V. H. V.

Kunto ja miehuus

Kuka ei meistä muistaisi sitä nuoruutemme aikaa, jolloin sankaruus oli korkein ihanteemme ja miehuus ensimmäinen hyveistä! Kuinka sykkikään sydämemme, kun luimme entisajan urhoista, heidän taisteluistaan, voitoistaan ja kunniakkaasta kuolemastaan! Silloin ei mikään kohtalo tuntunut meistä ihanammalta kuin ansaita heidän laillaan kuolemattomuuden seppele "kunnian tantereella". Jokainen on varmaan joskus elänyt mielikuvituksessaan mukana niinä aikoina, jolloin kansojen elämä oli täynnä alituisia sotia ja melskeitä ja jolloin ihmishengelle ei pantu korkeampaa päämäärää kuin saada kerran loistaa kirkkaasti niin kuin tähdenlento yössä ja sitten sammua ilman tuskaa ja katkeruutta.

Kuinka tyhjältä ja kolkolta tuntuikaan maailma, kun side otettiin silmiltämme ja me näimme elävämme aivan toisenlaisissa oloissa! Meidän päivinämme ei enää ole toivoakaan saada osoittaa taistelukentällä urhoollisuuttaan ja sotatorvien raikuessa mitellä miekoilla. Sotien aika on mennyt, kansojen kehitys käy yleistä rauhaa kohti, ja milloin sotia vielä sattuukin, niistä puuttuu kaikki runous ja ihanteellisuus. Niiden aiheena on harvoin mikään hyvä asia kummallakaan puolella – buurisotakaan ei ollut tästä poikkeus – vaan tavallisesti nk. "kauppaedut". Ja mitä merkitsee tällainen sana ? Se merkitsee, että valtiomiehet kabineteissaan tekevät itsekkäitä laskelmiaan ja olisivat valmiit tuhansien verellä ja kyyneleillä toteuttamaan mitä likaisimpia itsekkäitä tarkoitusperiä, jos yleinen mielipide ei vain hillitsisi heitä. Eikä nykyajan sodissa tule ensinkään enää kysymykseen mieskohtainen urhoollisuus vaan taistelun ratkaisevat shrapnellien joukkolaukaukset, jotka yhdessä hetkessä voivat lakaista puhtaaksi laajan kentän ja jättää jäljelle vain suunnattomia läjiä silvottuja, vaikeroivia, vääntelehtiviä ihmisruumiita. Tällainen sota on yhtä häpeällinen voittajalle kuin voitetulle. Runoilijat eivät enää saa aihetta sotaisten urotekojen ylistämiseksi, vaan koko kansa tahtoisi mieluummin ikuisesti pyyhkäistä muististaan sen hirveän hetken, jolloin pikatykit olivat toimessaan. Sellaisia ovat nykyajan sodat.

Olivatko siis ne tunteet aivan vääriä, jotka saivat meitä nuoruudessamme ihailemaan sotaista kuntoa ja suuria sankareita? Ihailimmeko silloin julmuutta, itsekkyyttä, ihmisteurastusta? Ei suinkaan. Siihen puoleen sodasta me tuskin kiinnitimme huomiota, vaan meidän mieltämme innostutti urhoollisuus sellaisenaan. Me näimme siinä jotain jaloa, kaunista ja suurenmoista. Jos nämä tunteemme olisivat olleet pelkkää harhaa, emme voisi ymmärtää, kuinka maailman suurimmat runoteokset, kuten Intian Mahabharata (Suuri Sota), Homeroksen Ilias, germaanien Nibelungenlied, ranskalaisten Rolandin laulut, englantilaisten Ossianin runot ja monet, monet muut kertovat sodista ja taisteluista ja ylistävät sankariutta. Nämä suuret maailmaneepokset ovat sepitetyt ylevässä, usein uskonnollisessa hengessä, ja samalla kun niissä herätetään intoa ja miehuutta, annetaan näille tunteille korkeampi merkitys, annetaan aavistaa, että niillä on jokin jalompi tarkoitus.

Jotakin todellisuutta täytyy siis olla urhoollisuudessa, jota kaikki muinaisuuden kansat ovat pitäneet mitä suurimpana hyveenä. Ja jos teosofian valossa analysoimme eli erittelemme sitä, huomaamme, että sen ydin oikeastaan on itsekkyyden vastakohta: se on itsensä uhraaminen, oman henkensä halveksiminen, sen vaikutin on muiden puolustaminen ja auttaminen. Tosin tuo viimeinen vaikutin käy hyvin hämärästi esille ihmiskunnan varhaisemmilla asteilla. Tuntuu usein siltä kuin sankareille olisi ollut jokseenkin yhdentekevää, minkä puolesta taistelivat, kunhan vain saivat tilaisuuden päästä mittelemään voimiaan. Mutta ainakin yksi seikka kuuluu erottamattomasti sankaruuteen: henkensä alttiiksi paneminen ja kuoleman halveksiminen. Tämä edustaa jonkinlaista tietoisuutta siitä, että katoavainen persoonallisuus ei ole sellaisenaan minkään arvoinen vaan että se on olemassa ainoastaan ilmentääkseen jotakin korkeampaa. Siksipä soturi huudahtaa Iliaassa:

"Jos me pakenemalla tästä sodasta voisimme aina pysyä vanhenemattomina ja kuolemattomina, niin enpä minä itse eturivissä kamppailisi enkä yllyttäisi sinua miehiä tappavaan taisteluun. Mutta koska ihmisen edessä on tuhannet kuolemanaiheet, joita hänen ei tule välttää, niin käykäämme rintamaan hankkiaksemme kunniaa jollekin muulle tai itsellemme. (XII: 322–327).

Maailmankirjallisuudesta voisi mainita lukemattomia esimerkkejä tästä samasta hengestä aina myöhäisimpään runoilijaamme saakka, joka laulaa:

Sorja on sotilaan hangella maata
päänalaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: henkeni on halpa
mut pyrintöni pyhin
on syvä, kallis, suuri
ja ylpeä kuin jumalien uni.

Se "kunnia", jota sankari tavoittaa, eli se aate, jonka hän tahtoo maailmalle paljastaa kuin loimuavana soihtuna, on nouseminen oman minuutensa yläpuolelle jonkin pysyvämmän nimessä. Näin ei voisi yksilö tehdä, jollei hän jo vaistomaisesti tuntisi olevansa osana jostakin häviämättömästä. Hän aavistaa sen kaikkiallisen lain, joka on kerran ilmaistu sanoissa: "ken henkeänsä rakastaa, hän kadottaa sen, mutta joka sen minun (so. ikuisen minä-tajunnan) nimessä kadottaa, hän voittaa sen".

Mutta jos kumpikin taistelija tavoitti saman aatteen ilmentämistä, niin oli oikeastaan yhdentekevää, kummalle jumalat säätivät voiton. Sen tähden alkuperäisissä suurissa runoissa sankarit taistelevat taistellakseen eikä vihollisia tuhotakseen. Niinpä äskeisessä Iliaan katkelmassa soturi yhtä mielellään suo voiton kunnian vastustajalleen kuin itselleen. Silloin ei ottelussa ollut mitään vihan tunnetta, vaan se oli aseleikkiä. Se oli samanarvoista kuin poikien leikkisota, jossa ystävät ja viholliset ovat yhtä rakkaat. Pääasia on, että saadaan taistella, mitellä voimia ja harjoittaa rohkeutta. Kokonaista kymmenen vuotta oteltiin Troijan edustalla, ja jonkun taistelijan kaatuminen oli niin harvinainen tapahtuma, että se mies mainitaan aina nimeltä. Ilias ei osoita minkäänlaista puolueellisuutta kumpaakaan taistelevaa puolta kohtaan, ja heidän välillään tuntuu vallitsevan molemminpuolinen kunnioitus. Myöhemmissä sankarirunoissa tämä aate himmenee yhä enemmän, mutta vielä englantilaiset tarinat kertovat, kuinka taistelijat ennen kamppailun alkua suutelivat toisiaan osoituksena siitä, ettei heidän välillään ollut mitään personallista vihaa.

Sotaa pidettiin tavallaan jonkinlaisena "ordeaalina" eli "jumalan tuomiona". Se, jota suurempi totuus kannusti, oli saava jumalilta voiman tätä totuuttaan todistaakseen. Ja jos ajattelemme rajua, villiä ihmistä, jossa kuohuvat kaikki elonvoimat runsaina, ei mikään voi häntä saattaa ihailemaan korkeampaa, ellei hän aivan ruumiillisestikin tunne itseään maahanlyödyksi ja alistetuksi. Vasta silloin on hän valmis kuuntelemaan toista ja ottamaan oppia.

Mutta siinä tapauksessa ei sodassa ollutkaan tarkoituksena vihollisen tuhoaminen ja tappaminen. Hänet oli tehtävä vastustukseen kykenemättömäksi ja sitten armahdettava, eikä suinkaan saanut etsiä hänen henkeään. Mitä ihmeellisimmät ovat ne säännöt, jotka rotumme ensimmäinen lainsäätäjä Manu antaa tuleville polville:

"Se, joka sodassa taistelee, älköön salatuilla aseilla eikä okapäisillä eikä myrkytetyillä lyökö vihollistaan, älköönkä käyttäkö tulella sytytettyjä nuolia. Eikä hevosmies saa iskeä maassa kävelijää, eikä alistuvaa ja armoa pyytävää eikä hiukset valtoimenaan kulkevaa eikä istuvaa, eikä sitä, joka sanoo: ’minä olen vanki’. Eikä saa tappaa nukkuvaa, ei aseetonta, ei alastonta, ei sitä, joka ei taistele, ei päällekatsojaa, eikä sitä, joka ottelee juuri toisen kanssa, eikä sitä, jonka aseet ovat särkyneet tai joka on hätääntynyt tai saanut vaikean haavan. Muistaen miehuuden hyvettä, näitä ei tule tappaa. Tämä todellinen ja ikuinen taistelijain laki on näin säädetty. Tästä laista älköön luopuko kshattrija (soturi), joka sotii vihollista vastaan taistelussa." (VII: 90–93,98)

Voimme sanoa, että nämä lait sisältävät sen korkeimman ihanteen, joka länsimaissa kerran saavutettiin ritariaikana. Manu sanoo nimenomaan, että taistelu on luvallinen ainoastaan heikkojen ja turvattomien suojelemiseksi väkivallalta ja vääryydeltä. Samassa tarkoituksessa ritarikin aseisti itsensä ja lähti ulos maailmaan, suojellakseen heikkoja ja viattomia, missä hän niitä tapasi, ja yhtä jaloja olivat hänen määräyksensä. Väärintekijäkin oli ihminen, joka oli voitettava tasaväkisessä ottelussa ja saatettava kunnioittamaan epäitsekkyyttä, kun se esiintyi sankaruutena. Mitä munkkien saarnat eivät milloinkaan olisi voineet aikaansaada, sen aikaansaivat ritarit, jotka näyttelivät korkeamman ihmisyyden osaa entisissä raakalaismaissa.

Mutta jos vähänkin ymmärrämme Manun lakien henkeä, huomaamme, että niiden mukaan ovat sodat menettäneet ainaiseksi oikeutensa heti kun tuliaseet keksittiin. Sen jälkeen ei ole ihmisillä mitään siveellistä oikeutta käydä sotaa keskenään, sillä siinä tapauksessa he ovat villien kannalla, jotka pensaissa lymyten surmaavat toisiansa myrkytetyillä nuolilla. Siitä saakka on sota ulkonaisestikin katsoen rikos. Luoti tappaa, se ei edusta mitään voimaa eikä urheutta. Korkeintaan sen osuminen merkitsee hieman taituruutta, joka on saavutettu mekaanisen harjoituksen avulla. Jos järki olisi kehittynyt tasaväkisesti ulkonaisen edistyksen kanssa, tämä olisi pitänyt huomata. Jos vielä uudemmalta ajalta etsitään todellisen ritariuden esimerkkejä, se voi tapahtua ainoastaan siten, että syrjäytetään historiallinen puoli ja kuvitellaan vielä taisteltavan käsikähmässä. Niinpä kun meidän "Vänrikissämme" esitetään puhdasta sankariutta ilman vastustajien vihaamista, sanotaan, kuten Kulnevista, vihollisesta:

Syviä meihin haavoja
vaikk' usein pisti peitsellään,
on rakas meille maineensa
kuin meidän oisi hän;
ei lippu niin eik' isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa
kuin miehuus yhteinen.

Tai lauletaan aitosuomalaisesta Munterista:

Niinkuin lapsi, vaikka harmaa,
vihas tuskin vihollista
kourin Munter ryssiänsä
niinkuin hampain mällejänsä survoi,
vatkas kaikin hetkin,
rakkaat toki kumpaisetkin.

Jos joku näitä runoja lapsille luetettaessa antaa heidän uskoa, että nykyajan sodissa on jotakin tätä vastaavaa, hän tekee suunnattoman historiallisen erehdyksen. Monet rauhan ystävät odottavat, että kun keksinnöt menevät hävitysaseiden alalla vielä hieman edemmäksi, tulevat sodat olemaan mahdottomia. Mutta oikeastaan se raja on jo kauan sitten käyty ylitse.

Merkitseekö tämä sitten, että itse miehuuden hyve on elänyt aikansa, että sitä ei enää tarvita? Kaukana siitä. Päinvastoin olemme nykyaikana lähempänä kuin konsanaan sen toteuttamisen mahdollisuutta. Nyt on järkemme herännyt, emme enää tyydy lasten leikkiin, vaan kaipaamme todellisempaa. Itse asiassa oli "sankarikuolema" sangen kömpelö tapa miehuuden korkean hyveen ilmaisemiseksi, sillä kuolla saattaa jokainen, elää vain harva. Se oli yhtä lapsekasta kuin se hurja raivo, joka houkutteli ensimmäisiä kristittyjä keisariaikana kaikin tavoin ärsyttämään viranomaisia, jotta saisivat tilaisuuden ansaita "marttyyrikruunun" ja osoittaa "rakkauttaan Kristukseen". Usein sattui, että tämä mieletön kuume tarttui sellaisiinkin katselijoihin, jotka eivät tienneet mitään kristinopista, ja hekin pyysivät päästä osallisiksi samasta kunniasta. Järkevämmät kristilliset "isät" saivat panna kaiken tarmonsa liikkeelle hillitäkseen tätä kiihkoa, joka useinkin oli pelkuruutta, eli niin kuin Nietzsche sanoo: "väsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo päästä loppuun, kuolonhyppäyksellä, poloinen taitamaton väsymys".

Täällä länsimaalla on vielä tähän asti eletty liian paljon ulkomaailmassa ja luotettu siihen, mitä silmillä nähdään. Itämailla, missä ihmiset ovat syventyneet itseensä, he ovat sisältään löytäneet todellisen urheuden. Mutta se on jotakin näkymätöntä, jotakin niin hienon hienoa, jota ihminen kokee vain suuren yksinäisyyden hetkenä seisoessaan silmästä silmään oman itsensä kanssa. Tai sitten se ilmenee tuona heltiämättömänä alituisena itsensä voittamisena, jota ei voi ulkoapäin havaita. Tällä tavalla kasvaa todellinen suuruus, ja tämän edessä tuntee taistelusankari häpeällä oman heikkoutensa. "Suurempi on se, joka itsensä voittaa, kuin se, joka maailman voittaa."

Kun Swami Vivekananda, itämainen filosofi, kuuli Buddhaa halvennettavan sillä, että Buddha ei kärsinyt ristillä, kuten Kristus, ihmetteli hän länsimaalaisten pintapuolisuutta, koska ainoastaan tuollaiset järeät ulkonaiset kidutukset tuntuivat heistä todellisilta. He eivät – sanoi hän – osaa käsittää jokaisen pienimmän elämäntapauksen tärkeyttä ja kauneutta, he eivät osaa ymmärtää, mitä merkitsee vuosikausien, niin kymmenien, satojen elämänkausien yhtämittainen työskentely saman päämäärän toteuttamiseksi, kuten Buddhasta kerrotaan. "Roomalaisten eläimellisyyteen" ei vaikuttanut mikään paremmin kuin kuvaus Jeesuksen fyysisistä tuskista. Ja kuitenkin ne ovat vain hetkellisenä, mitättömänä puolena suurten maailmanuudistajien kieltäymyksestä.

Mutta meidän ihmisten ei tarvitse panna päällemme sellaista iestä kuin tuollaiset suuret sielut ovat panneet. Me voimme aloittaa paljon vähemmästä. Me voimme ensin koettaa voimiamme ja todistaa urheuttamme siinä taistelussa, joka nykyaikana on astunut sotien sijalle, so. taistelussa toimeentulon puolesta. Tämä on nykyajan "sota", ja niin kuin sodassa ainakin siinä on hirveitä ponnistuksia, suunnattomia kärsimyksiä ja ihmishenkien ennenaikaista hukkaa. Ja juuri tässä taistelussa, jos missään, kaivataan todellista kuntoa ja miehuutta.

Miltä tuntuisi, jos ihmiset tässä "leipätaistelussa" alkaisivat noudattaa niitä yleviä taistelunohjeita, joita entisajan sankarit pitivät silmiensä edessä? Niistä oli ensimmäinen se, ettei vihollista saanut vihata, sillä hänkin taistelee samasta syystä kuin minäkin ja taistelu on meille kummallekin tarpeen, jotta ilmentäisimme sisäisiä voimiamme. Jollei olisi tätä hirveätä kamppailua olemassaolosta, pian kaikki kenties vaipuisivat velttouteen. Nyt miljonääri antautuu vallanhimossa mitä hirvittävimpiin ponnistuksiin, kieltää itseltään kaikki elämän nautinnot ja mukavuudet, viettää niin uurasta elämää, että heikompi kuolevainen ei kestäisi sitä päivääkään. Hän nauttii vain itse taistelun jännityksestä, hän ei oikeastaan pyydä mitään ansiota itselleen, eikä hän kulutettuine hermoineen enää osaisikaan antautua lepoon ja nautintoihin. Tällaiset suuret ja voimakkaat henkilöt vievät koko kansan korkeampaan hyvinvointiin, ne auttavat keksinnöillään monien hyödyllisten uudistusten aikaansaantia. Vasta heidän perillisensä tuhlaavat tavallisesti mielettömällä tavalla tuskalla ja hieltä kootut varat.

Toiselta puolen jokainen työmies on pakotettu ja samalla myös oikeutettu ponnistamaan kaiken tarmonsa luodakseen itselleen ja vertaisilleen onnellisia elämisehtoja. Tästä syntyy alituisia työtaisteluja, ja vaikea on usein nähdä, mikä olisi kulloinkin oikea ratkaisu. Mutta silloin on vain muistettava, ettei koskaan taistelun hälinä saa valloittaa koko mielenrauhaa eikä saa unohtaa henkisiä taistelunohjeita. Ei mitään kavaluutta, ei mitään kostoa, ei julmuutta saa harjoittaa sitä kohtaan, joka on pantu vastustajakseni. Ei sittenkään, vaikkapa varmasti tietäisin, että hän on väärässä. Täydellinen ritarillisuus pitäisi vallita kummallakin puolella, sillä oikeastaan elämäntaistelussa onkin pääasia, kuinka taistelee eikä mitä voittaa.

Elämäntaistelussa onkin pääasiallinen "vihollinen", ainakin meidän maassamme, kaikille yhteinen, nimittäin suuri persoonaton luonto, jolta meidän täytyy voittaa tuskalla ja vaivalla elatuksemme. Tässä taistelussa on suurimmat hyveet kärsivällisyys ja iloisuus. Entisissä elämissä me ehkä sotaretkillä vaelsimme vaikeita taipaleita, kärsien puutetta ja nälkää, ja koetimme pitää mielemme virkeänä taistellessamme maamme ja kansamme puolesta. Nyt meidän ei enää tarvitse vuodattaa kenenkään verta, mutta taistelu on yhtä ankara, se kysyy yhtä lailla kieltäymystä ja rohkeutta.

Käytännöllistä miehuutta on vielä hyvin vähän kaikilla aloilla. Kun nuoret käytyään koulunsa joutuvat valitsemaan elämänuraa, on heidän ensimmäinen huolensa, kuinka he saisivat henkensä turvatuksi, ja he ovat silloin usein valmiita hyvinkin tuntuvasti tinkimään omantuntonsa kanssa. Siitä johtuu, että maailma pysyy aloillaan ja suurimmatkin yhteiskunnalliset valheet säilyvät ja versovat. Ei tulla ajatelleeksi, kuinka raukkamaisia me olemme entisajan sankareihin verraten, jotka paljon vähempien aiheiden takia astuivat kuolemaa kohti. Jos poistettaisiin monet ylimääräiset virkakunnat ja elinkeinot, joilla nyt muutamat pitävät henkeään yllä, ei kansa tulisi yhtään köyhemmäksi, vaan kaikille riittäisi yhtä hyvin elatusta. Ja jos sen sijaan nuo vapaiksi päässeet käyttäisivät kykyään johonkin suoranaisesti tuottavaan työhön, lisääntyisi yleinen pääoma tuntuvasti. Tällainen "yhteishenki" on koko yhteiskunnan salainen koossapitäjä. Jos sitä olisi enemmän, kansa kohoaisi pian korkeaan kulttuuriin. Mutta yhteishenkeä emme voi luoda, ellemme ole valmiit, jos niin tarvitaan, kukin kohdallamme panemaan oman toimeentulomme, oman henkemmekin alttiiksi. Tuhannet epäkohdat poistettaisiin, jos todellinen urheus kasvaisi meissä nuoruudesta asti.

Valtiollisessa ja "isänmaallisessa" puolue-elämässä on tähän saakka hyvin vähän ilmennyt miehuutta. Harvoin uskalletaan puhua suoraa kieltä omien puoluelaisten kesken, paitsi milloin persoonallinen viha siihen yllyttää. "Puoluekuri" merkitsee orjamaista alistumista muiden auktoriteetin alle. Se on jäännöstä sodankäynnin varhaisemmilta asteilta, jolloin sokeata "laumaa" johtajat komensivat minne tahtoivat. Ritarien aate oli aivan toinen: ne taistelivat vain omaa sisäistä tahtoansa totellen. Sankareita odottaa nykyinen aika enemmän kuin koskaan on odotettu.

Tietäjä − lokakuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.