V. H. V. Monismi ja dualismi"Uskontofilosofiassa dualismi on kahden yhtä alkuperäisen alkuolennon tai alkuvoiman, hyvän ja pahan, olettaminen, esimerkiksi persialaisessa uskonnossa Ahuramazda (Ormuzd) ja Ahriman, kristillisen kirkon historiassa manikealaisuus... Vastakohta monismi, yhtenäisyyden oppi." (Tietosanakirja) Arvostellessaan eri uskontoja tiedemiehet kiinnittävät huomionsa niiden vertauskuvalliseen esitystapaan ja kutsuvat sen nojalla muutamia uskontoja dualistisiksi. Tämä nimitys on samalla syytös ja hylkäystuomio, sillä dualismi merkitsee kaksinaisuutta, ristiriitaa, jota ihmismieli vaistomaisesti kammoaa. Kristilliset teologit ovat käyttäneet hyväkseen tieteen pintapuolista arvostelua ja alkaneet selittää kristinuskon valtaanpääsyn syyksi sen, että kristinusko oli uskoa yhteen ainoaan kaikkivaltiaaseen voimaan, sitä vastoin sen kanssa kilpailevat uskontomuodot olivat dualistisia ja uskoivat kahteen perusvoimaan, hyvään ja pahaan. Nyt kuitenkin teosofia on opettanut meitä näkemään asian aivan toisessa valossa. Ei mikään uskonto voi perustua dualismiin, vaan ne kaikki ovat syntyneet ehdottoman monismin pohjalle. Sitä vastoin jokainen uskonto voi aikojen kuluessa tietämättömyyden ja ihmisjärjen heikkouden takia muuttua ja turmeltua dualismiksi, joka on uskonnon irvikuva. Kristinusko on itse siitä mitä surullisimpia esimerkkejä. Oltuaan kerran parhaimmassa muodossaan mitä ylevintä monismia, se viimein muuttui hirvittävimmäksi dualismiksi, minkä historia tuntee, ja asetti pahan valtakunnan ikuisesti olemaan Jumalan valtakunnan rinnalla ilman minkäänlaista sovinnon mahdollisuutta. Juuri se käsitys, että muut uskonnot ovat väärässä, yksi ainoa oikeassa, on lähtenyt dualismin hengestä, sillä se edellyttää, että suurin osa siitä, mikä ihmiskunnassa on ollut parhainta, olisi syntynyt joidenkuiden pahojen voimien vaikutuksesta ja että kaikilla ihmisillä ei olisikaan samaa mahdollisuutta saavuttaa tieto korkeimmasta elämästä. Katsokaamme puhtaasti inhimilliseltä kannalta, mitä ovat monismi ja dualismi. Dualismin me jokainen tunnemme ilman opetuksia. Me huomaamme sisässämme kaksi lakia, jotka sotivat toisiaan vastaan. Koko ihmiselämä on taistelua näiden kahden voiman välillä, ne aikaansaavat alituisen nousun ja laskun, nautinnon ja kärsimyksen. Platon kuvasikin ihmistä kaksivaljakoksi, jota valkoinen hevonen koettaa vetää ylöspäin, musta taas alaspäin. Nyt on uskonnon tehtävänä juuri lopettaa tämä "dualismi", kaksinaisuus, ja saattaa ihmisen tahto sopusointuun ja yhtenäisyyteen. Kun ihmisessä ei viimein ole muuta kuin yksi ainoa tahto ja pyrkimys, silloin se tahto on hyvä, se on koko elämän tahto. Ja niin kuin yksityinen ihminen tulee elämän tahdon toteuttajaksi, niin on koko ihmiskunta saatettava "sovintoon" Maailmansielun kanssa, ettei enää ole laita, niin kuin Rousseau sanoi: "Luonto tekee kaiken hyvin, ihminen turmelee kaiken." Tähän pyrkii jokainen todellinen uskonto sekä teoreettisesti että ennen kaikkea käytännöllisesti. Jo yksinkertaisin järki sanoo, että jos on olemassa jumalallinen tajunta, joka täyttää maailman ja ylläpitää maailmaa, ei voi olla mitään, joka ei olisi siitä lähtenyt. Ei siis voi olla mitään ehdotonta pahaa, vaan se, mikä meistä kulloinkin näyttää "pahalta", on pahaa vain johonkin parempaan verrattuna. Ei voi myöskään mikään elävä olento olla luonnostaan paha eikä muuttaa luontoaan pahaksi. Kuinka sitten on selitettävä se "dualismi", jonka me sisässämme tunnemme? Teosofia tunkeutuen uskontojen ytimiin ja käyttäen hyväkseen salaisia oppeja on selittänyt tämän ristiriidan seuraavaan tapaan. Kaksinaisuuden tunto on harhaa, jonka ainoa yksi jumalallinen tajunta ottaa joksikin ajaksi päälleen voidakseen tätä tummaa taustaa vastaan tuntea oman olemuksensa kirkkauden. Pahalla siis ei ole mitään tahtoa, mitään tajuntaa, mitään elämää, olemassaoloa itsessään vaan se on mielikuvitusta. Se on jumal’aatoksen otaksuma, joka puretaan heti, kun sen läpi on selvästi nähty. Koko maailma on täynnä tämän suuren otaksuman heijastuksia, täynnä erilaisia muotoja, jotka kaikki ovat yhdeltä kannalta pahoja, koska ne ovat rajallisia, mutta toiselta kannalta katsoen ovat olemassa hyvää tarkoitusta varten ja siis hyviä. Niiden tarkoitus, niiden aate on hyvä ja oikea, mutta korkein hyvä ei voi sisältyä niihin, ja sen tähden ne ovat alhaisia. Ihminen on alaston, sokea jumalallisen tajunnan sirpale keskellä näitä lukemattomia ajatuskuvia, harhoja. Niihin hän sekaantuu ja joutuu niiden vaikutuksen alaiseksi eikä osaa toteuttaa omaa Itseään niiden keskellä. Siitä syntyy ristiriita hänen sisällään, ja hän alkaa kuvitella, että tämä ristiriita riippuu luonnon järjestyksestä ja tulee aina olemaan. Hän joutuu uskomaan, että vain toinen puoli maailmasta ja olennoista on hyvä, toinen puoli paha. Hän jopa kuvittelee viimein Jumalansa tasalle eli vaakalaudan toiseen päähän pahan ikuisen ruhtinaan. Tällainen eksytys on kuitenkin olemassa vain pienellä väliasteella olemassaolon pitkillä portailla. Yläpuolellamme ja alapuolellamme ei tunneta tätä ristiriitaa. Luonnonlait soveltuvat yhteen ja tukevat toinen toistaan niin kuin rattaat kellokoneistossa. Alemmat luonnon valtakunnat eivät tunne sisässään kahta lakia vaan ainoastaan yhden, elämisen ja kasvamisen lain, pyrkimyksen yhä suurempaa täydellisyyttä kohti. Samoin ihmisen yläpuolella tietoiset, vapaat, voimakkaat olennot eivät ole jaettuja kahteen vihollisleiriin, vaan kullakin on oma tehtävänsä kokonaisuudessa ja tämä tehtävä on aina hyvä ja tarpeellinen. "Hyvät" ja "pahat" planeetat ovat kummatkin yhtä välttämättömiä. Ihminen vain alkaessaan tuntea itseään hengeksi on pakotettu käymään taistelun läpi, jolloin hänessä tuntuu sotivan kaksi voimaa, hyvä ja paha. Se taistelu on harhaa, turhaa potkimista tutkainta vastaan, oman itsensä kiusaamista. Se on harhaa, sillä mikään olento ei voi ehdottomasti yhtaikaa toivoa kahta vastakkaista asiaa, "ei kukaan voi palvella Jumalaa ja mammonaa". Siksipä ihmiselle tuon tuostakin pilkistää esiin todellisuus pilvien takaa. Illan rauhassa hän unohtaa olevansa syntinen olento ja iloitsee viattomalla tavalla, ja kunkin elämän äärimmäisellä lopulla hän deevakhanissa nauttii onnea sydämensä täydeltä ja on unohtanut, että mitään pahaa ja kärsimystä voi olla olemassa. Mutta sen jälkeen hän taas syntyy maan päälle pienenä viattomana lapsena, tietämättä "hyvästä ja pahasta", so. tuntien vain sen Yhden, jota ei voi kutsua hyväksi niin kauan kuin ei ole mitään, mihin sitä verrata. Taas hän unohtaa, mitä on oppinut, ja alkaa uudelleen sotkeutua elämän kietoviin pauloihin. Totuus ei ole vielä tullut hänelle itselleen eläväksi. Uskonnon tehtävä on saattaa tämä tieto todelliseksi, pysyväiseksi omistukseksi. Se tapahtuu siten, että sydän vapautetaan kaikesta halusta, joka ei ole sopusoinnussa sisäisen Ykseyden tahdon kanssa. Siten syntyy viimein mielentila, jossa ei enää vallitse kaksi tahtoa. Sitä kutsutaan eri uskonnoissa eri nimillä. Kristinusko kutsuu sitä "syntien anteeksi saamiseksi", "vanhurskauttamiseksi" ja suuressa ihmiskunnan elämässä "sovitukseksi". Mutta nämä niin kuin kaikki vertaukset "ontuvat". Ne edellyttävät, että niitä on edeltänyt juutalainen käsitys "Jumalan vihasta". Tämä taas perustuu siihen, että Jumala käsitetään rajalliseksi olennoksi, jolla on "vihollisia". Siitä nähdään, että kullakin vertauskuvalla on oma vaaransa. Ne ovat vain astinlautoja, joihin jalka ei saa tarttua kiinni. "Sovitus" muuttuu myös kompastuskiveksi, jos kuvitellaan, että se on tapahtunut yhden ainoan kerran ikuisuudessa, eikä nyt enää tarvitse uudistua. Teosofia on opettanut ymmärtämään, että se on suuri työ, joka vaatii määräämättömiä aikoja. Se merkitsee näet, että kaikkien rajallisten olentojen tulee saavuttaa jumalallinen kaiken käsittävä tieto ja oppia näkemään hyvä kaikessa ja kaikki hyväksi. Jokaisessa uskonnossa pyritään monismiin käytännöllisellä tavalla. Tämä pyrkimys voi tapahtua silloinkin, vaikka teologit saivarteluillaan ovat muuttaneet uskonnon ulkomuodon kuinka dualistiseksi tahansa. Ihminen saavuttaessaan totisen Jumalan tunnon, käsittää sellaisina hetkinä autuaassa ekstaasissa, että Jumala todella jo tällä hetkellä on kaikki kaikessa eikä vain jossakin hämärässä tulevaisuudessa. Mitään ei ole koskaan jäänyt Hänen Itsensä ulkopuolelle. Ainoastaan ihmiset ovat pakotettuja tekemään erotusta hyvän ja pahan välillä, tuntemaan vihaa ja kammoa muutamia asioita, muutamia olentoja kohtaan, kun heidän näkönsä on niin rajoitettu ja pintapuolinen. Kuitenkin moni, joka sisässään on jo tajunnut totisen monismin eli yhtenäisyyden, voi vielä, jos hänen ajatuksensa on vähemmän kehittynyt kuin tunne, kannattaa teologien dualistisia oppeja. Sitä vastoin suuret opettajat, kuten apostoli Paavali ja Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, eivät ole hyväksyneet sitä ajatusta, että joku olento voisi ikuisesti jäädä epäsointuun elämänhengen (so. Itsensä) kanssa. Todelliseen ykseyteen ihminen pääsee vasta silloin kun hän kaiken tietää. Sen tähden jokainen oppijärjestelmä, joka itseään kutsuu "monistiseksi", on luonnollisesti vain yritys siihen suuntaan. Tiedämme, että juuri Haeckelin materialistinen eli agnostinen suunta on valinnut tämän nimen. Se kutsuu itseään monismiksi sen tähden, että se ei tunnusta aineen ja hengen erotusta vaan pitää ne toisistaan erottamattomina niin kuin teosofiakin pitää. Kuitenkin materialistinen monisti voi olla monisti vain niin kauan kuin hän on täydellisesti tyytyväinen nykyiseen tilaansa ja tähän yhteen ruumiilliseen elämään. Heti jos hän alkaa kaivata kuolemattomuutta, hän huomaa olevansa dualismissa, sillä silloin hän tuntee kaipauksensa sotivan sitä vastaan, mitä hän kuvittelee todellisuudeksi. Silloin ei ole Yksi voima kaiken hallitsija, jos osanen voi kaivata jotakin, mitä kokonaisuus ei saata tarjota. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt tekivät saman erehdyksen, että he liian pian luulivat olevansa tiedon täydellisyydessä ja tajunneensa jo täydellisesti Jumalan kaikkiallisuuden. Silloin he alkoivat halveksia muita uskontoja ja ajatussuuntia. Se oli vapaan tutkimuksen häviö ja suuren pimeyden ja kärsimyksen alku. Vaikka Jeesus itse olisi ollut kuinka suuri olento tahansa, hän ei olisi voinut antaa ihmisille muuta kuin sen verran tietoa kuin he kykenivät vastaanottamaan ja kehotuksen etsiä enemmän. Nyt he luulivat omistavansa kaiken, kunhan olivat uskollisia (kykynsä mukaan) sille, mitä pitivät Jeesuksen oppina. Mani ja hänen kaltaisensa gnostikot alkoivat heti syyttää näitä "harhaoppineiksi" ja väittää, että näiden oppi oli uskoa pahaan ja pahan ikuisuuteen (siis dualismia). Kristityt alkoivat taistella keksimiään harhaoppeja vastaan ja tuhosivat viimein mitä raaimmalla hävityksellä kaikki toisin ajattelevat seurakunnat, polttivat heidän kirjansa, turmelivat muistomerkit ja jättivät jälkimaailmalle vain oman valheellisen kuvauksensa heistä. Manikealaisuuden historia on todella sangen mielenkiintoinen uskontotutkimukselle. Vanhimmista ajoista saakka on manikealaisuutta pidetty dualismin perikuvana, ja kuitenkin tiedämme, ettei näin ollut laita siitä yksinkertaisesta seikasta, että Mani opetti jälleensyntymistä ja sielujen jatkuvaa kehitystä tämän elämän jälkeen. Todella se ns. kristinusko, joka manikealaisuuden voitti, oli vajonnut monta vertaa syvemmälle dualismiin. Katsokaamme, mitä Manista tiedetään. Kolmannella vuosisadalla jKr. syntyi Babyloniassa Mani, joka jo 12-vuotiaana tunsi olevansa lähetetty henkiseksi opettajaksi maailmaan. Hän erosi silloin siitä gnostillis-kristillisestä seurakunnasta, johon hänen isänsä häntä kasvatti, ja alkoi omin päin etsiä uskonnon ydintä. Hän tutustui Babylonian vanhaan kaldealaiseen uskontoon, sen mysteerioihin, astrologiaan, tunkeutui Zoroasterin uskontoon, Mithra-palvelukseen jne. Mutta kun hän alkoi 28-vuotiaana puhua kansalle, hän sai heti kiivasta vainoa osakseen maagien puolelta. Silloin hän lähti pitkille matkoille, joilla hän viipyi 30 vuotta. Intiassa ja Kiinassa hän oppi tuntemaan buddhalaisuuden, "jonka hän liitti uskontoonsa", lännessä hän tutustui kristinuskoon. Todella hän siis tunsi kaikkia maailman uskontoja enemmän kuin yksikään kirkkoisä, eikä ole ihme, että ne kristityt, jotka hänet oppivat tuntemaan, kutsuivat häntä "Parakleetiksi" eli Jeesuksen lupaamaksi Lohduttajaksi.* Mani oli todellinen teosofi, sillä hän tunnusti kaikkien uskontojen veljeyden ja puhui aivan selkeästi siitä, kuinka maailmaan on lähetetty yksi profeetta toisensa jälkeen, Abraham, Buddha, Zoroaster, Jeesus ilmoittamaan totuuden yhä täydellisemmässä muodossa. Hän opetti, että kaikki olennot ovat asteittain valuneet ulos jumaluudesta ja että ne pitkän vaelluksen jälkeen palaavat siihen takaisin siten, että he tappavat ainemaailman harhat itsestään, poistavat himot ja ottavat vastaan totuuden puhtaan valon. Sen tähden manikealaisuus loukkasi kaikkia yksinkertaisia kristittyjä. He kauhistuivat kuullessaan, etteivät pääsekään iankaikkiseen taivaaseen suoraa päätä kuoltuaan vaan että sielun täytyisi palata tänne uudelleen ja uudelleen siihen asti kun se vapaaehtoisesti luopuu omasta itsekkäästä, harhallisesta tahdostaan. Niin kauan kuin ihminen rakastaa jotain maallista, on hän siihen sidottu, opetti Mani niin kuin Buddhakin, ja siitä päättelivät oppimattomat kristityt, että hän käski vihaamaan maailmaa ja pitämään sitä pahana. Ja kuitenkin manikealaisuus levisi pelottavalta vauhdilla itse kristinuskoon. Se tunkeutui kiilana tuohon sokean uskon täyttämään joukkoon, sillä siinä oli tarjolla laajempaa, syvempää tietoa. Yli koko kristikunnan syntyi ankara taistelu "manikealaisuutta vastaan", ja vaikka se manikealaisuuden muoto, joka levisi laajasti, ei ollut kaikkein ihanteellisimpia, oli se kuitenkin siksi järkevää, että aikoinaan itse kirkkoisä Augustinus siihen yhtyi. Manin uskonto oli teosofiaa: siinä ei tuomittu mitään, kaikki ymmärrettiin, kaikelle annettiin oma arvonsa. Rukouksia ja sakramentteja käyttivät ne, jotka niitä kaipasivat**, mutta toiset oppivat asteittain luopumaan uskonnon muodollisuuksista. Korkeimmat jäsenet, jotka saivat oppia syvimpiä salaisuuksia, saivat sitä ennen vihkimyksen, jolloin he lupasivat pidättyä rikkaudesta, lihan syömisestä, viinin nauttimisesta ja sukupuolielämästä. * Kirkkohistorioissa väitetään vielä aivan yleisesti, että Mani olisi "tehnyt itsensä" Parakleetiksi, ja siis uskotellaan häntä itseään niin typeräksi, että hän olisi kuvitellut sitä joka ihmisessä olevaa totuuden henkeä, josta Jeesus puhui, joksikin määrätyksi henkilöksi eli itsekseen. Tätä ei voi ajatellakaan, vaan sitä vastoin on varsin selvää, että kristityille puhuessaan hän vetosi usein tuohon totuuden henkeen ja opetti sitä kuuntelemaan, jos he tahtoivat päästä vapaiksi viimeisistä juutalaisen taikauskon jäännöksistä. ** Vuonna 1903 löysi professori A. Grünwedel Turkestanista kokoelman messukirjoja ja hymnejä, jotka näyttävät olevan Manin itsensä kirjoittamia. Niistä näkyy, että hänen opetuksensa ei ollut vain filosofista laatua vaan että hän pyrki kehittämään kaikkia ihmisluonnon puolia, myös tunne-elämää. Se, että Manin opetukset todella olivat järkevyydellään ja henkevyydellään maailmaa valloittavia, näkyy siitä, että kristillinen kirkko ei voinut suvaita niistä kappalettakaan omassa piirissään. Professori Harnack luettelee Lehrbuch der Dogmengeschichte -teoksessaan [Dogmatiikan historian oppikirja] "Salaisuuden kirjan", "Jättiläisten kirjan", "Kuuntelijoiden ohjeiden kirja", "Eläväksi tekemisen kirjan" ynnä useita muita, jotka vielä olivat tunnettuja islamilaisille historioitsijoille, vaikka nykyään niistä ei ole kappalettakaan jäljellä. Kaikki tähänastiset esitykset manikealaisuudesta on tehty kirkkoisien kuvausten perusteella ja aivan yleisesti jo tunnustetaan, kuinka vääriä ja harhaan vieviä nämä ovat. Mani teki itse niin ylevän vaikutuksen, että kun hän esiintyi Persian suurkuninkaan edessä, "luulivat läsnäolijat näkevänsä tähtien paistavan hänen päänsä päällä". Jeesuksen lailla hän kärsi ristinkuoleman, ja hänen seuraajiaan vainottiin mitä julmimmalla tavalla. Koska hän ei tullut uutta uskontoa perustamaan vaan tahtoi vuodattaa tietoa kaikkiin vanhoihin uskontoihin, hänen oppinsa ei jäänyt elämään sen jälkeen kun "pimeät ajat" alkoivat, kun totuuden tutkiminen sammui, ja salatieteellinen pyrkimys unohtui. On todella historian ivaa, että se opinsuunta, joka edusti yleismaailmallista monismia, on leimattu dualismin perikuvaksi ja että sen on tehnyt kristinusko, joka on itse mitä syvimmin kietoutunut dualismin harhoihin. Myös Harnack ihmettelee tätä tosiasiaa. Hän lausuu teoksensa I osassa (s. 178): "Tässä on se merkillinen tosiasia, että alkukristillinen (juutalainen) oppi tuonpuoleisista asioista on herättänyt ja ylläpitänyt sellaista tunnelmaa, että Jumalan valtakunta ja maailman valtakunta (paholaisen valtakunta) käsitetään ehdottomiksi vastakohdiksi (käytännöllistä dualismia), vaikka se toiselta puolen on torjunut teoreettisen dualismin." Kristityt siis käytännöllisesti eli todellisesti uskoivat pahuuden valtaan, ja kuitenkin he teoreettisesti luulottelivat olevansa siitä vapaita ja syyttivät vastustajiaan tällaisesta uskosta. Vielä tänä päivänä teologit koettavat todistella, että yksin kristinusko on pitänyt ainemaailmaa jumaluuden hallitsemana ja muut uskonnot sitä vastoin pahana, ja kuitenkin historiallisesti on tähän asti ollut pikemmin päinvastoin. Manikealaisuuden luuloteltu dualismi oli vain siinä, että se opetti niin kuin Paavali: "liha ja veri eivät taida periä Jumalan valtakuntaa" vaan että vaaditaan perinpohjainen puhdistus, taistelu vereen asti syntiä vastaan, oman itsensä uhraaminen. Tämä on dualismia vain sille kehittymättömälle ihmiselle, joka luulee, että tämän uhrauksen täytyy olla aina ja ikuisesti tuskallista, kun se päinvastoin muuttuu mitä suurimmaksi riemuksi Mestarisielussa. Todellinen dualismi on juuri siinä uskossa, että täydellinen itsensä unohtaminen ja sulautuminen koko ihmiskuntaan on jotakin ihmisluontoa vastaan sotivaa. Monismiin ei päästä sanomalla: "kaikki on hyvää niin kuin on, ei tarvitse mistään kieltäytyä", vaan vahvasti uskomalla, että luopuminen pahasta ei voi tuottaa todellista, pysyvää kärsimystä, koska paha on harhaa ja yksin jumalallinen ikuista. Sellainen usko ei tule häpeään. Historiallisesti voidaan luotettavasti näyttää toteen, että myös se toinen uskonto, zoroasterilaisuus, joka tavallisesti mainitaan dualistisena, on alkuaan ollut puhtaasti monistinen. Tri Haug kirjassaan Essays on the Parsis on osoittanut tämän selittäessään, että alkuperäisen zoroasterilaisuuden mukaan on olemassa yksi Korkein Olemassaolo, josta lähtee "kaksi alkuaikaista syytä, jotka ovat toisiinsa liittyneet – vaikka ovat erilaisia – ja muodostivat aineellisen maailman samoin kuin henkisen maailman..." Aikain kuluessa tämä suuren perustajan oppi muuttui ja turmeltui väärinymmärryksen ja väärintulkinnan takia. Spentomainyushia ("hyvää henkeä") pidettiin itse Ahuramazdana ja silloin tietysti Angromainyushia ("pahaa henkeä") pidettiin Ahuramazdasta erotettuna ja sen alituisena vastustajana. Näin syntyi dualismi "Jumala ja perkele". Dualismi oli siis myöhempi muodostuma, joka syntyi siitä, ettei käsitetty Suurta Jumaluutta, joka sulkee itseensä kaikki ilmennysmuodot ja kaiken tajunnan, vaan tunnettiin ainoastaan ne vastakkaiset "hyvät" ja "pahat" voimat, jotka täällä alhaalla harhan piirissä näkyvät vaikuttavan. Teosofia, jumalallinen viisaus, opettaa katsomaan kaikkien harhojen taakse ja näkemään, että totinen ykseys on kaiken pohjalla, ei vain yhden erikoisen ajatussuunnan vaan kaikkien, jotka ovat syntyneet vilpittömästä totuuden etsimisestä. Teosofia on täydellisintä kaikenkäsittävää monismia sille, joka tunkeutuu sen henkeen. Kunpa tämä teoreettinen tieto muuttuisi käytännölliseksi tiedoksi meissä ihmisissä, niin maailma olisi pelastunut surusta, pelosta ja sokeasta himosta. Tietäjä − helmikuu 1912 Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.
|