteitä, joihin ei enää kukaan koske, sillä ne on kirjoitettu ihmiskielellä. On olemassa vain yksi asia, jota ihmissanat eivät voi saastuttaa, ja se on Absoluuttinen Brahman. Kukaan ei voinut koskaan tulkita sitä sanoin. Se on sanoin kuvaamaton, yläpuolella kaiken ajatuksen. Se, joka on löytänyt Sen, ei voi sanoa mitään Siitä.

Neljä matkustajaa oli kerran löytänyt paikan, jota ympäröi korkea muuri. Heidän teki mieli nähdä, mitä oli tämän muurin toisella puolella, ja yksi heistä kiipesi sille, mutta katsahdettuaan alas muurin taakse hän huudahti ilosta ja hämmästyksestä ja hyppäsi alas muurin toiselle puolelle, kertomatta tovereilleen mitään siitä, mitä oli nähnyt. Toisetkin matkustajat päättivät kiivetä muurille. He hyppäsivät alas, eivätkä enää koskaan palanneet. Ja jokainen, joka kiipeää ylös, hyppää tavattomalla ilolla muurin taakse, eikä enää palaa kertomaan, mitä oli löytänyt sieltä. Tällainen on myös korkeimman valtakunta. Suuret sielut, jotka ovat löytäneet sen, eivät enää palaa takaisin, sillä saavutettuaan korkeimman tiedon ihminen kadottaa täydellisesti ”minä”-tajunnan.

”Minä”-tunto johtuvat tietämättömyydestä. Se on esteenä Jumalan näkemiselle. Se on kuin sakea pilvi, joka peittää loistavan auringon. Tavallisten kuolevaisten on miltei mahdotonta päästä siitä. Puunoksat voidaan katkaista, mutta niin kauan kuin juuri on eheä, ne versovat uudelleen. Jopa nirvikalpa-samadhissakin, joka on samadhin eli yliaistillisen tilan korkein aste, tämä ”minä”-tajunta häviää vain joksikin aikaa ja palaa myöhemmin jälleen. Juuri tästä itsekkäästä ”minä”-tunnosta johtuvat kaikki onnettomuudet ja ihmisten väliset riidat.


Etusivu Artikkelit