V. H. V.

Suomenkielen sointuisa rakenne

Mitä enemmän opimme tuntemaan luontoa, sitä ihmeellisempiä salaisuuksia se meille paljastaa. Meidän ei tarvitse lähteä siitä edellytyksestä, että viisi aistintamme olisivat ainoat keinot, joilla otamme vastaan vaikutuksia ulkomaailmasta. Eetteri ympärillämme on täynnä lukemattomia väreilyjä, jotka vaikuttavat meihin huomaamattomasti, ja myös aistimemme voivat arvaamattomassa määrässä syventyä ja laajentua toiminnaltaan.

Ihmiskieli on väline, jolla ilmaisemme ajatuksiamme toisillemme (tai salaamme niitä toisiltamme, niin kuin myös usein tapahtuu). Mutta nyt tiedämme, että puheeseen liittyy vielä muita aineksia, ennen kaikkea äänenpaino, joka taas on tunteiden välittäjä. Tämä äänenpaino, jota ei ulkonaisilla tavoilla voi ensinkään kuvata, on erittäin tärkeä ja voi synnyttää mitä voimakkaimpia vaikutuksia. Mainitkaamme vain muutamia esimerkkejä, jotka kuvaavat puheen korotuksen ja soinnun tärkeyttä.

Kiinalaisten kieltä on muukalaisen hyvin vaikea oppia käyttämään, koska samalla sanalla saattaa olla monta aivan erilaista merkitystä, riippuen siitä, missä kohtaa se on lauseessa ja mikä paino sille annetaan. Vanhoilla intialaisilla oli aivan erityinen tiede, joka käsitteli äänten sointuja, ja pitkällisen harjoituksen ja tutkimuksen avulla he olivat oppineet ilmaisemaan äänellään kaikkia mielentiloja ja tunteita niin voimakkaasti, että he siten saattoivat hallita ei ainoastaan toisia ihmisiä vaan luonnon villieläimiäkin. Sanat ovat tässä aivan sivuasiana: päätekijänä on se sointu, jonka lausuja (tai laulaja) panee sanoihinsa. He saattoivat esimerkiksi lumota käärmeitä, ei kesytettyjä vaan niitä, joita he näkivät tiellään, ja mantroillaan vaivuttaa vähitellen vaarallisen eläimen tainnoksiin. He eivät tappaneet sitä, niin kuin me, vaan heistä oli jalompaa, että ihminen osasi tahdonvoimallaan hallita luontoa eikä käydä siihen käsiksi. Sama taito vaikuttaa olleen myös muinaissuomalaisilla – toki voimme väittää perättömäksi kaikkea, mitä heidän loitsutaidostaan kerrotaan.

Nykyään ei enää oikein ymmärretä, mitä olivat ne manaukset, sanat, luotteet, loihtimiset, joita kaikissa kansoissa ennen käytettiin. Ja kuitenkin omalla ajallamme tunnemme, kuinka mahtavasti ja moninaisesti soitto ja laulu vaikuttavat tunteisiimme, ja vielä enemmän ne varmaankin vaikuttivat niihin rotuihin, jotka olivat tunteiltaan herkempiä. Tiedämme, kuinka katolinen kirkkolaulu on yksi tuon uskonnon suurimpia tenhovoimia. Katolisessa messussa äänenpaino on kaikki kaikessa nykyään, koska sisällys on latinan kieltä, jota kuulijat eivät ymmärrä. Meidän kirkonmenomme eivät voi tehdä tätä vaikutusta, kun niissä ei ensinkään ole runollista ja taiteellista puolta pidetty silmällä tekstiä laadittaessa.

Sitä, että jokainen ääni synnyttää todellisia, tarkasti määrättyjä muotoja ympäröivässä eetterissä ja ilmassa, on jo kauan aavisteltu, ja ensimmäisenä todistuksena siitä ovat ne "äänikuviot", jotka tavataan jokaisessa fysiikan oppikirjassa. Ne syntyvät siten, että lasilevylle ripotetaan hienoa jauhoa, ja kun levy äänellä saatetaan väräjämään, asettuu pöly määrättyihin sopusuhtaisiin kuvioihin aina kunkin äänen laadun mukaisesti. Nämä kaikki kuviot syntyvät tasaisella pinnalla.

Mutta viime aikoina on onnistuttu vapaassa ilmassa äänten avulla muovailemaan hyvin keveätä ainetta (vesihöyryä tms.) ja valokuvaamaan näitä muotoja. Margaret Watts Hughes on julkaissut kirjan nimeltä The Eidophone Voice Figures, jossa hän kuvien ja selitysten avulla esittää näin saatuja "äänikappaleita". Sointuvat äänet synnyttävät ihmeellisen kauniita pilviä ja renkaita, mutta epäsoinnut muodostavat rumia, epämuotoisia hahmoja.

Entiseen aikaan tiedemiehet luulivat, että eri kielten synty oli täysin sattuman varassa. Ei voinut ajatella mitään järjestystä eikä periaatetta kielessä, kun se muka oli muodostunut eläimellisistä huudahduksista eli interjektioista. Mutta nykyään on alettu luopua tästä teoriasta ja huomata, että kielen synty on paljon merkillisempi ilmiö. Sen suuren ihmisjoukon ulkopuolella, joka ainoastaan matkii kuulemiaan sanoja, on ollut toinen luokka, runoilijoita ja tietäjiä, jotka miltei itsetietoisesti ovat luoneet kielen. Niinpä on väitetty, että sanskrit, joka on kaikkien indoeurooppalaisten kielten äärimmäinen juuri, ei ole koskaan ollut yleisesti puhuttu kieli vaan suorastaan tekemällä tehty (sam, yhteen ja krita, luotu) viisaiden, oppineiden kieli, kuten se vielä nytkin on.

Erityisen mielenkiintoista on seurata eri kielten kehitystä tästä juurikielestä ja nähdä, kuinka päätteitä ja etutavuja käyttämällä muutamasta sadasta sanajuuresta on muodostunut kymmeniätuhansia yhdistettyjä sanoja, jotka voivat ilmaista mitä monimutkaisimpia käsitteitä. Eurooppalaisista kielistä on latinan kieli eniten sukua sanskritille, sillä latinassakin on jokainen sana muodostettu tarkkojen sääntöjen mukaan erittäin huolella ja tarkasti. Siksipä roomalaiset olivat hyvin ylpeitä kielestään eivätkä antaneet kenenkään mongertaa sitä kelvottomasti, ja klassilliset kirjat ovatkin aina kielellisiä taideteoksia. Vasta keskiajalla munkit turmelivat kielen.

Sanskrit, latina ja näistä johdetut kielet perustuvat konsonantteihin eli kerakkeisiin. Vokaalit eli ääntiöt ovat vähempiarvoisia, ne vaihtuvat alituisesti toisiinsa, eikä niihin voi panna paljon painoa sanojen johtamista seuratessa. Englannin kieli, joka on nykyaikaisista kielistä kaikkein lähimpänä latinan kielen henkeä, ilmaisee niin suurta halveksumista vokaaleja kohtaan, että korottomassa lopputavussa kaikki vokaalit lausutaan miltei samana epämääräisenä, sekavana äänteenä. Jos tämä tulisi tavaksi esimerkiksi suomen kielessä, ei puhetta voisi aina ymmärtää, koska päätteet ovat meillä niin tärkeitä.

Konsonantit ilmaisevat kielen miehellistä puolta. Vokaalit edustavat sitä vastoin naisellista puolta. Myös voidaan sanoa, että konsonantit antavat kielelle älyn, vokaalit tunteen. Tästä voimme ymmärtää, mikä on suomen kielen erikoisluonne. Me tulemme näet huomaamaan, että suomen kielessä vokaaleilla on pääpaino ja konsonantit ovat vähempiarvoisia. On monta sanaa, joissa konsonantteja voidaan vaihtaa muihin mutta vokaaleja ei. (Esimerkiksi viikate, viitake, sipaista, hipaista, jyske, ryske, kiitää, liitää.)

En tiedä, onko kukaan tutkija missään erityisessä teoksessaan tarkastanut suomen kielen omituista luonnetta tässä suhteessa*. Jos on olemassa sellaisia taidekieliä, jotka perustuvat konsonanttien keskinäiseen suhteeseen, niin suomen kieli edustaa taas aivan toista aatetta – se virittää sointuja vokaalien avulla ja siten ilmaisee tunteita. On tuskin muuta kieltä, jossa vallitsisi niin täydellinen sopusointu sanan ääntiöiden ja niiden merkityksen välillä kuin suomen kielessä. Useimmissa Euroopan kielissä vokaalit ovat aivan sekaisin, eikä niillä ole mitään erikoisluonnetta, sitä vastoin suomenkielessä niillä on kullakin tarkoin määrätty oma yksilöllinen luonteensa, ja tämän avulla voidaan ilmaista monta hienoa vivahdusta, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

* Ainoastaan Vihtori Peltonen Puhetaito-teoksessaan on jonkun verran käsitellyt tätä asiaa ja maininnut muutamia esimerkkejä.

Edellä oleva on johdantoa, ja siirrymme nyt itse asiaan. Ottakaamme esimerkiksi vokaali o, joka merkitään kaikissa Euroopan kielissä ympyrällä, vieläpä pikakirjoituksessa puoliympyrällä. Se johtuu luonnollisesti siitä, että suu sitä lausuttaessa pannaan pyöreään suppuun. Samasta syystä suomalaisetkin vaistomaisesti ilmaisivat sillä kaikkia käsitteitä, jotka merkitsevät jotakin onttoa, kuten kovero, kolo, luola, polvi, kuoppa, noro, notko, oja, sola, olki, korsi, poski, povi. Mutta samalla käsitettä lavennettiin ja merkittiin sillä kaikkea, joka tarjosi jonkinlaista hoivaa: holhota, hoitaa, suojella, huomaan, huostaan, sopu, koti, onni, oma – jopa sorea ja soma, ne kun merkitsevät kotoista, vaatimatonta kauneutta. U on sitä vastoin aina turmion tuoja, ja siksi se voi usein särkeä sopusoinnun yhtyessään o:hon, esimerkiksi: huoli, kuolema, tuonela, huono, huojuva. Vielä pahempi, jos se tulee o:n jälkeen: loukata, toukka, routa, toukko, soukka, houkka, moukka. Viimeiset kaksi sanaa heittävät ivaa kotoisen yksinkertaisuuden päälle.

Niin kuin sanoimme, u on tuhon ja turmion tuoja ja merkitsee kaikkea, joka käy kohden loppua ja luhistumista. Siitä on lukemattomia esimerkkejä: kutistua, huveta, murtaa, mullistaa, musertaa, murhata, surma, hukkua, purkaa, survoa, tukehtua, upota, unohtaa, uupua ja laatusanoissa kurja, surkea, nurea, musta, ruma, tukala, julma, hurja, juro; ainesanoissa suru, murhe, tuska, pula, pulma, sumu, kulo, muru. U säilyttää luonteensa vähän lievennettynä myös i:n seurassa: tuima, tuikea, huima, huikenteleva, luikerrella, luisua, luihu, liukua, kiusata, tiuskia, riuhtaista, liukas, suippo, ruikuttaa. Sitä vastoin on kummallista, että a yhtyessään u:n kanssa au:ksi vie kokonaan voiton u:sta ja kykenee muuttamaan sen merkityksen aivan päinvastaiseksi: kaunis, hauska, nauraa, autuas, rauha, nauttia, lauha, aurinko, laupeus, auttaa, aulis, auvo, autere, sauna, hautoa.

Mitä sitten a ilmaisee? Niin kuin se kaikissa kielissä on itsestään anastanut johtavan aseman aakkosten joukossa, niin se suomessakin merkitsee alkua ja käytetään varsinkin kaikissa aatteellisissa sanoissa. Samalla se yleensä merkitsee kaikkea toimintaa, jossa ei erityisesti mitään tunnetta oteta huomioon: ajatella, aikoa, ajaa, hankkia, katsoa, rakentaa, kasvaa, asettaa, antaa, panna, hakea, avata, sanoa, kantaa. Kuitenkin sillä voidaan ilmaista miltei kaikkia käsitteitä juuri siksi, että se sisältää itsessään kaikki. Sen merkitys ei ole niin rajoitettu kuin muiden vokaalien. Emme sen vuoksi siitä luettele sen enempää esimerkkejä.

Mutta on kummallista huomata, kuinka a:n merkitys saa kamalan muodon, jos se toistuu kolmasti samassa sanassa: kavala, katala, ankara, matala, hankala, salama, matala, kakara. Taas yhtyessään i:hin se saa aivan erikoisen, tarkoin määrätyn merkityksen, ilmaisten jotakin vaikeata, josta ei ole helppo päästä: sairas, haitta, painaa, vainota, kaihota, kaita, valmentaa, laimea, laiha, haikea, haihtua, saita, laiska, taivuttaa, painaa.

Mitä i yksinään ollen sitten merkitsee? Siihen liittyy tavallisesti jotain hilpeätä ja vilkasta: ilo, ihana, vinha, virkku, pirteä, vikkelä, into, jopa iva, piia, pilkka, ilve. Tai sitten se merkitsee jotakin pikkuista: tikku, rikka, tikka, kivi, hintelä, hipale, siru, silmä, ripe. Mutta kahdennettuna se merkitsee jotakin liiallisuuteen menevää: kiihkeä, kiivas, kiinteä, kiima, kiire, kiista, riita tai sitten jotakin liikkuvaa: kiitää, liitää, siipi, hiipiä, siirtää, hiihtää.

l:n ja e:n yhtyessä ie:ksi syntyy sellaiset sanat kuin: sievä, lievä, hieno, vieno, lievittää, riemu, kiemailla. Ne käyvät kaikki samaan suuntaan merkiten jotakin mieluista.

E on kirjain, jonka luontoa on vaikeampi määritellä. Mutta yleensä se sisältää elämää: lentää, leimahtaa, kerkeä, herkkä, ketterä, herätä, telmiä, lempiä, mennä, vetreä, terve.

Jos taas ajattelemme y-äännettä, huomaamme, että siinä piilee useimmiten jotakin synkkää: syksy, tyly, hylätä, tympeä, jylhä, tyrmistyä, tylppä, kyy, lyyhistyä, mykistyä, tyrehtyä. Sitä käytetään myös pelottavien luonnonäänien kuvaamiseksi: jyry, jyrinä, jyske, ryske.

Kun löydämme nämä äännelajit, jotka on tässä esitetty vain pääpiirteissään, ne auttavat meitä löytämään uusia kauneuksia kielessämme. Me näemme, kuinka taitavasti ääntiöitä on käytetty Kalevalan runoissa. Kielemme rakenne ei sovellu niinkään loppusointujen käyttämiseen, mutta ne runoilijat, joissa on elänyt vaistomainen kansanhenki, ovat osanneet ääntiöitten taitavalla käytöllä täyttää saman tehtävän. Koulussa opitaan, että suomalaisten kansanrunojen kaunistuksena on alkusointu, mutta ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota niihin vokaaleihin, jotka esiintyvät sanojen korollisissa tavuissa. Kuitenkin nekin ovat kieltämättä yhtä tärkeitä sointujen luojina. Samassa säkeessä toistuu aina sama korollinen vokaali. Ottakaamme muutama esimerkki:

Emo itki, kyynel vieri,
Vieri vetreät vetensä
Sinisistä silmistänsä
Poloisille poskillensa – –
Ripeille rinnoillensa – –
Hienoisille helmoillensa – –
Punasuille sukkasille – –
Kultakengän kautosille – –
Maahan alle jalkojensa.
Alkoivat jokena juosta
Kasvoipa jokea kolme
Itkemistänsä vesistä
Läpi päänsä lähtemistä
Alta kulman kulkemista.

Näemme, kuinka tässä pitkin matkaa vokaalien valinnassa on käytetty yhtä suurta huolta kuin alkukonsonanttien suhteen. Lyyrillisissä runoissa tämä keino on vielä huomattavampana.

Vanhemmilla kansanrunoilijoilla oli tässä suhteessa tarkka vaisto. Esimerkkejä voimme ottaa aivan umpimähkään:

Varjele vakainen luoja
Suomen suuren ruhtinaita,
Kaiken kansan haltijoita,
Että voisit voimallansa
Nämä seikat selvitellä,
Päästeä savon sanoille
Sitehistä Suomen kielen,
Että me poloiset poiat
Kurjat raukat karjalaiset
Suomen saisimme sanoa
Suomen kirjat kirjotella.

Tai sitten:

Jänö; ennen näin saneli:
"Mitä lienen mie pahoa
Tehnynnä poloinen poika
Kun oon kurja niin vihattu
Kaikilta ylönkahottu
Vaikk' en mie mitään varasta
Ota muuta kuin orasta
Peltoloilta pehmoisilta
Kaskimailta kaunoisilta
Joka tuskin tuntuneepi
Talollisen tappioksi."
(P. Mansikka.)

Jälkimmäisessä otteessa olemme selvyyden vuoksi korostaneet ääntiöiltään yhteensopivat tavut, ja lausuttaessa niihin tulee aina korotus.

Mutta näillä ääntiöitten laeilla on vielä muutakin merkitystä kuin runollinen ja esteettinen. Voisi sanoa, että ne valaisevat kielitieteellisesti monta seikkaa. Kun löydämme sanan, jonka merkitys ja sointu selvästi käyvät riitaan, voimme miltei varmuudella päätellä, että se on myöhempiaikainen laina jostakin muusta kielestä. Kuitenkin suomalaiset ovat monesti osanneet muovailla myös lainasanoja omien äännelakiensa mukaa, esimerkiksi tappara, pakana, risti, joulu, kaunis. Kaksi ensimmäistä sanaa ilmaisevat jotakin kauhistuttavaa, risti kuvaa viivoilla piirrettyä ristiä terävien ääntiöittensä kautta, joulu on saanut o:n ilmaistakseen kotoisen onnen tunnelmaa, kaunis on niin suomen kielen mukainen, että tuskin kukaan enää arvaisi sitä muukalaiseksi.

Mutta paitsi sanojen synnyn määräämisessä on vielä ääntiöiden omituisuuksilla tehtävänsä siinä, että ne osoittavat, minkä merkityksen muinaissuomalaiset panivat kuhunkin käsitteeseen. Miehessä sai heidän mielestään olla jotakin uhmailevaa ja tuhoista, se kuuluu hänelle. Siksi sanotaan: ukko, urho, sulho. Sitä vastoin neito, impi ja tyttö – kaikki hyvin kauniita sanoja – kuvaavat tyttösen sievyyttä, mutta samalla heikkoutta. Nainen ja vaimo taas ilmeisesti osoittavat, kuinka naisen päästyä vanhemmaksi miehet huomaavat olevan vaikea käsitellä häntä oikein. Morsian ilmaisee onnellista omistusta.

Ottakaamme muita esimerkkejä. Verratkaamme toisiinsa taloa ja tupaa. Ne merkitsevät samaa, mutta toinen on avoin, ulkopuolelta katsottuna, toinen suljettu, sisäpuolelta ajateltuna. Tai verratkaamme nukkua-, uupua-, uni-sanoja havahtamiseen, valvomiseen, aamuun ja valoon. Avata ja sulkea, avara ja umpi, rakentaa ja ruhjoa, paljon ja puute osoittavat jo ääntämisessä olevansa vastakohtia. Hurskas, usko, rukous, Jumala osoittavat, että suomalaiset pitivät uskontoa vetäytymisenä pois tavallisesta maailmasta. Hiisi osoittaa, että oli olemassa käsitys pahasta, jota pidettiin liiallisuutena ja kiihtymyksenä. Perkele-sanassa on hyvin ilkeä kaiku; siinä e-e-e tekee saman vaikutuksen kuin a-a-a.

Nykyään, kun kieleemme tunkeutuu kaikkialta vieraita sanoja, ei enää voi noudattaa näitä entisajan äännelakeja siinä määrässä kuin ennen. Eipä niitä muutenkaan voi luoda teoreettisen tiedon perusteella keinotekoisesti. Ainoa keino, jolla voimme säilyttää kielemme sointuvana ja kauniina ja edelleen kehittää sitä hyvään suuntaan, on se, että koetamme sekä äänenpainossa että yleisessä sanojen käytössä pyrkiä kauneuteen ja soreuteen. Silloin vaistomaisesti löydämme sopivat äänenmuodotkin.

Jokaisen kansan kielessä on erikoisominaisuuksia, ja jokainen kieli on kaunis sikäli kuin se on uskollinen omalle luonteelleen. Me huomaamme, kuinka suomen kielen murteista ne, jotka pyrkiessään lyhyyteen ja sukkeluuteen laiminlyövät ääntiöiden sointuisuuden, siten kadottavat arvonsa ja vaikuttavat syrjäisiin ikävästi. Niinpä varsinaissuomalaisten murre on muiden suomalaisten mielestä ruma, koska tuntuu ikään kuin he matkiessaan muukalaisuutta halveksisivat omaa kieltään ja sallisivat sen huolimattomasti tai tahallaan turmeltua. Sitä vastoin savolainen uskaltaa missä tahansa käyttää omaa murrettaan, ja sillä on aina kotoinen ja soma kaiku. Savon murteen omituisuus on juuri leikkiminen vokaaleilla rajattomassa määrässä. Hän sanoo kulukee, talavella, antaakseen korolliselle vokaalille vielä enemmän painoa. Toisaalta hän tahtoo lievittää liian juhlallisia ja pitkiä ääntiöitä: soap, keäntee. Tällä tavalla hänen kielensä sisältää aina leikillisyyttä ja hyvänsävyisyyttä. Mutta täytyy myöntää, että tällä murteella ei käy päinsä pohtia tieteellisiä ja muita vakavia kysymyksiä kovin helposti. Kokonaisuutena katsoen suomen kieli on yksi niitä harvoja eläviä kieliä, joissa runollisuus ei ole kokonaan jättänyt paikkaansa kuivalle käytännöllisyydelle. Jos me voimme kielessämme säilyttää tämän tuoreuden ja soinnukkuuden, niin me samalla itsessämme ja tulevissa sukupolvissa säilytämme elonvoimaa ja luomiskykyä. Mieluummin puhukaamme jonkun verran vähemmän, mutta sanokaamme sanottavamme niin, että puheessamme on sisällystä myös "sanojen välissä". Kuinka ytimekkäiltä kuuluvatkaan perisuomalaisten keskustelut kansankirjailijoiden tai Kiven, Ahon, Pakkalan ym. teoksissa! Sitä vastoin monet uudemmat vieraista kielistä tehdyt käännökset ovat kielellistä tusinatyötä, ja silloin hyväkin teos on pilattu. Kaikki, mikä tehdään, ansaitsee tulla hyvin tehdyksi.

Suomen kieli on vielä nuoruusiässään. "Nuorna vitsa väännettävä." Ilmaiskoon kielemme, että meissä vielä virtaa veri isiemme, jotka pitivät "sanojen" taitoa tietäjän korkeimpana lahjana.

Tietäjä − marraskuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.