V. H. V.

Astraalinen herääminen

Laskin käsistäni kirjan, jota olin lukenut, ja katselin ympärilleni. Tuskin enää tiesin, missä olinkaan, kirja oli vienyt vallan toisenlaiseen maailmaan. Siihen, jota on kutsuttu "suureksi tuntemattomaksi", siihen, johon me kaikki tulemme siirtymään, kun ruumiimme kätketään hautaan.

Kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka ovat sanoneet käyneensä näkymättömissä maailmoissa ja tavanneensa siellä vainajia ja sellaisiakin, joita he eivät ole voineet sanoa ihmisiksi. Mutta kummallista on sentään lukea, kuinka nykyaikainen sivistynyt ihminen ihan tosissaan sanoo itsetietoisesti heränneensä toiseen maailmaan, josta hän kertoo muistoja ja kokemuksia. Kirjan nimi on Herääminen (Awakening), ja sen kirjoittaja on teosofisessa kirjallisuudessa tunnettu Mabel Collins, jonka välityksellä ovat syntyneet sellaiset teokset kuin Valoa tielle ja Valkoisen lootuskukan tarina. Tämä "herääminen" on jonkinlainen matkakertomus, paljon kiinnostavampi kuin konsanaan tavalliset matkakertomukset, sillä se maailma, jota se kuvailee, ei ole meille niinkään kaukainen vaan me vietämme siinä jo nyt kolmannen osan elämästämme – unessa.

Tavalliselta ihmiseltä kuluu yöelämä jotenkin hukkaan. On yleinen luulokin, ettei nukkuessa voi olla mitään todellista elämää, ei vastuunalaista toimintaa, ei uusia kokemuksia. Unet ovat tiedotonta, tahdotonta mielikuvituksen leikkiä. Mutta jos on näin – onko niin ainiaan oleva? Kuka voi rajoittaa elämän mahdollisuuksia? Jos yksikin ihminen pystyy muuttamaan yöelämänsä itsetietoiseksi jatkoksi päiväelämälle, niin se on kerran oleva kaikkien saavutettavissa. Nytpä ei olekaan näitä "heränneitä" yksi tai kaksi vaan yhä useamman silmät ovat auenneet näkymättömässä maailmassa. Eli oikeammin: nykyaikana tällaisesta asiasta voidaan puhua ihan suoraan, sitä vastoin entisinä aikoina se, jolla oli "astraalisia" kokemuksia, sai pitää tietonsa visusti salassa, jottei joutuisi inkvisition käsiin ja kenties polttorovion uhriksi. Kenties olikin parempi, että pelotettiin ihmisiä hankkimasta ylifyysistä tietoisuutta, ennen kuin tunteet edes johonkin määrään olivat puhdistuneet ja järki herännyt taikauskon sokeudesta.

Astraalimaailmaa on kutsuttu "suuren harhan maailmaksi", ja sitä se nähtävästi onkin tavallisen ihmiskunnan kannalta. Kuolleet ja elävät liikkuvat itsetiedottomina siinä, ja kullakin on ympärillään oma mielikuvitusmaailma, omat kirjavat taulunsa, joiden lävitse hän ei näe eikä erota mitään. Ei tavallinen meediokaan nähtävästi voi liikkua vapaasti ja nähdä selvästi astraalitasolla, unten maailmassa. Yllämainitun kirjan tekijä sitä vastoin puhuu johtajasta, joka on häntä taluttanut ja opettanut erottamaan harhan todellisuudesta ja ymmärtämään vertauskuvien vastaavuuksia näkyväisessä elämässä.

Aluksi tekijä kertoo siitä, kuinka hän ensimmäisen kerran – kolmisenkymmentä vuotta sitten – onnistui irtaantumaan ruumiistaan monen kuukauden harjoituksen jälkeen hartaan tiedonjanonsa kannustamana. Hän kertoo, kuinka hänet vietiin "Oppimisen saliin", joka hänen sanojensa mukaan on aivan erityinen paikka astraalitasolla. Siellä hänelle näytettiin seinässä olevana kirjoituksena ne kultaiset säännöt, jotka hän sitten sai kirjoittaa kirjaan "Valoa tielle". Kun hän näin oli saanut kiihkeän tiedonjanonsa tyydytetyksi, kesti monta vuotta, ennen kuin hän uudelleen pääsi samaan paikkaan. Kerran hän sitten suuren surun rasittamana pyrki sinne ja saapui korkeiden portaiden juurelle, joiden yläpäässä oli suljettu ovi. Vaistomaisesti hän tiesi, että tästä oli kuljettava ja ovi työnnettävä auki omin voimin. "Minä voisin", sanoo hän, "mainita muita, jotka ovat kulkeneet ylös noita portaita ja ponnistaneet ovea avatakseen. Joskus he ovat päässeet sisälle, joskus on täytynyt palata... Salin ovat niin monet psyykkisesti kehittyneet monta kertaa nähneet, joten ei voi olla kysymystäkään siitä, että se olisi vain jonkun ihmisen mielikuvitusta." Yksityiskohtaisesti tekijä kuvaa tuota pyhää salia, johon sekä vainajat että elävät ihmiset unitilassa ollessaan voivat tulla saamaan valoa ja opetusta.

Sitten kirjassa puhutaan monta merkillistä asiaa vainajien tilasta kuoleman jälkeen ja kaikenlaisista seikoista, jotka meille ovat hyödyksi tätä päiväelämääkin käsittääksemme. Tekijä kertoo esimerkiksi: "Erään kerran minut vietiin suuren järven rannalle, joka oli hyvin matala ja täynnä mutaa. Siinä oli suuri paljous ihmisiä, jotka kaikki etsivät kumarassa mudan seasta jotakin. Ei yhtään kasvoja kääntynyt ylöspäin hetkeksikään. Äkkiä joku näytti löytäneen jotakin, ja heti muut, jotka tämän huomasivat, koettivat siepata sen pois häneltä. Mutta hänen katseensa oli epätoivoinen: hän ei ollutkaan löytänyt mitään. Mukana oleva opastaja sai tuon hengen houkutelluksi pois nautinnon toivottomasta suosta, missä ihmiset kaivelivat sokeina tietämättä mitään päivänvalosta ja taivaan ihanuudesta." Nuo olivat kaikki "maan päällä eläviä ihmisiä", joiden henkinen tila sai tuollaisen kuvaannollisen muodon. Fyysisen elämän päätyttyä se tulee samanlaisena jatkumaan, kunnes he viimein malttavat mielensä ja kääntyvät etsimään elämän todellisia arvoja.

Maanpäällinen elämä ja haudantakainen elämä – kaikki se on tekijän mielestä jotakuinkin samanlaista, joko uneliasta toimettomuutta tai kiihkeätä, sokeata, tarkoituksetonta toimeliaisuutta, kaikille niille, jotka eivät ole "heränneet". Mutta kunkin ihmisen kehityksessä sattuu aina silloin tällöin tilaisuuksia, jolloin hänelle on mahdollista jättää persoonallinen harhaelämä ja astua uusiin todellisempiin elämänmuotoihin. Tällaisia hetkiä on esimerkiksi fyysinen kuolema, jolloin yksilö näkee hetkessä edessään menneen elämänsä kaikkine kokemuksineen ja kaikkine pettymyksineen ja jolloin hän voi käsittää olemassaolon tarkoituksen. Mutta kuolema ei itsessään ole ehdottomasti mikään herättäjä. Moni käy kuoleman kautta eikä kuitenkaan tunne innostusta pyrkimään korkeampaan elämään vaan ainoastaan yksi tunne häntä hallitsee – levon, lämmön ja joutilaisuuden halu. Ja hän saattaa nauttia sitä – luonto on armahtava, mutta samalla hän laskee käsistään korkeampia mahdollisuuksia.

"Hyvin usein tulee myös ensimmäinen heikko herääminen sairauden aikana, ja se henki, joka on huomannut turhaksi nautinnon suosta etsiä onnea, se ponnistaa nyt ottaakseen ensimmäisen askeleen toiselle puolelle aistillista elämää. On pitkä rannikko hienoa hiekkaa, sen takana on korkeita kallioita ja sen edessä suuri meren selkä. Tässä oleskelevat monet henget, jotka ovat lakanneet etsimästä nautintoja ja joiden ruumiit ovat hyvin sairaita. Siellä vallitsee syvä mietiskely. Siinä kukin on omien mietteittensä kanssa yksin, ja hänen menneen elämänsä muistot kulkevat kuvissa silmien ohi. Hän lepää siellä taivaan ja meren välillä. Ikuisuuden meren tuulahdukset parantavat häntä, ja henkisen auringon säteet lämmittävät häntä, ja hän palaa kärsivään ja uupuneeseen fyysiseen ruumiiseensa tuntien nähneensä unta merestä ja saaneensa siitä virkistystä. Mutta paljon enemmän on todellisuudessa tapahtunut: henkielämän syvyydessä hän tuntee, että hänellä on ollut suuri tilaisuus, ei ainoastaan virkistykseen vaan oman olemuksensa ja päämääränsä käsittämiseen ja täydellisempään heräymykseen." Tekijä kertoo sitten elävästi, kuinka ikuisuuden mereltä voi tulla laiva purjehtien ja noutaa lopen väsyneen ihmisen, kun taas toinen levättyään nousee ja palaa fyysiseen elämään, jossa on vielä tehtäviä saatettava päätökseen ja saatava kokemuksia. Jos hän on käyttänyt hyvin otollista hetkeä, se on kohottanut hänen sieluaan yhden asteen lähemmäksi vapaata henkistä tietoisuutta.

Kirjassa ei ole merkkiäkään niistä sanomattomista kauhuista, joita ennen luultiin tulevan "suruttomien" osalle. Luonto ei ole julma tai oikeudeton: ihminen saa tarkallensa sitä, mitä hän ansaitsee ja tavoittelee. Se, joka tahtoo nukkua, saa nukkua, niin kauan kuin hänen oma henkensä sallii. Olkoon hän näkyväisessä ruumiissa tai ilman sitä, hän silloin jää ilman elämän todellisuuksia: hänen tietoisuutensa ei laajennu, hänen kehityksensä edistyy tuskin ollenkaan elämien vieriessä. Mutta Elämän sääliväisyys on ääretön: yhä uudelleen suodaan tilaisuus. Niin totta kuin aurinko joka aamu nousee taivaalle ja levittää lämpöä yli maan, niin nousee myös henkinen aurinko yhä uudelleen kunkin sielun taivaalle, kunnes se herää tajuamaan oman suuren perintöoikeutensa ja toteuttamaan omia sisäisiä mahdollisuuksiaan. Tätä "heräämistä" tahtoo kirjan tekijä opettaa näkemään ainoaksi totiseksi silmämääräksi aineellisuuden harhamaailmassa. Koko ihmisen olemuksen tulee herätä: astraalista itsetietoisuutta sitä vastoin ei ole tavoiteltava, jollei se tule itsestään. Mutta jos se tulee ja jos ihminen on onnellinen löytämään Johtajan, voi hän paljon auttaa unitilassaan muita ja itse oppia, sillä unessa tulee ilmi sellainen osa ihmisen luonnosta, joka päivällä usein peittyy näkymättömiin. Olisi tosiaan terveellistä, että suomen kielellekin saataisiin tällaisia kertomuksia niistä maista, joihin me kaikki ennemmin tai myöhemmin tulemme matkustamaan. Onhan parempi, ettei sinne tulla aivan tietämättöminä.

Kieliasua uudistettu.

Tietäjä – huhtikuu 1909


Etusivu Artikkelit