V. H. V.

Hindulaista hartautta

Ei missään maan pinnalla ole henkinen elämä niin kehittynyt ja monipuolinen kuin Intiassa. Intian vanhan kirjallisuuden suuruutta me tuskin voimme kuvitellakaan. Se on sivistyksemme kehto: Pythagoraan sanotaan tuoneen Intiasta länsimaihin viisautensa jo viisi vuosisataa ennen Kristusta. Pythagoras perusti tänne salaisen koulunsa, jonka vaikutukset tuntuivat koko muinaisajan historiassa. Myöhemmin hänen opetuksensa tulivat julkisemmiksi uusplatonikkojen ja gnostikkojen keskuudessa ja siirtyivät siten kristinuskoon, vaikka sittemmin kirkossa mysteeriot jähmettyivät käsittämättömiksi opinkappaleiksi.

On suuri erehdys luulla, että juutalaisuus on ensimmäisenä omistanut Jumalan ykseyden. Koko intialaisen ajattelun ja uskonnollisen elämän pääaatteena on, että yksi ainoa Jumaluus täyttää kaiken. Ihmiset ja luonnonolennot ja "deevat" ovat vain osia tästä suuresta kaiken käsittävästä tajunnasta. Deevoilla on sama arvo kuin enkeleillä, joiden erilaisista asteista ja joukoista niin paljon puhuttiin kristikunnan ensi aikoina. Deeva merkitsee "loistava", ja lähetyssaarnaajat ovat paljon sekoittaneet käsitteitä kääntämällä sanan "jumalaksi".

Jumala on se ääretön salaisuus, joka on kaiken takana. Mitkään selitykset eivät voi paljastaa Jumalan olemusta, mutta teosofian sanoma on juuri se, että ihminen voi sisässään päästä Jumalan yhteyteen. Toisarvoista on, millä sanoilla hän selittää sisäisiä kokemuksiaan. Jos hän sanoo Jumalaa persoonalliseksi, niin se ei tyhjennä Jumalan luontoa. Jos hän sanoo Jumalaa persoonattomaksi, silläkään ei ole ilmaistu Jumalan olemusta. Jos hän sanoo Jumalaa isäksi, niin sekin on vain inhimillinen, vaillinainen vertauskuva. Ihmisen täytyy eri elämissä käydä läpi kaikki tunteen ja ajatuksen muodot: tuntea Jumalan äärettömyys ja tyhjentymättömyys ja tuntea myös hänen läheisyytensä ja ikään kuin persoonallisesti kuulla hänen kuiskauksensa.

Kristinuskossa on persoonallinen puoli esiintynyt hartaimpana ja syvimpänä: ajatelkaa esimerkiksi suuria mystikkoja. Mutta on omituista lukea, kuinka yhtäläisiä tunteita ja ajatuksia on ollut myös kaukaisessa Intiassa. Theosophist-lehdessä on ensimmäisen kerran eurooppalaiselle kielelle käännetty otteita erään intialaisen uskonnollisen runoilijan Tukaramin lauselmia. Hän eli pienessä kylässä yksinkertaista elämäänsä, eikä käynyt saarnaamassa vaan puhui harvoille ystävilleen sanoja, jotka sitten levisivät kaikkialle. Nykyään kaikuvat Tukaramin sanat miljoonien suusta rukouksina ja mietelauseina yli koko Intian. Mainitkaamme muutamia otteita:

165. Oi anna minun kuulla ja tuntea, mitä sinä, Jumalani, innoitat minut puhumaan! Muuten se on kaikki ivaa. Mitä makua on ruualla ilman suolaa? Eloton kauniisti verhottu ruumis, kehnosti esitetty näytelmä, huonolahjainen kaunotar, pilkkahäät ilman sulhasta ja morsianta, turhuuteen tuhlattu raha. Tuka sanoo: totisesti, sellainen olen minä, jollen näe sielussani Rakkauden Henkeä.

167. Kurja yli kaiken kurjuuden on se, joka on maisen orja. Hänellä ei ole kunniaa täällä eikä taivasta tuolla puolella. Onneton on se, jonka ahneus saa valtaansa ja jonka ovelta myöhästynyt matkustaja kääntyy pois saamatta yösijaa. Onneton on se, jonka laiskuus ja uteliaisuus tai syömisen himo on vallannut. Onneton se, jota ei totinen tieto tee ystävälliseksi. Mitä hän hurskaudellaan halajaa? Maailman kunniaa. Tuka sanoo: näin he ovat tehneet itselleen turmion. Pilkkaajia ja riitelijöitä odottaa helvetti.

169. Kaikki on Jumalaa, eikä tuumaakaan ole, jota hän ei täyttäisi. Kuinka voisi veistokuva esittää Jumalaa? Mitä sanomme niille, joilla ei ole elävää uskoa? Heidän kuvittelunsa vievä heidät harhaan. Heiltä puuttuu pyhien usko. Niin kuin oppineiden tyhmyrien heidänkin sanansa ovat vailla oikean metallin kaikua. Tuka sanoo: pyhät ihmiset ovat vahvistaneet uskonsa, mutta pahat ovat tietämättömyydessään puhuneet pahaa Jumalasta.

170. Toinen on henkisesti haltioissa, toinen lihoo laiskuudessa. He näyttävät samanlaisilta, mutta tarkkaavainen silmä näkee eron. Toinen Jumalaa ikävöiden lausuu hänen nimensä, toinen nukkuu. Toinen kieltäytyy kaikesta, toinen vatsansa takia näyttelee. Toisen hurskaus on itseään varten, toisen Jumalaa varten. Toinen tuntee totisen salaisuuden, toinen ei mitään, vaikka he näyttävät samanlaisilta.

176. Veda-kirjojen* selittäjät eivät tiedä, mitä he julistavat, eikä muiden sallita lukea niitä. Eivät taitavatkaan voi täydellisesti noudattaa tantrojen jumalanpalvelusmenoja: he tekevät virheitä mantroissa eli rytmissä, kun taas muut ovat typeryksiä. Tuka sanoo: käskyjen ja kieltojen laki on lakannut. Se tie on tullut tyhjäksi.

* "hindulaisten raamatun" – Suom. huom.

177. Ilo lain tottelemisesta on yhtä arvokas kuin kieltäytyminen kappaleista.* Uskonnon aineellinen puoli on se, että teet sydämesi Jumalan alituiseksi temppeliksi, jossa hän elää nyt ja aina. Ylenmääräisyys jumalanpalvelusmenoissa on väärin. Petollinen viisastelu vie syrjäteille. Tuka sano: usko saattaa Jumalan osoittamaan laupeutta.

* Vertaa: "Kuuliaisuus on parempi kuin uhri" (Sam. 15:22) – Suom. huom.

183. Armahda minua, Herra, ja osoita totuus! "Kuinka armollinen sinä olet" – niin kaikuu kautta maailman. Sinun katseesi saa heti kuoleman vaipumaan näkyvistä. Tuka sanoo: ota minut vaippasi suojaan.

188. Tahdotko tulla Jumalaksi? Pysy hänen seurassaan. Tahdotko langeta? Seuraa maailmaa. Molemmat tiet käyvät eri suuntiin, kummallakin on oma päämääränsä. Se, joka siihen pyrkii, saavuttaa sen. Voi ainoastaan tähdätä siihen. Häntä ei voi pakottaa, jokaisen täytyy seurata sitä tietä, jonka hän valitsee. Valinta vaatii voimaa, mutta neuvo, sanoo Tuka, voi olla hyvä siemen.

192. Muutamia kahlehtii tietämättömyys, toiset ovat tiedosta juopuneita. Mykän huulet ovat lukitut, suulaat ovat houkkia. Molemmat ovat tiellä, suuri kaivo tällä puolella, toisella puolella syvä kuilu. Tuka sanoo: meidän syntimme luovat pimeyden sinun polullesi.

193. Minä kutsun itseäni sinun orjaksesi, ja siinä on minun toivoni. Minä en tunne salaisuutta, en tunne tietä, kuinka sinua palvelisin. Täytä sinä tahtosi. Minä ainoastaan soperran huulillani – suuri tyhjä astia ilman uskoa. Tuka sanoo: minä tunnen kyllä ulkokultaisuuden.

198. Minä en ollut varuillani, minä kadotin onneni, unohdin Jumalan nimen ja maailman asiat karttuivat. Harhan virta vei minut mukanaan, mutta minä, sanoo Tuka, löysin lautan ja se oli usko.

204. Hänessä, joka kutsuu sorretut ja murheelliset omikseen, näet pyhän ihmisen. Jumala asuu hänen luonaan. Viisaan sydän on kuin voi, kokonaan sula ja pehmeä. Hän pitää kiinni sydämestään, mitä toiset ylenkatsovat. Hänellä on sama rakkaus orjiaan kuin omaa poikaansa kohtaan. Mitä vielä on sanottavaa? Tuka sanoo: totisesti hän on Jumala maan päällä.

205. Me palvelemme Häntä levittääksemme Hänen kunniaansa. Mitä muuta voimme laulaa täällä? Uskollisuuden todistus on Hänen kunniansa levittäminen. Tuka sanoo: hurskaus on Jumalan kaunistus maan päällä.

217. Se on todellinen Vaishnava, jonka rakkaus löytää keskuksensa Jumalassa. Hänelle on kaikki muu mitätöntä; terveys, rikkaus ja ihmiset ovat akanoita. Onnettomuus voi sattua hänelle, mutta hän on yhtä tosi sanoissaan ja teoissaan, sanoo Tuka, vaikka hän olisi kuinka alhaista säätyä.

219. Jos Jumala on ystävä, on koko maailma ystävä. Kaikki tämän huomaavat, mutta tahtovat kiusata itseään. Sitä, jota Jumala suojelee, ei tuli voi vahingoittaa, sanoo Tuka, niin kuin Hari näytti voimansa Prahladan pelastamiseksi.

* Hari on sama kuin Krishna ja vastaa siis Kristusta, maan päälle ilmestynyttä Jumalaa. – Suom. huom.

222. Krishna on äitini, Krishna on isäni, sisareni, veljeni ja myös enoni. Krishna on guruni (Mestarini), Krishna on järkeni, Krishna on ystäväni, sukulaiseni ja suojelijani. Tuka sanoo: Krishna on turvani, hänestä eroaminen musertaisi sydämeni.

224. Minä menen Kashiin; lehmäni, puhvelini, hevoseni minä uhraan; minä menen takaamaan itselleni tulevaista hyvyyttä ja lepoa. Älkää avatko aittojani, te voitte elää jätteillä ja heinillä. Jos kerjäläisiä tulee, ajakaa ne pois kepillä. Jos pidätte juhlan brahmiinille, niin te leikkaatte kurkkuni poikki. Te voitte käyttää maidonheraa, mutta pankaa voi ja juusto talteen minulle. Tuka sanoo: näin kehno paljastaa sydämensä.

225. Minä olen taistellut kovan taistelun kuoleman kanssa; minä olen tehnyt tien yli maailmanmeren. Tulkaa kaikki, pienet ja suuret, myös alhaissäätyiset ja naiset. Älkää empikö, älkää pysähtykö ajattelemaan, tulkaa iloiset, työtätekevät ja toimettomat, nimenlausujat ja katumuksentekijät, kokoontukaa kaikki. Salvat minä olen murtanut maahan etsivien ja pelastettujen edestä, minä kannan sinettiä kaikille, olen tullut alas tähän maailmaan, sanoo Tuka, julistamaan Jumalan nimeä.

226. Korkeasta kodistamme lähdimme ja tulimme tänne sitä varten, että osoittaisimme totisesti todeksi, mitä muinaiset rishit (viisaat) ennustivat. Me tahdomme lakaista pyhien polut, maailma on mennyt syrjäteille. Siitä juhla-ateriasta, jota pyhät nauttivat, me iloisesti syömme muruja. Ei kukaan ymmärrä puranoita*, maailman viisaus on tehnyt surkean haaksirikon. Ahnas himo on hypännyt yli säädettyjen rajojen. Lyökäämme uskon kaikuvaa rumpua, vapiskoon Kali* kaikissa jäsenissään. Jumalan voittoa julistakaamme, riemussa ja rakkaudessa.

* Sanskritinkielisiä kirjoituksia, jotka eivät sisälly Veda-kirjoihin ja jotka kertovat hindujumalien syntymästä ja teoista sekä maailmankaikkeuden luomisesta. – Toim. huom.

** "Musta", hävityksen jumala. – Suom. huom.

227. Kaikkivaltiaan palvelijat, kuinka vahvoiksi olemme tulleet! Me olemme halveksineet maailmaa, olemme alistaneet kuusi hienoa. Terveyden, rikkauden ja ihmiset me pidämme keveinä kuin akanat, sanoo Tuka, ja nyt asumme pelastuksen kukkuloilla.

247. Mikset sinä sääli minun tilaani, sinä, joka olet niin lähellä sydäntäni? Oi Narayana, oi julma Narayana, minun hurjan suruni, sydämeni valitukset sinä pidät keveinä. Miksei sydämeni ole löytänyt lepoa? Miksi aistimeni niin villeinä hyörivät? Miksi sinä olet vihainen? kysyy Tuka, minä pelkään, että syntini eivät olekaan juosseet pois.

249. Minulta puuttuu sanoja laulaakseni sinun suuruuttasi. Kunniaasi en voi kuvata. Tämän vanhan ruumiillisen muotoni olen laskenut jalkojesi juureen. Mitä enempää voin sinulle uhrata? Uskoni on heikko – en voi hyvin sinua palvella. En voi elämäänikään uhrata, sillä se on sinun. En näe mitään, mitä minulla olisi sinulle uhrattavaa, oi ääretön. Tuka sanoo: en löydä keinoa, jolla maksaisin sinulle velkani.

250. Se ei miellytä minua. Minä en etsi tätä kunniaa. Kansa ei tahdo jäädä ilman. Mitä minä sitten voin tehdä? Nämä toimitukset panevat ruumiini palamaan. Tämä hyvänmakuinen ruoka on kuin myrkkyä. Minä en voi kärsiä, kun ihmiset ylistävät minun suuruuttani. Syvästi se minua vaivaa. Sano minulle jokin keino, jolla voin sinut saavuttaa. En tahdo kauan harhailla tässä petollisessa kangastuksessa. Tuka sanoo: oi, pelasta minut palavista liekeistä.

Näiden säkeiden merkitys on meille siinä, että ne niin läheisesti muistuttavat kristinuskon hartauden ilmaisuja. Näemme, kuinka erityinen sieluntila vaistomaisesti tapailee samoja muotoja, kutsukoon toinen hartautensa kohdetta Krishnaksi, toinen Kristukseksi. Niinkin pitkälle menee yhtäläisyys, että Tukaram viimeisissä kuulluissa säkeissään "rakkauden valitus", ennen kuin hän katosi maan päältä, vertaa ihmissielua morsiameen, joka ikävöi sulhastaan Jumalaa. Henki on ihan sama Tukaramilla ja monella hartaalla kristityllä. Ero itämaiden ja länsimaiden välillä on vain siinä, että meillä pidetään uskonnon huippuna ja ainoana totisena uskontona tällaista hartautta, joka tekee Äärettömästä suuren ihmisen, rakastavan isän ja ystävän. Itämailla sitä vastoin annetaan tälle hartaudelle oma arvonsa: se on askel korkeimman tuntoon pääsemiseksi. Se on lapsen kaunis, viaton huuto Rakkauden puoleen, mutta vielä korkeampi aste on se, kun sielu tuntee itsensä yhdeksi Jumalan kanssa. Tukaram itse sanoo nöyrästi (säe 236): "Minä en pyydä Brahma-tietoa, sinun rakastettava Saguna-muotosi on minulle kylliksi." Intialaisilla oli kaksi Jumalan käsitettä: Saguna-Brahma eli "ominaisuus-Jumala" ja Nirguna-Brahma eli "Jumala ilman ominaisuuksia". Tukaram siis tunnustaa, ettei absoluuttinen Jumaluus, ilman ominaisuuksia, ilman määrityksiä, voi herättää hänessä hartauden tunnetta vaan että hänen täytyy tyytyä "rakastettavaan Saguna-muotoon", ja kuitenkin hän vilpittömässä rakkaudessaan Korkeinta kohtaan, mitä saattoi ajatella, oli paljon kauempana kuin ne oppineet hänen ympärillään, jotka osasivat nerokkaasti väitellä Jumalasta vanhojen viisaiden sanoja toistamalla, vaikkeivät olleet vielä kokeneet edes sitä ensimmäistä antautumista, jolloin sielu palvelee Jumalaa ystävänä ja rakastettuna. Tukan sanat löysivät vastakaikua miljoonien sydämessä sen tähden, että ne vastasivat juuri heidän kehitystään. Mutta brahmiinit vainosivat häntä, niin kuin fariseukset Jeesusta siitä syystä, että hän opetti kansaa. Heillä itsellään ei ollut antaa viisauden leipää nälkäisille, heillä oli kyllä taivaan valtakunnan avaimet, mutta he eivät osanneet niitä käyttää.

Eikö kristinusko sitten sisällä korkeampaa kuin persoonallisen Jumalan palvelemista? Armollinen Isä, joka korkeudesta katsoo lapsiaan, palkiten hyviä, rangaisten pahoja, tulee kerran liian pieneksi käsitteeksi. Me näemme selvästi kristinuskon lähdekirjoissa myös sen korkeamman asteen, jolloin lapsellinen usko Isään ei enää tyydytä vaan sielu alkaa janota tietoa tästä Isästä. Kolme ensimmäistä evankeliumia esittävät, mitä Jeesus opetti kansalle, mutta neljäs esittää, mitä hän puhui niille, jotka Filippuksen lailla sanoivat: "Näytä meille Isä, niin me tyydymme." (Joh. 14: 8). Jeesus vastasi: "Filippus, joka näki minut, hän näki myös Isän. Etkös usko minun olevan Isässä ja Isän minussa? En minä puhu itsestäni. Isä, joka minussa on, tekee työt." Ja hän lisää juhlallisesti: "Totisesti, totisesti sanon minä teille: ne työt kuin minä teen ja vielä suurempia on se tekevä, joka uskoo minua." (Joh. 14:9–12) Ja samassa luvussa hän vielä sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö ilman minua."

Ymmärtääksemme nämä sanat tulee meidän ottaa huomioon, mitä uudempi tutkimus on todistanut, ettei Johanneksen evankeliumi ole historiallinen lähdekirja vaan gnostilainen evankeliumi. Kirjassaan Jeesuksen elämän lähdekirjat panee saksalainen prof. Wernle vastakkain kolme ensimäistä evankeliumia ja Johanneksen evankeliumin. Verratessaan näitä toisiinsa hän tulee siihen johtopäätökseen, ettei sama henkilö ole voinut puhua näin eri tavalla: edellisissä opettaa uskomaan taivaalliseen Isään, jälkimäisessä omaan persoonaansa. Professori sen vuoksi hylkää Johanneksen evankeliumin ja pysähtyy ensimmäisten evankeliumein kannalle. Samalla hän tahtoo hylätä koko kristinuskon syvemmän, salaisen puolen ja tehdä Jeesuksesta tavallisen ihmisen, joka uskoi maailmanlopun kohta olevan tulossa ja kehotti ihmisiä valmistumaan siihen.

Teosofia edustaa meidän päivinämme gnosista eli tietoa. Sen tähden ymmärrämme, että Johanneksen evankeliumi sisältää luonnollisen kehitysaskeleen muista evankeliumeista. Mestari ei ainoastaan voi puhua kahdella tavalla, hänen täytyy niin puhua, jos hän on salaisen tiedon opettaja. Hänen täytyy ravita nälkäisiä joukkoja, mutta hänen täytyy myös johtaa niitä, jotka "tulivat hänen luokseen". Kansa uskoi silloin niin kuin tänä päivänä, että se joka on parhaan kykynsä mukaan vaeltanut tässä elämässä ja vilpittömästi uskonut Jumalaan, pääsee kuoltuaan Jumalan luokse.

Mutta silloin niin kuin nytkin ajattelevammat alkoivat epäillä, onko elämän koko salaisuus tässä. Ja näille vastasi Jeesus: "Ei kukaan tunne Isää paitsi Poika. Ei kukaan tule Isän tykö, vaan minun kauttani. Jumalaa voitte rakastaa ja ikävöidä, mutta ei kukaan voi päästä Jumalaa totisesti näkemään ja tuntemaan, ei tässä elämässä eikä kuolemanjälkeisessä, paitsi se, joka on tullut Jumalan Pojaksi ja tuntee itsessään Isän, niin kuin minä tunnen. Ette voi koskaan tulla Isän luokse, ennen kuin olette tulleet sellaisiksi kuin minä olen."

Me tiedämme, että tämä on mielettömyyttä vielä tänä päivänä useimmille. He käsittävät tämän kohdan siten, ettei minkään muun uskon kuin kristinuskon tunnustajat pääse "taivaaseen". Syvempi tieto käsitetään aina väärin. Eikä tätä voikaan käsittää, jos ajatellaan ihmisellä olevan vain tämä yksi elämä. Sen tähden gnostikot uskoivat jälleensyntymiseen, ja tämä totuus tavataan myös Johanneksen evankeliumissa. Jeesus puhui lähimmille opetuslapsilleen siitä salaisesta tiestä, joka jatkuu läpi elämien. Ei kukaan Jeesuksen ympärillä olevista kyennyt tekemään niitä töitä kuin hän teki, ei kukaan voinut toivoakaan tässä elämässä tulevansa Kristuksen asteelle, mutta Jeesus sanoi: "totisesti, totisesti, vielä suurempia hän on tekevä. Kerran täytyy teidän jokaisen voida sanoa niin kuin minä: ’lsä minussa ja minä Isässä. Minä olen (itselleni) tie, totuus ja elämä.’ Ennen kuin näin voitte sanoa, palvelette te ulkopuolista Jumalaa, jota ette tunne."

Juutalaisetkin saattoivat sanoa: "Meillä on yksi Isä, Jumala." (Joh. 8:14). Mutta Jeesus sanoi heille: "Jos Jumala olisi Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä tulin Jumalasta." Niin kauan kuin ihminen uskoo vain maailman ja itsensä ulkopuolella olevaan Jumal-olentoon, niin hän myös uskoo pahaan. Hän voi uskoa pahaksi toista ihmistä, usein kaikkein suurinta ja pyhintä, koska hän ei tunne Jumalaa. Mutta henkisen elämän laki on se, että joka itsessään on tuntenut ja toteuttanut Jumalan, voi hänet muissa tuntea. Sokeauskoiset Jeesuksen aikana ja meidänkin aikana luulevat, että Jumalan voi tuntea, vaikkei rakasta ihmisiä. Mutta Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Hän on ilmestynyt maailmassa sinä tajuntana, joka yhdistää kaikki elävät olennot, ja ihminen voi siis Jumalan tuntea ainoastaan niin paljon kuin hän lähimmäisessään, sankarissaan, Mestarissaan, osaa rakastaa Jumalaa, sillä ilman rakkautta ei ole mitään Jumalan tuntoa. Siis usko taivaalliseen Isään ja luottamus hänen armoonsa on vain ensimmäinen askel henkisen elämän tiellä. Sitten seuraa rakkaus ja rakkaudesta tieto. Totisesti: päämäärä on niin korkea ja ponnistus niin suuri.

Kieliasua uudistettu.

Tietäjä — huhtikuu 1912

Säkeet Theosophist-lehdestä:

http://iapsop.com/archive/materials/theosophist/theosophist_v30_n10_jul_1909.pdf

http://iapsop.com/archive/materials/theosophist/theosophist_v30_n12_sep_1909.pdf