U. A. R.

Beethoven myötätunnon tulkkina

      Buddhalaiset ja suuri Śankarāchārya jakavat olevaisen, käytännöllisesti ottaen, kahteen suureen alueeseen: Samsara, so. koko tämä tavallisesti havaitsemamme ja tajuamamme olemassaolo, mukaan luettuna myös oma pieni, harhanomainen itsemme; tästä alueesta käytetään usein nimitystä relatiivinen, so. suhteellinen maailma; toinen alue on nirvāna, ainoa todellinen, ehdoton maailma. Sanoin, että tämä jako pätee käytännöllisesti ottaen; äärimmäinen totuus on, että samsara ja nirvāna ovat yhtä. On mahdoton edes yrittää selittää, mitä tällä tarkoitetaan. Sen seikan tajuamisessa on äärimmäinen totuus.

Seuraavassa esitetään muutamia pääpiirteitä Beethovenin luonteenlaadusta, hänen maailmankuvastaan ja hänen suhtautumisestaan kanssaihmisiinsä. Tutkielma on laadittu englantilaisen musiikkimiehen Cyril ScotIin kirjassa »The Influence of Music on History and Morales» olevan, tätä asiaa käsittelevän luvun perusteella. Lisätietoja on saatu mm. Wegeliuksen »Länsimaisen musiikin historiasta».

Beethoven oli niitä todella suuria sieluja, jonka työ oli omistettu ihmiskunnan veljeyden hyväksi, vaikkakin tämä työ ja taistelu veljeyden puolesta tapahtui musiikin välityksellä. Hänen suuri henkensä hehkui lämpöä ja rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan. Hänen ymmärtämyksensä hädässä ja tuskassa kamppailevia ihmisveljiä kohtaan oli suuri. Hän tunsi ääretöntä myötämielisyyttä kärsiviä ja onnettomia kohtaan. Omasta sielustaan hän loi oodinsa ilolle ja onnelle kuurona, sairaana, hyljättynä ja onnettomana.

Näin kerrotaan Wegeliuksen musiikkihistoriassa. Siitä saamme edelleen tietää, että Beethovenin mielikirjailijoita olivat Platon, Plutarkhos, Shakespeare ja Goethe. Sitten sanotaan musiikkihistoriassa seuraavasti: »Siltä mieheltä, joka tutkii näitä kirjailijoita, ei voi kieltää korkealle kehittynyttä henkistä sivistystä. Vielä paljon selvempänä todistuksena siitä ovat hänen sävelteoksensa, joissa Beethoven esiintyy ihmishengen korkeimpien ihanteiden tulkkina vielä korkeammassa ja ylevämmässä merkityksessä kuin kukaan muu taiteilija ennen tai jälkeen.» Saman teoksen toisessa kohdassa kerrotaan, että Beethoven oli uskonnollinen luonteeltaan. Hänen käsitykseensä uskonnosta kuuluu ennen kaikkea lähimmäisenrakkaus. Käsitystään uskonnosta ja jumalasta hän on tuonut ilmi valitsemissaan laulujensa teksteissä ja ennen kaikkea suuressa sävelteoksessaan, Suuressa Messussa, joka on syvässä hartaudessaan ihmeen kaunis, mutta joka poikkeaa tavanomaisesta kirkollisesta uskonkäsityksestä. Musiikkihistorian sanat kuuluvat: »Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä näyttävät täysin selvästi hänen uskoaan ja luottamustaan persoonalliseen jumalaan, mutta mitä kirkko opetti ja tunnusti jumalasta, jonka ääntä hän mieluummin oli kuunnellut luonnossa ja oman sydämensä syvyydessä, se oli nähtävästi hyvin vähän herättänyt hänen mielenkiintoaan.»

Osoitukseksi siitä, että Beethoven todella ajatteli ihmiskunnan veljeyttä valitsen vain muutamia kohtia hänen käyttämistään sävellysteksteistä. Useimmat tuntenevat Beethovenin IX sinfonian loppukuoron sanat. Tämän kuuluisan teoksen loppuosaan osallistuvat ihmisäänet, ja teos on omistettu koko ihmiskunnan rakkaudelle ja ilolle: »Kaikki ihmiset tulevat veljiksi» toistaa kuoro monin, monin kerroin, ja jatkaa sitten: »Miljoonat syleilkää». Wegeliuksen musiikkihistoria kertoo lähemmin sävellyksen juonesta näin: » Siteet, jotka estävät ihmiskuntaa tuntemasta olevansa suuri kokonaisuus, hävitetään, yhteinen vaisto valtaa ihmiset ja kaikki lukemattomat ensi kertaa tuntevat olevansa veljiä. Luojansa aavistaen miljoonat ryhtyvät hartaassa vavistuksessa rukoilemaan näkymätöntä isää. Taivas ja maa liittyvät yhteen äärettömään rakkauden syleilyyn, riemu ja onni saavat vauhtia.»

Sisäisen vapauden ja vapautumisen ideaa kuvaa Beethoven monessa orkesteriteoksensa sekä Fidelio-oopperassa, jonka henkilöt on käsitettävä aivan vertauskuvallisesti. Hänen valitsemissaan lauluteksteissä on paljon sellaisia, joissa vedotaan ihmisten myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen, onnettomien auttamiseen jne.

On mielenkiintoista tutkia, mistä Beethoven oli saanut vaikutteita tällaiseen maailmankatsomukseen. Hänen luonteenlaadullaan on tietysti osuutensa tähän, mutta myös tähän näyttää vaikuttaneen hänen tutustumisensa Platoniin ja uusplatonilaisiin. Wegeliuksen musiikinhistoria kertoo, että Beethovenin mielikirjailija oli Plutarkhos. Tämä oli Ammoniuksen oppilas, kreikkalainen filosofi ja historioitsija sekä korkea Delfoin pappi. Plutarkhoksen pääteokset ovat »Elämäkerta» ja »Ethica» eli »Moralia». Edellisessä hän vertaillen kuvaa Kreikan ja Rooman suurmiehiä. Sanotaan, että hän huomioi paremmin kuvattavien henkilöiden luonteita kuin niiden toimia, ja että luonnekuvat ovat sattuvia. Jälkimmäinen teos sisältää suuren määrän kansanfilosofisia tutkielmia, joissa käsitellään kaikenlaatuisia siveellisen ja yleensä inhimillisen elämän kysymyksiä, kuten filosofiaa, valtiotiedettä, uskontotiedettä jne. Delfoin pappina. Plutarkhos pyrki elvyttämään uskontoa ja mystiikkaa, ja hänen vaikutuksensa sanotaan olleen aikanaan suuri.

Teosofisesta kirjallisuudesta tiedämme, että teosofian katsotaan saaneen alkunsa jo uusplatonilaisten ja Ammonioksen sekä hänen oppilaittensa toimesta. Paitsi Plutarkhosta oli näistä edellisen oppilas Plotinos tunnettu, ja häntä pidetään oppi-isäänsäkin etevämpänä. Tietosanakirja kertoo Plotinoksesta, että »hänen järjestelmäänsä nimitetään nykyään panteismiksi, so. kaikkiyhteyden jumaloimiseksi. Jumala on hänestä ääretön ykseys, josta maailman moninaisuus asteittain säteilee yhä vähenevää täydellisyyttä kohti, kuten auringonsäde auringosta – eroamatta silti alkuykseydestä. Säteilyn ensimmäisenä asteena on jumalallinen järki, joka sisältää itsessään osinaan yliaistilliset ideat, kaiken alemman olevaisen perikuvat; toisena asteena ovat sielut, kolmantena aineellinen olevainen. Ihminen on vieraantunut jumalasta, ja hänen tehtävänsä on palautuminen jumalan yhteyteen harjoittamalla hyveellistä elämää.» Näistä viittauksista uusplatonilaisiin ja Plutarkhokseen havaitsemme, mistä Beethoven oli maailmankatsomuksensa omaksunut.

Tarkastamme sitten hänen luonnettaan ja elämäntehtäväänsä maailmassa. Tässä seuraamme Cyril Scottin aikaisemmin mainitsemaani esitystä. Beethoven ei polveutunut ylhäisöstä kummankaan vanhempansa puolelta. Äiti oli kokin tytär ja isä oli ärtyisä, kiivasluontoinen ja epäsäännöllinen tavoiltaan. Hän oli tenori-laulajana Kölnin vaaliruhtinas Clemens Augustuksen hovikuorossa. On enemmän kuin luultavaa, että poika oli perinyt jotakin isänsä luonteesta, mutta toiselta puolen hänen on myös täytynyt periä monia äitinsä ominaisuuksia. Hänen äitinsä sanotaan olleen helläsydäminen ja rauhallinen ja antaneen paljon rakastavaa mieltä myöhemmin kuuluisaksi tulleelle pojalleen. Kuitenkin Beethoven, jonka luonne oli harvinainen sekoitus syvästi rakastavaa, kuumaverisyyttä, tahdittomuutta ja huonotapaisuutta, on saattanut hyväntahtoiset elämäkerran kirjoittajat hämmennykseen ja niin tuottanut pettymystä lukuisille sankaripalvojille.

Kuitenkin on syvempi syy kätkettynä kaikkiin näihin luonteenominaisuuksiin, syvempi kuin alhaisen syntyperän vaikutus, syvempi kuin ne tautioireisten tunteiden vaikutukset, jotka ilmenevät eräällä hänen aikaisemmalla kehityskaudellaan. Jos Beethovenin luonne olisi ollut toisenlainen, ei ole luultavaa, että hän olisi suoriutunut erikoistehtävästään, joka oli ilmentää sävelissä kaikki ihmistunteet alhaisimmista kaikkein korkeimpiin. Kuten Bach oli ollut suurin tähän asti tunnettu polyfonisti, oli Beethoven suurin sielutieteilijä sävelten alalla. Tästä syystä oli tärkeää, että hän syntyi kärsimään, syntyi monine vaikeuksineen, joita vastaan tuli taistella, kuten luonteesta ja ulkopuolisista olosuhteista johtuvia vaikeuksia sekä ruumiillisia vaivoja vastaan. Tarkoittaen ilmaista ihmistunteiden kaikki asteet musiikkikielellä hänen täytyi ensin itse kokea ne, jos kohta ei kaikkia, niin hänen täytyi ainakin useammista saada kokemuksia. Jäljellä olevista hän saavutti tiedon mielikuvituksensa avulla. Mutta tämä mielikuvitus saattoi hänen tunneruumiinsa vastakohtaisten voimien pyörteeseen. Hän muistuttaa mediumia, joka sallii kaikenlaisten henkien hallita ruumistaan. Ei ole ihme, että hänen mieltään on verrattu hänen päiväkirjaansa, joka sisälsi kaikkein intohimoisimpia henkilökohtaisia mietteitä, rukouksia, toivomuksia, valituksia, muistiinpanoja kustannuksista ja talousmenoista, merkintöjä hänen musiikistaan, käyttäytymisohjeita, otteita kirjoista ja paljon muuta.

Olen koettanut esittää yhteyden elämän ja luonteen välillä tässä kuuluisassa miehessä ja hänen yhtä huomattavasta tehtävästään. Kuitenkin olen ainoastaan selittänyt osan enkä ole tehnyt selkoa sen koko merkityksestä. Sillä voidaan kysyä: mitä hyödyttää tulkita kaikki ihmistunteen vivahdukset, varsinkin alemmat, musiikissa; eikö se vain vedä alas musiikkia, aineellistuta kaikkien taiteiden aineettominta taidetta? Tämä kysymys on aivan oikeutettu, ja voidaankin jossain tapauksessa ymmärtää sitä arvoituksellista vastenmielisyyttä, joka nykyään näyttää toisissa ihmisissä heränneen Beethovenin työtä kohtaan. Asioita arvosteltaessa täytyy suurimmaksi osaksi tehdä johtopäätökset tekojen seurauksista, mitä tuskin tarvitsee huomauttaa, ja juuri näihin seikkoihin syvennymme tässä tutkielmassa emmekä taidedogmien kysymysten ratkaisuun.

Beethovenin musiikin vaikutus jaettakoon kahteen pääryhmään:

1) Se on aiheuttanut myötätuntoa ennen tuntemattomassa laajuudessa,

2) Se on tehnyt mahdolliseksi psykoanalyysin alkamisen tieteenä hämmästyneelle ja kauhistuneelle yleisölle; se oli itse asiassa terapeuttisen eli sielunparannustieteen edelläkävijä.

Käsitelkäämme ensin Beethovenin työn myötätuntoa tuottavaa puolta. Musiikille luonteenomaisena arvona verrattuna kirjallisuuteen, näytelmään, maalaukseen tai runoon, on se, että siitä kokonaan puuttuu pidättyminen ja että se vetoaa suoraan intuitioon eli yliaistilliseen puoleen tajunnassa. Ihmiset omaksuvat musiikin tarkoituksen välittömästi eli yliaistillisesti, vaikka he eivät olisi tietoisia tästä tosiasiasta, vaikka olisi olemassa lukemattomia poikkeuksia. Vaikka kirjallisuus, näytelmä- ja kuvaamataiteet voivat ilmaista moninaisia ihmistunteita, on kuitenkin suuri määrä tunteita, joita – huomioon ottaen epäpuhtaat käsitykset ja ihmiskainous – ei ole sallittu tulla ilmaistuksi. Niin kauan kun ihmisyys jakaa luonnon ilmaisut kahteen ryhmään – niihin, jotka ovat puhtaita, kauniita jne. ja sellaisiin, jotka ovat epäpuhtaita, karkeita jne. – kaikki taiteet, poikkeuksena musiikki, jäävät rajoitetuiksi ilmaisussaan. Siten on säveltaiteella se suuri etu, että se voi ilmaista jotakin ja kaikkialla sellaisella kielellä, jota sydän ymmärtää ilman tietoisen mielen väliintuloa. Kuten useimmat ihmiset käsittävät, kirjoitettu tai lausuttu sana loukkaa ja mieli loukkaantuu, ja ollaan taipuvaisia kääntymään pois kaikesta, mikä on epämiellyttävää ja aistillista yhtä hyvin nyt kuin vanhan katsantokannan mukaan ja jäämään tietämättömäksi niistä elämän puolista sekä sen kautta sulkemaan ovi tiedon laajoilta vainioilta. Mutta tämä toimenpide on tosi myötätunnon kehittymiselle esteeksi, sillä miten tavalliselta kuuluukaan, niin pitää paikkansa, että ymmärtämällä kaikkea voimme kaikki antaa anteeksi.

Oli sen vuoksi välttämätöntä, että maailmalle annettiin sellainen ilmaisun välittäjä, joka saattoi ihmiset ymmärtämään kaikkea, toivoivat he sitä tai ei. Tämä välittäjä oli Beethovenin musiikki, sillä se saattoi ihmiset käsittämään ei ainoastaan toisten ihmisten ilmeisiä vastoinkäymisiä, kuten surua, alakuloisuutta, sairautta, ikävää, vaan myös heissä itsessään yhtä hyvin kuin toisissa — sitä laajaa outojen tunteiden, mielialojen ja himojen taistelupiiriä, joista ihmiset olivat liian arkoja puhuakseen toisille. Epäilemättä vaistomainen tuntemus tästä Beethovenin tehtävän herättävästä voimasta on aiheuttanut yhtä hänen sinfonioistaan sanottavaksi siveyttä turmelevaksi teokseksi.

Tarkastaessamme Victoria-aikakautta ja sen luonteenomaisia puolia huomaamme, että silloin ei ilmennyt mitään myötätunnon piirrettä. Totuus on, että vaikka silloin oli hyväntekeväisyyden harjoittajia – milloin niitä ei olisi ollut – voima tuntea mukana, ymmärtäminen, eikä ainoastaan puolesta, puuttui. Ylenpalttinen kunnioitus ja erittäinkin sovinnaisuus osoittautui vihamieliseksi silloiselle »hienolle taiteelle», ja siitä seurasi, että hurskas ihminen sillä aikakaudella oli uskostaan huolimatta varsin suvaitsematon ja ei myötämielinen. He huolehtivat niin paljon omista tunteistaan jumalaa kohtaan, että heille jäi niin vähän tai ei ollenkaan aikaa huolehtia kanssaveljistään. Sellainen myötämielisyys, kun sitä oli olemassa, oli yhtälailla sovinnaista kuin käytöstapa, ajatus tai puku. Oli asioita, joita pidettiin senlaatuisina, että niille ei voinut olla myötämielinen; esiin. nainen, joka oli langennut, huolimatta siitä, kuinka paljon hän joutui kärsimään seurauksista, ei nimenomaan ollut sovelias säälin kohteeksi, ja tietysti tämä suhtautuminen oli sitä silmiinpistävämpi aikakautena, joka oli niin kokonaan Raamatun valtaama. Että Kristus oli saarnannut rakkautta, myötämielisyyttä ja anteeksiantoa ennen kaikkia muita hyveitä, että Hän oli epäilemättä julistanut, että irstas nainen oli lähempänä taivasta kuin farisealainen, näytti kokonaan joutuneen unohduksiin Hänen pyhitetyiltään Victoria-aikakaudella.

Olemme osoittaneet, että voimassa tuntea mukana on todellinen myötämielisyys ja koska tämä perustuu ymmärtämykseen, on se kyvyssä käsittää kärsivän elämänkatsomus. Niin kauan kuin ymmärtämys puuttuu, ei voi tulla kysymykseen kärsimyksen parantaminen suuressa mittakaavassa. Lääkäri, joka vain surisi potilaansa sairastamista, olisi kykenemätön parantamaan häntä. Tieto potilaan taudin syistä tekee parantamisen mahdolliseksi; toisin sanoen lääkäri ymmärtää, ja siitä syystä hän tietää, miten parantaminen on tapahtuva. Mutta aivan samoin kuin on ruumiillisen sairauden, on myös sielun sairauden laita; ymmärtämätön lääkäri koettaa parantaa edellistä myrkyillä ja tavallisesti onnistuu vain taudin- tilapäisessä hillitsemisessä, tuomari koettaa parantaa jälkimmäistä rankaisemisella ja samoin kykenee vain nujertamaan rikollisen, sillä laki on kone, joka ei ymmärrä rikollista.

Kuitenkin on Beethovenin ilmestymisen jälkeen monta muutosta tapahtunut ja yhä tapahtuu. Ihmiset ovat ainakin alkaneet ymmärtää, että on parempi koettaa parantaa rikollinen kuin rangaista häntä. Ilmentäen jokaista inhimillistä intohimoa Beethoven on tehnyt mahdolliseksi yhdessä tuntemisen rikollisen kanssa, käsityksen saamisen hänen tajunnastaan, joittenkin hänen vaikutteittensa ymmärtämisen, ja tuloksena on rikollisen inhimillisempi kohtelu. Musiikki ja muut kasvattavat vaikutukset ovat sallittuja vankiloissa, kirjoissa on kirjoitettu, että rikollisuus on hulluuden aste, eikä ainoastaan himo tehdä pahaa, ja kuolemanrangaistus on saanut yhä enemmän vastustajia. Siveyden alalla taas on tapahtunut muutoksia, kuten edellä osoitimme. Läheinen ystävyyssuhde eri sukupuolien välillä ei enää johda skandaaliin, »kaitseminen» on suureksi osaksi joutunut pois käytännöstä; tyttö voi viedä poikaystävänsä tanssiaisiin ja tanssia koko illan hänen kanssaan menettämättä mainettaan. Lasten suhde vanhempiin ei ole enää vain velvollisuuksien täyttämistä ja liioiteltua huomioonottamista, respektiä, – tuota toisenlaatuista Victorian aikaista kunnioitusta – vaan pikemminkin yhdenvertaisten ystävyyssuhdetta ja molemminpuolista ymmärtämystä.

Vielä lisäksi oli Beethovenin musiikin sivistävä vaikutus se, joka innoitti Havelock Elliksen, Forelin, Kraft-Ebbingin, Blockin ym. kirjoituksia ja toisia uupumattomia ja uhrautuvaa paljon tuomitun sukupuolisielutieteen tutkijoita. Kun mielisairauden tutkijat yrittävät osoittaa, että rikollisen pahat työt eivät aiheutuneet pahan tekemisen himosta, koettivat nämä kirjailijat näyttää, että sukupuoliasioissa luonnon vastaisten henkilöiden huonot teot eivät aiheutuneet yksinomaan mieltymyksestä rikollisuuteen. Ja jos tarkastamme uskontoa, huomaamme, että Victoria-aikakauden keskivaiheilla Uuden testamentin henki oli tuntematon, vaikka Raamattua luettiin ja saarnattiin, mutta Vanhaa testamenttia toteltiin – sillä se oli todellakin tuo julma, kateellinen Jehova, joka hallitsi Victorian aikaista uskonnollista ajatusta, eikä hyväntahtoinen anteeksiantava Kristus. Mutta jokin aika sitten Vanha testamentti on jäänyt syrjään ja evankeliumit ovat joutuneet huomattavampaan asemaan. Miten tahansa, tuo julma oppi helvetin tulesta, joilla Victorian aikaiset hoitajat ja muutkin pelottivat hoidokkejaan, on nyttemmin joutunut pois käytännöstä, kun ihmiset tultuaan itse inhimillisemmiksi, käsittävät, että se sotii jumalallista rakkaudenoppia vastaan.

Kerta kaikkiaan Beethovenin musiikki on saattanut suuremman yhteyden sielun ja sydämen välillä pääsemään ilmi, mikä on todellisen ymmärtämisen ensi ehto; se on valistanut ihmisyyttä.

Huomiomme on tähän asti kohdistunut Beethovenin nerouden vähemmän silmiinpistäviin vaikutuksiin, emmekä ole maininneet yhtä oleellisinta puolta – sitä laajaa hyväntekeväisyysjärjestöjen syntymistä, jotka pitävät myötätuntoa perustana ja elinehtonaan. Yksistään Lontoossa perustettiin 19:nnellä vuosisadalla ei vähemmän kuin 813 hyväntekeväisyysseuraa. Luetellakseni muutamia enemmän tunnettuja: 1844 Nuorten miesten krist. yhdistys, 1849, 1854, 1876 kotieläinten suojelua julmuutta tarkoittavilta toimenpiteiltä; 1882-1886 syntyi Pelastusarmeija, tri Barnardón kodin ja lasten julmuutta vastustava kansallinen seura; 1893 asetettiin kuninkaallinen toimikunta järjestämään vanhuusvakuutusta, ja lisätkäämme tähän kaikki ne järjestöt, setlementit ja kerhot alempien luokkien aseman parantamiseksi ja kohottamiseksi yli koko Englannin sekä samoin kaikissa muissa maissa. On tarpeetonta jatkaa pitemmälle, joten siirtykäämme käsittelemämme aiheen sielutieteellisempiin puoliin.

Czerny on kirjoittanut Beethovenin improvisaatiotaidosta (taidosta soittaa valmistamatta): »missä seurassa tahansa hän sattui olemaan, osasi hän vaikuttaa niin voimakkaasti jokaiseen kuulijaan, että tuskin yhtään silmää jäi kuivaksi, ja toiset henkilöt puhkesivat äänekkäisiin nyyhkytyksiin; hänen esityksessään oli jotakin ihmeellistä hänen aatteittensa kauneuden ja alkuperäisyyden lisäksi.» Beethoven itse ei kuitenkaan tahtonut tuottaa tuollaista pikemminkin hämminkiä, kun hän usein huudahti suuttuneena: »Me taiteilijat emme tahdo kyyneleitä, vaan aplodeja.» Mutta hänen musiikissaan oli jotakin, joka näytti vastustamattomasti päästävän ilmoille sellaisia tukahdutettuja tunteita, jotka voivat purkautua vain kyynelinä, ja vaikka henkilökohtainen magneettisuus jossain määrin saattoi aiheuttaa tämän ilmiön, niin kauan sen jälkeen kuin Beethoven itse oli siirtynyt pois maakamaralta, ihmiset, jotka myös kuuntelivat, mutta erittäinkin ne, jotka esittivät hänen teoksiaan, olivat tietoisia ilmituodun tunteen vapauttamisesta – hänen musiikkinsa kuvasi kaikkia niitä tunteita, joita he eivät voineet tai ehkä eivät myöskään uskaltaneet ilmaista millään muulla tavalla. On hyvin tunnettu tosiasia, että ilmaisemalla surua, joka kalvaa sydäntä. – on sitten kysymys. luottamuksesta ystävälle, papille ripissä tai. paperille runon muodossa – keventää itsensä ja sielunsa kuormaa. Ja toiselta puolen„ on myös tunnettua, että surun tukahduttaminen vahingoittaa sekä terveyttä että hyvinvointia.. Siitä syystä viisas lääkäri kehottaa sellaisia henkilöitä, joille on tapahtunut jokin suuri mielenjärkytys tai kärsivät jostakin selittämättömästä pelosta tai toivosta, puhumaan tästä vapaasti. Nyt Victoria-aikakausi tekopyhyyksineen ja sovinnaisuuksineen oli tällainen tukahduttamisen aikakausi, ja tunteet, joiden olisi pitänyt päästä purkautumaan ulospäin, kääntyivät sisäänpäin, joka vaikutti sangen vahingollisesti. hermostoon. Tämän huomasi varsinkin naimattomista naisista, joiden kohdalla kaikkia sukupuolitunteita pidettiin sopimattomina. Lisäksi kaikki voimakasta ponnistusta vaativat urheiluharjoitukset, kuten hockey, tennis tai muut pelit oli heiltä kielletty, eikä pidetty sukupuolielämää tarkoittavien tunteiden lieventämistäkään hyödyllisenä. Ei ole siitä syystä yllättävää, että aikaisemman Victoria-ajan naiset puhkesivat kyyneliin, olivat oikullisia tai pyörtyivät pienimmästäkin mielipahasta. Täytyy myös muistaa, että heitä pidettiin vanhoina ja epämiellyttävinä ja tästä johtuen hyljeksittävinä täytettyään 30 vuotta, niin että onnettomien naisten luku oli sangen huomattava. Tietysti seuraus tästä olisi ollut koko kansalliselle terveydelle turmiollinen, ellei Beethovenin musiikkia olisi ollut. Kun naiset soittivat hänen sonaattejaan, joihin oli kätketty suuri määrä myrskyisiä tunteita, voimakkaita intohimoja ja ujostelemattomia tekoja, he voivat sen kautta päästää valloilleen omat tunteensa ja siten vapauttaa sen, mikä muuten olisi jäänyt kätketyksi. Ja oli muitakin kuin vain sukupuolisia tunteita, joita he saattoivat täten vapauttaa, sillä Beethoven, ollen syvällisesti musiikillinen sielutieteilijä, kuvasi myös vähemmän luonnollisia ja paremminkin moitittavia tunteita – vihaa, kateutta ja kaikkia niihin kuuluvia; hän kuvasi myös voimakasta. katumusta, epätoivoa ja pimeyden kuiluja. Tässä ei ollut vielä kaikki; musiikkinsa syvyysmittarilla hän mittasi ja vapautti suuren määrän tunteita, jotka olivat joutuneet unohduksiin tai olivat vaipuneet piilotajuntaan tuottaen siellä hävitystä. Tämä B:n teoksissa piilevä tutkiva voima on aiheuttanut meitä sanomaan, että hän oli sielututkimuksen eli psykoanalyysin esitaistelija – hän oli yhdessä mielessä psykoanalyytikko ja siinä syy, miksi hänen musiikkinsa niin laajalti levisi ja Victoria-aika edistyi ja sen ajan naiset asteittain tulivat vähemmän hysteerisiksi, vähemmän hermoheikoiksi ja vähemmän pyörtyviksi ja kyynelöityviksi.

Joku voi epäillä Beethovenin musiikin psykoanalyyttistä voimaa, mutta kuitenkin jää tosiasiaksi, että sen vaikutus monissa ihmisissä saa aikaan lukemattomia sellaisia unelmia, jotka paljastavat piilotajunnassa olevia voimia tavalla, jota ei mikään muu keino voi. Näissä unelmissa voidaan havaita salaisten kaipausten mystillistä tyydytystä, mielikuvituksessa näky näyn jälkeen ja tilanne tilanteen jälkeen, uneksijat näkevät itsensä omien sisimpien: toiveittensa sankareina. ja sankarittarina, luonto, joka olo- -suhteiden . pakottamana on ollut puristettuna ulkokultaisuuteen, saavuttaa sellaisina hetkinä todellisen itsensä; tyydyttämättömät vaistot, olkoot ne miten mielikuvituksellisia tahansa, tulevat lievennetyiksi; jokapäiväisen elämän vaikeudet ja vastukset ovat unohdetut; mahdottomilta näyttävät ihanteet ovat saavutetut; myös jumalallinen vaisto herää toimintaan elvyttäen sen, mikä uinuu jokaisen miehen sydämessä, ja tukahduttaa vihan ja ärtyisyyden sekä hävittämishalun. Piilotajunnan vanki vapautuu yhteiskunnallisten tapojen orjuudesta sekä myös itsetietoisesta mielestään sinänsä. Tämä tietoisen sielun ajatustoiminta on tietysti useimmissa, ihmisissä hetkeksi keskeytynyt musiikin kuulemisen kestäessä, vaikka se ei olisi määrätietoisesti keskittynytkään soitettaviin säveliin. Näitä säveliä tietysti korva kuulee, mutta musiikki on vähemmän tietoisen toiminnan keskityskohtana kuin kiihokkeena panemaan ajatukset liikkeelle ja. sallimaan yliaistillisen piilotajunnan pääsemään täyteen toimintaan – aivan kuin todellisessa unitilassa. On varma, että hyvä, monipuolinen musiikki saa tämän vaikutuksen aikaan piilotajunnassa, mutta ei mikään siinä laajuudessa kuin B:n musiikki, sillä hän oli ainoa sävelniekkojen joukossa, joka tiesi, miten ilmaista juuri näitä sisäisen sielun salaisuuksia ja ilmaista ne tavalla, joka herättää vastakaikua kuulijoidensa mielessä.

Tähän asti olemme käsitelleet Beethovenin musiikin intohimoisia tekijöitä, mutta mitään ei ole sanottu hänen erikoisesta huumoririkkaudestaan, joka oli sangen huomattava tekijä hänen musiikissaan. On sattuvaa, että mitä ilmeisemmäksi kävi hänen kuuroutensa, sitä selvemmäksi myös hänen huumorinsa. Kun hän käsitti, että hänen kauhea vikansa voi tulla parantumattomaksi, kirjoitti hän muutamia kaikkein hilpeimmistä teoksistaan. Mutta hänen huumorinsa ei ollut Mendelssohnin huumorin tapaista, keväistä, onnellista, keijukaismaista; se oli hirtehishuumoria; se oli sellaisen miehen pirullista naurua, joka on menettänyt kaiken. Ensimmäinen osa VII sinfoniasta, viimeinen osa VIII:ssa ja IX sinfonian Scherzo ovat kaikki ja varsinkin viimeinen esimerkkejä tästä huumorista. Tämä ei käynyt ilmi vain hänen teoksistaan, vaan koko hänen elämästään. Se kävi erittäin ilmeiseksi hänen menestymisensä aikoina, kun hän kaikkien hämmästykseksi rupesi mieltymään pilantekoon tilaisuuksista välittämättä. Usein tämä aiheutti suuttumusta, josta on monta juttua, mutta usein myös herätti myötätuntoa, sillä se oli epätoivon leikkiä. Ennen kuin Beethovenin tehtävä oli täytetty, hänet oli määrätty kokemaan myös tämä, että hän voisi kuvata sen musiikissaan ja siten saattaa toiset ymmärtämään. Ei tavallinen pilanteko olisi voinut saada aikaan sellaista tulosta, sillä tavallinen pila ei herätä myötätuntoa, se herättää vain naurua. Mutta hirtehishuumori on pistävämpi kuin suora isku, joten se tekee voimakkaamman vaikutuksen. On todella sellaisia, jotka voivat kuulla nuo kaikki kolme yllämainittua kappaletta tulematta tietoisiksi niiden todellisesta tarkoituksesta, mutta sisäinen olemus on järkytetty ja ymmärtää, ja se on kaikki mitä tarvitaan.

Kun Beethovenille oli pystytetty ensimmäinen muistopatsas, lausui puhuja siinä tilaisuudessa: »Ei sureva leski, ei poika eikä tytär itkenyt hänen haudallaan, vaan kokonainen maailma itki, mutta kuitenkaan ei 'maailmakaan' silloin ymmärtänyt hänelle, jonka menettämistä he niin katkerasti surivat, osoittamansa kiitollisuuden täyttä suuruutta. Eivätkä he voineetkaan ymmärtää, sillä toisen sukupolven tuli niittää täysi sato Beethovenin neroudesta. Ne, jotka saattoivat hänet hautaan, olivat saaneet kokea täydellisintä haltioitumista hänen musiikkinsa kautta, mutta ei sen merkityksellisiä seurauksia. Hyljätyt ja orvot, parantumattomat ja vainotut, siis sellaiset, jotka tuskin koskaan ovat kuulleet edes hänen nimeänsäkään mainittavan – ovat ne, jotka itse asiassa kunnioittavat häntä enin.»

Teosofi − nrot 1-2 ja 3-4, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

Kirjoittaja Y. K. lienee Yrjö Kallinen − Toim. huom.


Etusivu Artikkelit