S. Ramaswamier

Kuinka oppilas löysi mestarinsa

(Otteita yksityisestä kirjeestä, joka oli lähetetty Damodar K. Mavalankarille, Teosofisen Seuran kirjanpitosihteerille.)

Kun me viimeksi tapasimme toisemme Bombayssa, kerroin sinulle, mitä minulle tapahtui Tinnevellyssa. Kun terveyteni oli alkanut kärsiä virastotyöstä ja huolehtimisesta, pyysin lääkärintodistuksella lomaa ja se myönnettiin. Eräänä päivänä viime syyskuussa, kun istuin huoneessani lukemassa, kuulin korvillani siunatun guruni (opettajani), M – Maharshin äänen, joka käski minun jättää kaikki sikseen ja heti lähteä Bombayhin, mistä minun pitäisi lähteä etsimään madame Blavatskya, kunnes hänet löytäisin mistä tahansa, ja seurata häntä, minne vain hän menisi. Kadottamatta hetkeäkään järjestin asiani ja lähdin asemalle, sillä tuon äänen sointu on minulle luonnon jumalallisin ääni, sen käskyt ovat ehdottomasti pakottavia. Matkustin askeettipuvussani*. Saavuttuani Bombayhin, huomasin, että madame Blavatsky oli matkoilla ja sinulta kuulin, että hän oli vain muutamaa päivää aikaisemmin lähtenyt; että hän oli hyvin sairas; ja että sinä et tiennyt mitään hänen aikomuksistaan, paitsi että hän hyvin äkkiä oli lähtenyt matkaan erään tsheelan [opetuslapsen] kanssa. Ja nyt tahdon kertoa, mitä minulle tapahtui mentyäni teidän luotanne.

* Keltaisessa vaipassa. – Suom. huom.

Kun en tosiaankaan tiennyt, minnepäin olisi paras lähteä, ostin piletin Kalkuttaan [nyk. Kolkata] asti. Mutta saapuessani Allahabadiin, kuulin saman hyvin tutun äänen käskevän minua menemään Berhamporeen. Azimgungessa tapasin junassa aivan odottamatta muutamia bengalilaisia miehiä (en silloin tiennyt heidän olevan teosofeja, koska en ollut nähnyt ketään heistä), jotka myös olivat etsimässä madame Blavatskya. Jotkut olivat seuranneet häntä Dinaporeen asti mutta sitten eksyneet jäljiltä ja palanneet Berhamporeen. He sanoivat tietävänsä, että hän oli menossa Tiibetiin, ja he tahtoivat heittäytyä mahatmojen jalkojen juureen ja pyytää saada seurata häntä. Lopulta he kertoivat saaneensa häneltä ilmoituksen, että heillä oli lupa tulla, jos halusivat, mutta että hän itse juuri sillä hetkellä oli estetty menemästä Tiibetiin. Hänen piti viipyä, hän oli sanonut, Darjilingin läheisyydessä ja tavata VELJIÄ Sikkimin alueella, minne heidän ei olisi sallittu seurata häntä… Veli Nobin K. Bannerji, Adhi Bhautic Bhraatun Teosofisen Seuran esimies, ei tahtonut kertoa minulle, missä madame Blavatsky oli, tai ehkei hän itsekään tiennyt. Kuitenkin hän ja muut olivat panneet kaikkensa alttiiksi mahatmojen näkemisen toivossa. Viimein 23. pnä hän toi minut Kalkutasta Chandernagoreen, missä tapasin madame Blavatskyn, valmiina lähtemään junalla viiden minuutin päästä. Pitkä, tumma, karvainen tsheela (ei Chunder Gusho) asusta päätellen joku tiibetiläinen, jonka tapasin kuljettuani veneellä Hulgi-virran yli, kertoi minulle, että olin tullut liian myöhään, että madame Blavatsky oli jo nähnyt mahatmat ja hän itse oli tuonut madamen takaisin. Hän ei tahtonut kuulla minun rukouksiani, että ottaisi minut matkaansa, vaan sanoi, ettei hänellä ollut muita ohjeita kuin mitä hän jo oli toimittanut – nimittäin että veisi madame Blavatskyn noin 25 peninkulmaa erään mainitsemansa paikan tuolle puolen. Hän sanoi nyt vain saattavansa madamen junalla ja sieltä palaavansa pois.

Nuo bengalilaiset teosofiveljet olivat myös löytäneet madamen jäljet ja seuranneet häntä, mutta tulivat puolta tuntia liian myöhään junalle. Kun juna saapui, astui madame Blavatskyn vaunuun ja sinne pistäytyessäni tapasin tsheelan! Ja ennen kuin mme Blavatskyn omat matkatavarat oli ehditty viedä junaan, se lähti liikkeelle vastoin kaikkia sääntöjä ja asemakellon soittamatta ja jätti jälkeensä bengalilaiset miehet ja madamen palvelijan. Ainoastaan yksi saattajista ja toisen vaimo ja tytär – kaikki teosofeja ja tsheeloiksi pyrkiviä – olivat ehtineet tulla junaan. Minäkin töin tuskin pääsin hyppäämään viimeiseen vaunuun.* Kaikki madamen matkatavarat, paitsi se laukku, missä hänellä oli teosofinen kirjeenvaihtonsa, jäivät palvelijan haltuun.

* Huomattakoon, että noissa junissa ei voi matkalla siirtyä toisesta vaunusta toiseen. – Suom. huom.

Eivätkä nekään henkilöt, jotka kulkivat samalla junalla, saapuneet Darjilingiin. Badu Nobin K. Bannerjee palvelijoineen saapui viisi päivää myöhemmin, ja ne, jotka olivat päässeet paikoilleen junaan, jäivät viisi tai kuusi asemanväliä myöhämmin junasta toisen odottamattoman sattuman (?) kautta ja ehtivät myös Darjilingiin vasta muutamia päiviä myöhemmin. Ei tarvita paljonkaan mielikuvitusta päättelemään, että ehkä VELJET taaskin ottivat madame Blavatskyn luokseen, ja heillä oli varmaan hyvät syynsä, miksi he eivät tahtoneet, että me seuraisimme ja vartioisimme häntä. Olen varmasti kuullut, että kaksi mahatmaa olivat silloin brittiläisten alusmaitten rajoilla ja toisen näistä näki eräs henkilö, jota minun ei tässä tarvitse mainita, ja tunsi korkeaksi tiibetiläiseksi Tshutuktuksi*. Ensimmäiset päivät tulonsa jälkeen madame Blavatsky oleili erään bengalilaisen teosofin talossa eikä tullut kenenkään näkyviin. Luultavasti hän valmistautui taas menemään jostakin Tiibetin rajoille. Saimme häneltä kaikkiin meidän tunkeileviin kysymyksiimme ainoastaan tämän vastauksen: että meidän ei ollut tarkoitus seurata häntä ja ettei hänellä ollut oikeutta vaivata mestareita kaikenlaisilla kysymyksillä, jotka koskivat ainoastaan kysyjiä ja jotka he itse parhaiten tiesivät. Epätoivoisena päätin käyköön kuinka hyvänsä mennä rajan yli, joka on toistakymmentä engl. peninkulmaa täältä, ja löytää mahatmat tai – kuolla. En pysähtynyt ajattelemaankaan, että sitä mitä olin tekemäisilläni, pidettäisiin hourupäisen mielettömyytenä. Minulla ei ollut mitään lupakirjaa eikä "passia" Sikkimin Rajahilta, ja kuitenkin olin päättänyt tunkeutua puoleksi itsenäisen valtion keskelle, missä – jos jotakin tapahtuisi – englantilais-intialaiset viranomaiset eivät tahtoisi suojella minua vaikka voisivatkin, koska olin mennyt rajan yli ilman heidän lupaansa. Mutta niin kuin sanoin, sitä en ajatellutkaan, vaan vain yksi ainoa ajatus oli mielessäni – löytää ja tavata guruni.

* Tshutuktuksi kutsutaan Tiibetin viittä päälamaa eli "piispaa". – Suom. huom.

Hiiskumatta aikomuksistani sanaakaan kellekään, lähdin eräänä aamuna, nimittäin lokakuun 5. pnä etsimään mestaria. Minulla oli ainoana aseenani pyhiinvaeltajan sauva ja muutama rupia kukkarossani. Ylläni oli keltainen pukuni ja päässäni lakki. Milloin väsyin tiellä, sain aina pukuni nojalla helposti vähäisestä maksusta hevosen ajettavaksi.* Samana iltapäivänä saavuin Rungit-virran äyräille, joka oli rajana brittiläisen ja sikkimiläisen alueen välillä. Koetin kulkea virran yli riippuvaa ilmasiltaa pitkin, joka oli tehty bamburuo’oista, mutta se heilui edestakaisin niin kovasti, että minä, joka en ollut eläissäni tottunut koviin ponnistuksiin, en voinut siinä pysytellä. Menin siksi yli lautalla, eikä sekään tapahtunut vaaroitta ja vaikeuksitta. Koko sen iltapäivän kuljin jalkaisin ja tunkeuduin syvälle ja syvemmälle Sikkimin sydänmaihin kapeata polkua myöten. En voi nyt sanoa, kuinka monta peninkulmaa kävelin ennen pimeän tuloa, mutta luulen sen olleen 20–25 engl. peninkulmaa.

* Sikkim oli buddhalainen valtio Himalajan rinteellä, ja siksi keltainen lama-puku hankki etsijälle kunnioitusta. — Suom. huom.

Missään en nähnyt muuta kuin joka puolella läpitunkemattomia viidakoita ja metsiä ja vain pitkien välimatkojen päässä yksinäisiä mökkejä, jotka kuuluivat vuoristoasukkaille. Illalla aloin katsella itselleni yösijan paikkaa. Kohtasin tiellä iltapäivällä leopardin ja villikissan, ja nyt perästäpäin ihmettelen, etten tuntenut mitään pelkoa, enkä lähtenyt pakoon. Koko ajan rohkeuttani piti yllä jokin salainen vaikutus. Ei kertaakaan mieltäni vallannut pelko tai levottomuus. Ehkä se johtui siitä, että sydämessäni ei asunut muuta tunnetta kuin kiihkeä halu löytää guruni.

Pimeän tullessa keksin muutaman jalan päässä tieltä yksinäisen majan. Siihen käännyin toivoen siitä saavani asunnon. Karkeatekoinen ovi oli lukittu. Majassa ei ollut mitään asukkaita. Tutkin sitä joka puolelta, ja löysin läntisellä sivulla luukun. Se oli kyllä pieni mutta kuitenkin sen kokoinen, että pääsin ryömimään sisään. Sisällä oli puinen salpa. Kummallista kyllä vuoristolainen oli unohtanut kiinnittää luukun sisäpuolelta, kun hän sulki oven. Tietysti siitä päätellen, mitä sen jälkeen tapahtui, ymmärrän nyt kaikkialla ympärilläni olleen guruni suojelevan käden. Päästyäni sisään huomasin, että huone oli pienen oven kautta yhteydessä toiseen huoneeseen, ja yhdessä ne muodostivat tämän pienen vuoristomajan. Panin maata keskittäen, kuten tavallisesti, kaikki ajatukseni guruuni ja vaivuin pian syvään uneen. Ennen kuin menin maata, olin sulkenut oven toiseen huoneeseen ja pienen ikkunan. Alkuyöllä heräsin ja kuulin askelten ääniä viereisessä huoneessa. Kuulin selvästi kahden tai kolmen henkilön keskustelevan minulle tuntemattomalla murteella. Nyt en voi sitä enää muistella kauhistumatta. Millä hetkellä hyvänsä he olisivat voineet tulla sisään viereisestä huoneesta ja tappaa saadakseen rahani. Jos he taas olisivat pitäneet minua rosvona, olisi sama kohtalo sittenkin tullut osakseni. Näitä ja samanlaisia ajatuksia risteili aivoissani käsittämättömän nopeasti. Mutta sydämeni ei pelosta vavahdellut enkä silloin hetkeäkään ajatellut onnettomuuden vaaraa. En tiedä, mikä salainen vaikutus minua suojeli, mutta mikään ei olisi voinut saada minua pelkäämään, olin aivan rauhallinen. Vaikka makasin lähes kaksi tuntia tuijottaen pimeään, vieläpä kuljin huoneen poikki hitaasti ja ääneti katsoakseni, oliko tarvittaessa mahdollista päästä ulos metsään samaa tietä kuin olin tullut sisään, niin kuitenkaan, toistan sen vielä, ei mitään pelon tunnetta tullut mieleeni. Menin levollisesti maata ja nukuttuani syvästi ilman unennäköä, heräsin päivän koittaessa.

Silloin panin nopeasti saappaat jalkoihini ja pujahdin varovasti ulos majasta ikkunan kautta. Viereisestä huoneesta kuului omistajien kuorsaus. Mutta minä en hukannut aikaani, ja pääsin taas polkutielle, joka vei Sikkimin pääkaupunkia kohti, ja jatkoin sitä väsymättömästi. Sydämeni sisimmästä kiitin kunnioitettua guruani, että hän oli yöllä suojellut minua. Mikä esti majan omistajia astumasta viereiseen huoneeseen? Mikä piti minun tuossa tyynessä mielentilassa, ikään kuin olisin nukkunut omassa talossani? Kuinka oli mahdollista, että saatoin nukkua niin sikeästi tuollaisissa olosuhteissa – kun joka puolella oli suunnattomia synkkiä metsiä täynnä villejä petoeläimiä ja toisessa huoneessa murhamiehiä, kuten sanotaan useimpien sikkimiläisten olevan, eikä muuta välillä kuin heikko ovi?

Kun tuli täysi päivä, kuljin yli vuorten ja laaksojen. Yhtämittainen ratsastaminen tai käveleminen ei olisi ollut niin mieleistä muille kuin minulle, kun olin silloin niin syvästi vaipunut ajatuksiini, että olin täysin unohtanut kaiken ruumiillisen. Olen viime aikoina harjoittanut ajatuksen keskitystä siinä määrin, että monasti olen voinut kadottaa tietoisuuteni kaikesta ympärillä olevasta, kun mieleni on kokonaan ollut käännettynä elämäni ainoaan päämäärään. Tämän voivat monet ystävistäni todistaa, mutta milloinkaan ei ole ollut laita niin siinä määrin kuin tuolla hetkellä.

Kello oli noin 8–9 välillä aamupäivällä. Olin menossa Sikkimin pääkaupunkiin, mistä olisi helppo päästä Tiibetiin pyhiinvaeltajan puvussa, kuten vastaantulijat vakuuttivat. Silloin näin äkkiä yksinäisen ratsastajan nelistävän vastaani. Hänen kookkaasta vartalostaan ja taitavasta ajostaan päätin hänen olevan Sikkimin Rajahin jonkun sotilaspäämiehen. Nytpä joudun kiinni, arvelin. Hän kysyy passiani ja mitä minulla on tekemistä Sikkimin alueella ja ainakin ottaa vangiksi ja lähettää takaisin rajan puolelle, jollei pahempaa… Kun hän tuli kohdalleni, hän pysäytti hevosensa. Katsoin ylös, ja tunsin hänet heti. Edessäni oli se kunnioitusta herättävä olento, sama mahatma, oma kallis guruni, jonka aiemmin olin nähnyt astraaliruumiissaan Teosofisen Päämajan verannalla. Se oli hän, sama himalajalainen veli, joka tuona ikimuistettavana iltana viime joulukuussa niin ystävällisesti oli pudottanut kirjeen vastaukseksi siihen kirjeeseen, jonka minä vain tuntia aikaisemmin olin suljetussa kuoressa antanut madame Blavatskylle ja jota en hetkeäkään sillä välillä ollut jättänyt silmistäni. Samassa tuokiossa makasin maassa pitkälläni hänen jalkojensa juuressa. Hänen käskystään nousin ja katsellen häntä kasvoihin aivan vapaasti unohdin itseni kokonaan tuon kuvan näkemiseen, jonka tunsin hyvin nähtyäni hänen muotokuvansa niin monta kertaa (nimittäin sen, joka on eversti Olcottin hallussa). En tiennyt, mitä sanoa: ilo ja kunnioitus saivat minut sanattomaksi. Seisoin viimeinkin silmästä silmään Himavatin mestarin edessä eikä hän ollut mikään taruolento, mikään "mediumistisen mielikuvituksen lumous", kuten muutamat epäilijät ovat arvelleet. Se ei ollut öinen uni, kello oli 9 ja 10 välillä aamulla. Päämme päältä loisti aurinko kirkkaalta taivaalta ja oli kohtauksen äänettömänä todistajana. Näen hänet edessäni lihana ja verenä, ja hän puhuu lempeällä ja rakkaalla äänellä. Mitä enempää saatoin toivoa? Onneni yltäkylläisyys teki minut mykäksi. Vasta hetken kuluttua kykenin lausumaan muutaman sanan hänen lempeän puheensa rohkaisemana. Hänen ihonvärinsä ei ole niin vaalea kuin mahatma Koot Hoomi, mutta en ole koskaan nähnyt niin kauniita kasvoja, niin pitkää ja majesteetista vartaloa. Kuten muotokuvassaan hänellä oli lyhyt tumma parta ja pitkä musta tukka riippui alas harteille, mutta puku oli erilainen. Hänellä ei ollut avara valkoinen puku vaan keltainen turkiksella päärmätty vaippa ja päässään turbaanin sijasta keltainen tiibetiläinen huopalakki, jollaista olen nähnyt muutamien bhutanilaisten pitävän tässäkin maassa.

Kun ensimmäiset haltiotilan ja hämmästyksen hetket olivat kuluneet ja minä tyynesti käsitin tilanteen, keskustelin pitkän aikaa hänen kanssaan. Hän sanoi, ettei minun pitäisi mennä edemmäksi, sillä silloin joutuisin kärsimään. Hän sanoi, että jos toivoisin tulevani hyväksytyksi tsheelaksi, minun pitäisi odottaa kärsivällisesti ja että monet tarjoutuvat kokelaiksi, mutta ainoastaan hyvin harvat huomattiin kykeneviksi; ketään ei hylätty vaan kaikkia koeteltiin ja useimpien huomattiin ilmeisesti pettäneen toiveet, kuten esimerkiksi – – ja – – . Muutamat, jotka olisi otettu vastaan ja olisivat saaneet tehdä lupauksensa tänä vuonna, jätettiin nyt vuodeksi. Mahatma puhuu hyvin vähän englantia – niin ainakin minusta tuntui – minulle hän puhui äidinkieltäni, tamilia. Hän sanoi minulle, että jos tshoohan* sallii madame Blavatskyn käydä Parijongissa seuraavana vuonna, niin voisin tulla hänen kanssaan. Ne bengalilaiset teosofit, jotka seurasivat "Upasikaa" (madame Blavatskya), tulisivat näkemään, että tämä oli oikeassa koettaessaan saattaa nämä jättämään hänen seuraamisensa sikseen. Kysyin siunatulta mahatmalta, saisinko kertoa muille, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän vastasi myöntävästi, hän vieläpä sanoi, että olisi hyvä kirjoittaa ja kuvata kaikkea.

* Korkeampi mestari. — Suom. huom.

Minun täytyy painaa sinun mieleesi koko kohtaus ja pyytää sinua käsittämään, etten nähnyt vain pelkkää "näkyä" mahatman astraaliruumista, kuten näimme hänet Bombayssa, vaan elävän ihmisen omassa fyysisessä ruumiissaan. Kun hyvästiksi lankesin maahan, hän suvaitsi kertoa tulleensa lähelle brittiläistä rajaa tapaamaan Upasikaa. Ennen kuin hän lähti luotani, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen, arvattavasti hänen seuralaisiaan, tsheeloja, sillä he olivat puettuna lama-oppilaiden tapaan ja molemmilla oli niin kuin hänellä pitkä selkää myöten riippuva tukka. He seurasivat mahatmaa hänen lähtiessään ratsastaen verkkaisesti tiehensä. Enemmän kuin tunnin ajan seisoin katsomassa sitä paikkaa, mistä hän oli lähtenyt, ja sitten hitaasti lähdin takaisin.

Nyt vasta huomasin, että pitkät saappaani olivat monin paikoin hanganneet jalkani verille, etten ollut syönyt mitään edellisestä päivästä asti ja että olin liian heikko kulkemaan edemmäksi. Ruumiini joka jäsentä särki. Vähän matkan päässä näin muutamia pikkukauppiaita hevosineen kuormineen. Vuokrasin yhden heidän hevosistaan. Illalla tulin Runjit-virralle ja kuljin sen yli. Kylpeminen sen kylmässä vedessä virkisti voimiani. Ostin vähän hedelmiä ainoassa myymälässä matkan varrella, ja söin hyvällä halulla. Otin sitten toisen hevosen ja saavuin Darjilingiin myöhään illalla. En voinut silloin syödä, en istua enkä seistä. Ruumiini joka paikkaa kolotti.

Poissaoloni oli kaikesta päättäen huolestuttanut madame Blavatskya. Hän soimasi minua hullusta ja äkkipikaisesta yrityksestäni mennä tuolla tavalla Tiibetiin. Kun astuin taloon, tapasin madame Blavatskyn, Babu Parbati Chum Royn, Dearah-alueen ylimmän veronkantajan, ja hänen apulaisensa Babu Kanty Bhushan Sen'in, jotka kumpikin olivat Seuran jäseniä. Heidän hartaasta pyynnöstään ja madame Blavatskyn käskystä kerroin kaiken, mitä minulle oli tapahtunut, tietysti keskusteluni sisältöä lukuun ottamatta... He kaikki olivat kerrassaan hämmästyneitä!... Ainakaan tänä vuonna madame Blavatsky ei mene Tiibetiin; eikä hän siitä uskoakseni välitäkään, koska hän on nähnyt mestarimme ja siten saavuttanut ainoan tarkoitusperänsä. Mutta me onnettomat! Me menetämme ainoan mahdollisuutemme saada käydä katsomassa ja osoittamassa palvelustamme Himalajan veljille, jotka eivät – minun tietääkseni – tule pian uudelleen brittiläisiin alusmaihin, jos koskaan.

Ja nyt, kun olen nähnyt mahatman lihallisena ja kuullut hänen elävän äänensä, älköön kukaan sanoko, ettei VELJIÄ ole olemassa. Tulkoon, mitä tulee, kuolema ei ole enää minulle pelättävä eikä vihollisten kosto, sillä mitä tiedän, sen tiedän.

(Five Years of Theosophy)

Tietäjä — lokakuu 1912

Alkukielinen artikkeli: How a "Chela" Found His "Guru"