V. H. V.

SYMBOLIIKKAA

I

Luonnon kuvasto

Taivas yllä, taivas alla;
Tähdet yllä, tähdet alla;
Niin kuin yllä niin myös alla.
Ken käsittää – onnellinen!

Yllä mainitut neljä säettä oli kaiverrettu kuuluisaan smaragditauluun, joka löydettiin eräästä luolasta lähellä Memfisiä Egyptissä vanhan uhripappi-muumion kädestä. Kirjoitus oli yhdellä puolella jalokiveä koptilaisilla ja toisella puolella muinaishelleenisillä kirjaimilla. Keskiajan alkemisteille ja muille salatieteen harrastajille tuli säe "niin kuin yllä, niin myös alla" lentäväksi lauseeksi. Se oli heillä avaimena, jolla he pääsivät käsiksi luonnon ja vanhojen traditioiden salaisuuksiin.

Ja tosiaankin tässä säkeessä on lausuttuna koko maailmankaikkeutta hallitseva suuri perusaate: vastaavuuden laki. Ikuinen, absoluuttinen Jumaluus ei voisi muuten ilmetä kuin siten että Se luo Itsestään heijastuksen, tämä heijastus taas toisen ja niin edelleen kautta ilmiömaailman. Sen tähden koko luomakunta, näkyväinen ja näkymätön on suuri jumalallinen kuvasto, jossa samat ilmiöt, voimat ja lait ilmenevät niin pienessä kuin suuressa, niin alhaisessa kuin ylhäisimmässä. Kaikella, mikä on yllämme, on myös vastineensa täällä "alhaalla".

Se tajuntakipinä, joka on jumaluudesta singahtanut ulos, herää ensinnä näkemään Ikuisen Elämän alimmat ilmennykset ja kykenee käsittämään korkeampia ainoastaan sen kautta, että se on nähnyt niiden vertauskuvat luonnon alemmilla asteilla. Mitä enemmän tajunta kehittyy, sitä useamman verhon läpi sen näkemys tunkeutuu, sitä kirkkaammin sille esiintyvät samat mysteeriot, jotka ensinnä ilmaantuivat kaikkein karkeimmassa, yksinkertaisimmassa muodossaan.

On sanottu, että hienoimmassa ainehiukkasessa, atomissa, on kätkettynä koko maailmankaikkeus kaikkine lukemattomine voimineen ja ilmiöineen. Tämäkin olisi meille aivan käsittämätöntä, jollei luonto olisi tarjonnut täysin vastaavan esimerkin tästä totuudesta – siemenessä. Ajatelkaammepa pientä pyöreätä siementä, joka näyttää yhtenäiseltä, yksinkertaiselta hituselta, eikä se eroa paljoakaan muista samankaltaisista. Kemisti voi jakaa sen aineosiinsa ja sanoa sen sisältävän niin ja niin monta prosenttia elävän luonnon pääaineita, hiiltä, happea, vetyä ja typpeä ja vähäisessä määrin muita "alkuaineita". Ja kuitenkin siihen kätkeytyy näkymättömänä koko vastainen kasvi, jokainen hienoinkin värivivahdus sen terälehdillä, jokainen varren hapsikarva, jokainen suoni sen lehtien ihmeellisessä putkiloverkossa. Mikään meille tunnettu voima ei kykene hävittämään tai muuttamaan siemenestä yhtäkään tulevan kasvin ominaisuuksista. – Samanlainen ja vielä ihmeellisempi esimerkki on ihmisen siemensolussa, joka kätkee sisällään tulevan ihmisruumiin monet erilaiset isältä perityt ominaisuudet.

Täten on myös käsittämättömän pieni alkuatomi koko maailmankaikkeuden pienoiskuva. Taivaassa tai maan päällä ei ole mitään, joka puuttuisi siltä. Se on kyllä vielä uinuvana ja äärettömän pitkä kehitys vaaditaan, ennen kuin se voi ilmetä. Yksinkertainen ihminen kutsuisi sitä "kuolleeksi" kappaleeksi, mutta mikään todellinen tiedemies ei menisi sellaista tyhmyyttä lausumaan, koska hän ei tutkimustensa perusteella voi siitä mitään varmaa sanoa. Ikiaikainen viisaus on puolestaan aina sanonut, että tässä hiukkasessa on tajunta, ja kaikki todelliset filosofit ovat tämän myöntäneet. Esimerkiksi Schopenhauer sanoo sattuvalla paradoksilla: "Kivi putoaa maahan – se on tahdon ilmaus."

Kun nyt tämä tajuntakipinä – jolle 1700-luvun ajattelijat antoivat nimeksi monadi eli yksiö – suuresta elämänlähteestä ulosvaluneena alkaa kehittää niitä voimia, jotka uinuvat siinä siemeninä, niin se kasvattaa itsessään eri ominaisuuksia, se pukeutuu eri muotoihin, se noudattaa tiettyjä lakeja, ja siten syntyy tämä ääretön moninaisuus – ilmennyt maailmankaikkeus. Jokainen tajuntakeskus ilmentää joitakin eri puolia ikuisesta jumalallisesta Elämästä ja muut puolet ovat siinä sen ajan kätkettyinä. Esimerkiksi meidän tieteemme "alkuatomit" ovat jo pitkälle kehittäneet itsessään omaa yksilöllistä luonnetta, ja kun katsomme eteenpäin läpi kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunnan – kauemmaksi näkömme ei ulotu – niin näemme, kuinka elämän ilmennykset kehittyvät yhä rikkaammiksi, monipuolisemmiksi ja ylevämmiksi. Mutta kuinka korkealle nousemmekin olemassaolon asteikolla, aina tapaamme vastaavaisuuksia: niin kuin yllä, niin myös alla. Kaikki oliot ovat lujien siteiden yhdistämiä. Luonnon huolenpito on yhtä suuri sen pienimpiä kuin suurimpia lapsia kohtaan. Mikään osa ei voi nousta kokonaisuuden yläpuolelle ja kulkea omaperäisiä teitä omien lakiensa mukaan.

Maailma on rakennettu järkähtämättömän sopusoinnun ja järjestyksen alaiseksi. Se luku, joka selvimmin ilmaisee sen kokoonpanoa, on pyhä seitsenluku, jota muinaisaikana kutsuttiin "neitseelliseksi", koska se on lukujen 1-10 joukossa ainoa, mikä ei sisälly muuhun eikä itse sisällä muuta. Monella alalla voimme huomata, että rinnakkaisia ilmiöitä ja rinnakkaisia voimia on seitsemän. Useampaan emme pääse. Jos pyritään kauemmaksi, täytyy tavallaan nousta seuraavalle tasolle, jossa samat voimat uudistuvat korkeammassa potenssissa.

Tätä luonnon järjestystä ilmentää erinomaisesti musikaalinen skaala, joka ei suinkaan ole ihmisten mielivaltainen keksintö. Tiedämme, että perusääniä on seitsemän ja että nämä seitsemän ääntä esiintyvät eri oktaaveissa ja toistuvat samansointuisina yhä ylemmällä tasolla niin kauas kuin korvamme kykenee ääniä erottamaan. Värähdykset eivät silti lopu tähän, vaikka korvamme ei enää tajua niitä ääninä.

Näin on koko luonto järjestetty toinen toistaan ylempiin kerroksiin eli tasoihin. Samat perusominaisuudet tavataan kaikkialla. Itsessään ne ovat aivan yksinkertaisia ja mutkattomia, vaikka ne pirstoutuvat ilmiöelämässä tuhansiin heijastuksiin. Tämä fyysinen maailma, joka meistä usein tuntuu ainoalta "luonnolliselta" – kaikki muu on muka "yliluonnollista" – se on kuitenkin vain ikuisen todellisuuden äärimmäisin heijastus, kaukaisin peilikuva. Tämän ovat kaikkien aikojen tietäjät julistaneet. Paavali sanoo (1 Kor. 13:12): "Me näemme kaiken peilissä, vertauskuvana (di' esoptron en ainigmati)". Ja toisessa kohdassa (2 Kor. 4:18): "Näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät iankaikkiset." Yleisesti tunnettu ja paljon pohdittu on Platonin ideaoppi. Hän selittää näet, että kaikki oliot täällä ainemaailmassa ovat kuvia ikuisista "ideoista", jotka muodostavat ainoan todellisen maailman. Samaten intialainen filosofia aina on kutsunut "kolminaismaailmaa" mayaksi, joka heijastaa ikään kuin "illuusion merenä" itseensä todelliset katoamattomat tähdet.

Älköön tämä kuitenkaan houkutelko meitä taivaanrannan maalailuun. Tätä nykyä se ilmiömaailma, jossa elämme, on meille ainoa ja siis korkein todellisuus, ja vaikka me teoreettisesti voimme myöntää, että se on ainoastaan peilikuva ja siis vähemmän todellinen kuin se, mitä se heijastaa, niin se silti on mitä täydellisen ja jumalallisin kuva. Me kuulumme itsekin tähän luontoon, olemme itse "Jumalan kuvia". Se merkitsee, että meissä ovat kaikki jumaluuden voimat ja mahdollisuudet, ja elämä on juuri alituista kasvamista tämän täydellisyyden ihanteen toteuttamiseen – yhä suurempaan Jumalan kaltaisuuteen. Kreikan kaikkein vanhimmat filosofit jo antoivat ihmiselle nimen "mikrokosmos", "pieni maailma" vastakohdaksi "makrokosmokselle", "suurelle maailmalle", ympäröivälle luonnolle. Sanoimme äsken, että atomi on maailma pienoiskoossa, mutta uinuvana. Ihmisessä tämä maailman kuva on jo niin pitkälle ilmennyt, että hänelle "mikrokosmos" sopii nimeksi aivan erikoisessa merkityksessä. Ihmisen "luominen" ei ole vielä päättynyt vaan vasta kesken, mutta nyt jo hänessä paljastuu sellaisia korkeuksia ja syvyyksiä, että hämmästyen pysähdymme hänen, so. oman arvoituksemme eteen. Näkyväinen ihminen on jo luonnon suurin taideteos ja näkymätön ihminen on monta kertaa rikkaampi ja suurenmoisempi. Ihmisessä näkyy jumalallisen kolminaisuuden -- tahdon, tiedon ja rakkauden – ensimmäinen sarastus.

Ja kaikella mitä itsessämme huomaamme, on vastineensa ulkopuolellamme, jopa tässä näkyväisessä luonnossa. Tämän kaikki vaistomaisesti tiedämme. Ja kuitenkin jos meille äkkiä sanottaisiin: "luontohan on kuollut, ei se voi ajatella, tuntea eikä tahtoa", niin heräämätön ymmärryksemme todella voisi langeta tähän ansaan. Mutta katsokaamme tarkemmin.

Onko totta, ettei luonto tunne? Kuvitelkaamme seisovamme korkealla vuorella katsomassa kesäauringon nousua järvien ja metsien takaa ja toisella kertaa auringon laskua syysmaiseman yli. Voisiko kukaan olla niin tylsä, ettei hän tuntisi, kuinka erilaiset nämä tunnelmat ovat. Ne eivät ole vain ihmisen omaa mielikuvitusta, päinvastoin nämä tunteet ovat luonnossa mahtavammat ja selvemmät kuin ihmisessä. Useimmat sielut ovatkin niin heikkoja, että he suuresti mukautuvat luonnon tunteisiin. Heidän mielialansa nousee ja laskee säänvaihdosten mukaan.

Entä onko luonnossa ajatusta? Onhan toki. Sen tarkemmat, syvämietteisemmät eivät ole nerokkaimmankaan ihmisen laskelmat kuin luonnon omat. Kaikki on tarkasti järjestetty, maailmankoneiston monimutkaiset rattaat eivät sekaannu toisiinsa vaan kaikki käy täsmällisesti, oikein ja sopusointuisesti. Mitä pienempi katsojan näköala on, sitä enemmän hän havaitsee ristiriitoja ja epäsointuja, mutta mitä avarammaksi hänen näkönsä tulee, sitä selvemmäksi hänelle tulee sopusointu.

Mutta mitä tahtoa sitten on luonnossa? Eikö se ole kauttaaltaan alituista liikettä ja elämää, kiertokulkua, ja mikä ajaa eteenpäin, jollei tahto? Ei ole luonnossa sitä kohtaa, joka vajoisi toimettomuuteen. Vankin rautakanki, joka kannattaa tuhansia tonneja ja on meistä muuttumatonta yhtenäistä massaa, on tiedemiehen silmälle joukko toistensa ympäri hurjasti kierteleviä molekyylejä, jotka ovat toisistaan yhtä kaukana kuin lumihiutaleet pyryilmassa. Tämän saattaa jo tavallinen ihminen päätellä siitä, että tämä kappale laajenee lämmössä, ja vielä selvemmin se näkyy, jos sen lävitse johdetaan sähkövirtoja: silloin se todistaa elämän sykähteleväksi.

Nyt ilmaantuu kysymys: onko tässä näkyväisessä luonnossa nähtävänä todistuksia myös teosofisista totuuksista? Katsokaamme ensiksi veljeyttä. Universaali jumalallinen laki, joka ilmenee ihmisten maailmassa veljeytenä, on niin hyvin silmin havaittavana luonnossa, että sen tuntee jokainen, ken vähänkin osaa kuunnella luonnon kieltä. Kaikki runoilijat ja ajattelijat ovat sen nähneet ja julistaneet enemmän tai vähemmän itsetietoisesti. Sekä ahdasmielinen uskovainen että skeptinen materialisti voivat kaiken tämän myöntää – ei ainoastaan teoreettisesti vaan suurenmoisina hetkinä, jolloin he puhtain, vilpittömin mielin ovat seisoneet luonnon helmassa, ja tämä suuri totuus on välittömästi astunut heidän sydämeensä autuaallisena ja voimakkaana varmuutena. Ja silloinkin kun ihminen pelkällä ymmärryksellään alkaa tutkia yksityiskohtia, hän on aina huomaava saman veljeyden eli yhteyden aatteen punaisena lankana koko luonnossa. Halvimmallakin matosella on oma paikkansa ja tehtävänsä, jokainen osa on kokonaisuudelle välttämätön. Vieläpä hävittävät voimatkin, raatelevat pedot näyttelevät luonnon taloudessa tärkeätä osaa. Monesti ihmiset ovat yrittäneet mestaroida luontoa ja hävittää väkivaltaisin keinoin jonkun olennon, jonka he ovat tuominneet kerta kaikkiaan vahingolliseksi, ja ovat saaneet lyhytnäköisyyttään suuresti katua.

Ihanin kuva tästä veljeyden totuudesta on kesäisellä kukkaniityllä. Katsokaamme tuota moniväristä sopusointua. Kaikilla näillä monenvärisillä kukilla on oma luonteensa, omat ominaisuutensa. Jokin on vaatimaton, toinen nostaa ylpeästi päätään. Jokin on aisteja hurmaava, toinen katsoo maailmaa älykkäästi, kuten esimerkiksi voikukka. Yksi voi olla myrkyllinen tai okainen, toinen sametinhieno. Mutta kaikki tyyni ovat ihania, kun ne ovat saaneet kasvaa oikealla paikalla ja tuoda vapaasti ilmi omaa yksilöllisyyttään. Jokainen on alallaan korvaamaton ja sopusoinnulle välttämätön. Me ihmiset voimme puolueettomasti katsella tätä kukkien maailmaa ja nauttia sen eri yksilöistä tahtomatta kadottaa niistä ainoatakaan, mutta samoilla silmillä voisi myös ihmistä korkeampi järkiolento – täytyyhän meidän ajatella sellaisia löytyvän –katsella ihmisten maailmaa ja sen monia erilaisia aineksia. Usein toivoisimme voivamme karkottaa ihmisperheestä jonkin pahan rikkaruohon, mutta niin ei tee Jumala: hän antaa kaikkien kasvaa. Ei ole tarkoitus, että olisimme samanlaisia vaan suvaitsevaisia toisillemme.

Katsokaamme sitten toista teosofista perusoppia, jälleensyntymistä. Raamatussa kerrotaan Jumalan lausuneen harvoille eloonjääneille vedenpaisumuksen mentyä ohi: "Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö." (1. Moos. 8:22) Siinä on ilmaistuna yksi maailman johtavia lakeja, aikakautinen laki, jonka mukaan kaikki elämä, kaikki kehitys tapahtuu jaksoittain. Ainainen kiertokulku vallitsee kaikessa. Päivää seuraa yö, yötä taas uusi päivä, elämää seuraa kuolema, ja "kuolleena olon" jälkeen alkaa uusi elämä. Jo Platon on osoittanut, kuinka luonnotonta olisi, jos elävien valtakunnasta kaikki menisi tuonelaan eikä tuonelasta mitään enää palaisi.

Vanha viisaus opettaa, että ihminen kuoltuaan siirtyy toisiin maailmoihin ja uusiin tajunnantiloihin, ensiksi tuonelaan, sitten taivaaseen. Mutta kuinka tämä on mahdollista, kysyy tiede ja viittaa siihen, että ihmisen persoonallinen tajunta on ruumiista riippuvainen. Tässä on taaskin luonto antanut erinomaisen esimerkin perhosessa. Se elää ensin vuosikausia toukkana maan sisällä tehden raskasta työtä: tätä vastaa ihmisen maallinen, usein hyvinkin vaikea työkausi. Tämän jälkeen toukka menettää tajuntansa, mutta sen sijaan alkaa kotelon elinkausi. Ja tämä muistuttaa ihmeellisen elävästi useiden ihmisten kuolemanjälkeistä tilaa astraalimaailmassa salatieteellisten kertomusten mukaan. He elävät näet silloin kuin kuoreen suljettuina tietämättä ympäröivästä astraalimaailmasta paljoakaan, viihtyen vain omissa maallisissa muistoissaan, hautoen sitovia mielihalujaan ja käsityksiään, kunnes ovat ne kuluttaneet loppuun ja voivat siirtyä taivaaseen. Kotelokin puhkeaa ja esiin astuu täysin uusi olento, perhonen, jonka elämä on pelkkää päivänpaistetta ja huoletonta iloa. Tiedämmehän, että moni perhonen ei oikeastaan kaipaa mitään ravintoa elääkseen vaan ainoastaan imee kukista nautinnokseen mettä. Se liitelee kukasta kukkaan eikä sillä varmaankaan ole mitään muistoa toukka- ja koteloaikansa karvaista kokemuksista ja raskaista ponnistuksista. Tämä on erinomainen kuva taivaselämästä: niin ihminenkin epäilemättä saa pukeutua uuteen ihanaan pukuun, unohtaa menneen elämän katkerat muistot ja viettää mitä ihanimman lepoajan autuaallisten asunnoissa.

Kääntyäksemme karman lakiin ei tarvitse erikoisesti huomauttaa siitä ehdottomasta oikeudesta ja syyseuraussuhteesta, joka luonnossa vallitsee. Mutta onko mitään osuvaa kuvaa karman lain korkeammasta vaikutuksesta? H. P. Blavatsky viittasi usein siihen, kuinka lampeen heitetty kivi panee veden väreilemään kehässä rantoja kohti, mistä ne taas heijastuvat takaisin ja palaavat lähtökohtaansa. Tämä vedenkalvon väreileminen onkin silmälle mitä viehättävin näky. Jokainen liikkeelle pantu väre kulkee omaa rataansa sotkeutumatta muihin leikkaaviin ja risteileviin laineisiin ja täten syntyy kaunis kokonaisuus, jos se esimerkiksi valokuvaamalla ikuistetaan. Katsellessamme tätä me tunnemme vaistomaisesti, että tämä on kuva luonnon toiminnasta. Näin mekin joka teollamme, joka ajatuksellamme panemme liikkeelle väreilyjä, jotka ehdottomasti kulkevat eteenpäin tuottaen seurauksen riippuen niiden suunnasta ja voimasta ja sitten – älkäämme sitä unohtako – heijastuvat ja taittuvat takaisin ja kohtaavat liikkeellepanijan antaen hänen itsensä tuntea tekojensa seuraukset.

Ihmeellinen on tosiaankin luonnon suuri kuvasto. Jumalan ääretön majesteetti on niin korkea, niin häikäisevä, niin polttava, ettemme me, Hänen pienet lapsensa voisi Häntä peittämättömin silmin katsella ja – elää. Sen tähden on Hän armossaan pukeutunut luonnon ja ilmennyksen verhoon, samalla kätkeytyäkseen ja paljastuakseen. Sydämemme sykähtelee riemusta, kun tunnemme Hänen läsnäolonsa kaikkein pienimmässä niin kuin suurimmassa, kaikkein alimmassa niin kuin ylimmässä, ja tunnemme itse olevamme osia Hänen ilmenneestä Itsestään.

Näin on koko luonto täynnä samaa elämää, samaa tajuntaa, mikä ihmisessäkin on. Ja mitä syvemmälle siihen tunkeudutaan, sitä enemmän siitä löydetään. Joku voi luulla, että tieteen kriittinen tutkimus on riistävä luonnon kasvoilta sen salaperäisyyden ja runollisuuden vaipan ja osoittava sen elottomaksi, tajuttomaksi ja sekasotkuiseksi. Olkaamme huoleti. Tutkija saattaa hetkeksi sokaista omat silmänsä katsomalla yksinomaan kuorta ja tutkimalla pintaa yhä laajemmassa kehässä ulospäin. Mutta kun hän on tämän perusteella rakentanut itselleen systeemin ja oman maailmankuvan ja luulee sen valmiiksi, hätkähtää hän yhtäkkiä, sillä eteensä on paljastunut jokin odottamaton ilmiö, joka hänen laskujensa mukaan pitäisi olla aivan mahdoton. Silloin hänen on nöyrtyen tunnustettava oman tietonsa vaillinaisuus ja ikuisen elämänarvoituksen majesteetti. Kokeellinen tiede ei voi käsitellä itse olioita sinänsä, sen tutkimuskeinot eivät voi sanoa mitään syistä ja perusteista vaan ainoastaan ulkonaisista ilmennyksistä. Tämän myöntää niinkin piintynyt materialisti kuin Haeckel. Sen tähden tiede ei voi koskaan ratkaista suuria elämänkysymyksiä! Sen ainoa tehtävä on todentaa tosiasioita ja koettaa löytää niissä yhteisiä lakeja. Mutta ainoa "tieteellinen" valaistus, jonka se voi antaa korkeammille kysymyksille, on se sama, mikä yleensäkin on tietomme lähteenä: se voi täällä "alhaalla" havaita ilmiöitä, jotka ovat meille vertauskuvia ylemmästä. Näkyväinen maailma ei voi antaa "syntyjä syviä" vaan ainoastaan viitata tien niihin. Koska se on yksi luonnon kerros eli taso, kaikki olevainen on siinä kyllä ilmaistuna, mutta ainoastaan kuvissa.

Ottakaamme esimerkki. Jo kaksikymmentä vuotta sitten etevät tutkijat olivat kumoamattomasti todistaneet, että ajatus on olio, joka voi siirtyä aistien välityksettä ihmisestä toiseen. Mutta suuri yleisö ja tiedemiesten enemmistö ei uhallakaan tahtonut ottaa selkoa näistä tutkimuksista siksi, ettei se mitenkään ollut fyysisen luonnon selvitettävissä. Vasta kun äskettäin keksittiin langaton sähkölennätin, joka tieteen tutkimuspiirissä sattuvasti vastaa ajatuksensiirtoa, silloin viimein itsepintaisinkin vastustus raukesi tyhjiin ja uskallettiin myöntää, että ajatuksensiirto on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ollut minkään arvoituksen ratkaisu vaan uuden arvoituksen tunnustamista, sillä sähkövirrat eivät suinkaan ole samaa kuin ajatusvirrat vaan ainoastaan niiden kuvia. Kun tutkimus käy piirissä ulospäin pintaa myöten, näyttää siltä kuin tultaisiin yhä suurempaan selvyyteen luonnosta, mutta heti kun tutkimus kääntyy päinvastaiseen suuntaan, syvyyttä kohti, niin jokainen uusi tosiasia vain lisää arvoitusten ymmärtämistä ja nöyryyttää ylpeää omahyväistä viisauttamme.

Samalla tavoin kuin ajatuksensiirron on käynyt selvänäköisyyden. Huolimatta lukemattomista historiallisista ja nykyaikaisista esimerkeistä ei tahdottu tunnustaa, että ihmisen näkemys saattaa tunkeutua yli aineellisten esteidenkin paikkoihin, joihin valo ei pääse. Esimerkiksi taitavat kaivonetsijät saattavat taikavarpunsa avulla ihmeteltävän tarkasti löytää maan alla pulppuavat vesilähteet kymmenien jalkojen syvyydestä. Mutta tähän asiaan ei mitenkään tahdottu panna huomiota, ennen kuin Röntgen keksi "näkymättömät" röntgensäteensä, jotka ainakin jossakin määrin läpäisevät kaikki aineet. Vasta silloin ymmärrettiin, että luonto on täynnä lukemattomia värähtelyitä, joista me tajuamme ainoastaan muutamia valona, lämpönä, äänenä jne. ja että ihmisessä voi kehittyä sellaisia aisteja, joilla hän pääsee yhteyteen muidenkin luonnon piirien kanssa.

Mitä enemmän opimme tunteman sisällämme totuutta, sitä enemmän näemme sitä ulkopuoleltakin. Oikeastaan emme osaa koskaan luottaa sisäiseen totuudentuntoomme, ennen kuin olemme löytäneet sen tueksi ulkopuoleltamme vastaavan kuvan, vasta silloin tunnustamme sen riemuiten.

II

Elämän näyttämö

Niin kuin luontoa voimme pitää suurena kuvastona, niin tätä ihmisten elämää on aina kutsuttu näytelmäksi. Mitä tämä merkitsee? Mitä on näytelmä? Kaikkina aikoina on harjoitettu ainakin jonkinlaista näyttämötaidetta, ja sen tarkoituksena on aina ollut ylimalkaisesta ilmaistuna: kuvata näkyvässä ja kuultavassa muodossa todellista elämää sellaisella havainnollisella tavalla, että vaikuttavien lakien toiminta ilmenee selvästi ja että syyt ja seuraukset riippuvat järjellisesti ja johdonmukaisesti toisistaan. Näytelmä on edeltäpäin laadittu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jonka pitää tuoda ilmi tiettyjä aatteita, ja näyttelijät voivat poiketa tekijän suunnitelmasta ainoastaan esitystapaan nähden.

Näytelmä on todellisen elämän kuvaa. Sanomme siis, että tämä "todellinen elämä" on taas vuorostaan ylhäältä katsottuna näytelmä, so. kuva toisesta vielä todellisemmasta elämästä. Kuten abstraktit aatteet saavat näyttämöllä esitettyinä havainnollisen ja mieleenpainuvan muodon, niin tämä ihmiselämäkin on varta vasten järjestetty ja sommiteltu kuvaleikiksi, jossa näkymättömät voimat ja lait ilmenevät silminnähtävästi ja kouriintuntuvasti, jotta näiden kuvien välityksellä paljastuisi vähitellen niiden takana oleva todellisuus. Me ihmiset olemme kaikki näyttelijöitä, jotka esitämme suuren tekijän valmistamaa ja ohjaamaa taideluomusta tehdäksemme tajuttavaksi Hänen ajatuksensa ja Hänen viisautensa.

Voimme, jos sen oikein oivallamme, oppia paljon tästä aatteesta, että elämä on näytelmä ja me vain sen toimeenpanijoita. Mutta ensi kuulemalta väite tuntuu oudolta ja herättää vastaväitteitä. Mekö olisimme näyttelijöitä, mekö alistuen noudattaisimme edeltäpäin määrättyä roolia, annettua tehtävää? Olemmehan vapaita, itsenäisiä olentoja, jokainen tekomme on sisässämme tapahtuneen harkinnan ja päätöksen tulos.

Mutta kysykäämme itseltämme, kuinka paljon elämässämme on itsemme luomaa ja määräämää. Olemmeko itse päättäneet, mihin olosuhteisiin tulisimme syntymään ja minkälaisen kasvatuksen saisimme ja voimmeko aikuisenakaan hallita ympäröiviä olosuhteita? Kun sielumme lapsuuden jälkeen alkaa vähitellen avata silmiään tässä maailmassa ja herätä itsetietoiseksi, se huomaa jo olevansa keskellä elämän virtaa ja yhä useammat siteet piirittävät sitä ja vetävät eteenpäin. Olemmehan vielä täysin voimattomia edes hallitsemaan omia mielitekojamme, emmekä kykene sisäisesti seuraamaan sitä tahtoa, jonka tunnemme todellisen itsemme tahdoksi. Nekin, jotka aina tekevät "oman päänsä mukaan", ovat sittenkin vain näyttelijöitä, vaikka ovat niin syventyneet rooliinsa, että luulevat sitä itse joka hetki luovansa. Mutta Tekijä, joka on heille antanut heidän "päänsä", on myös voinut ennakolta tarkoin laskea kaikki heidän askeleensa, eikä ratkaisevalla hetkellä tarvita muuta kuin ajatussysäys näkymättömistä maailmoista, jotta he syöksyisivät päätä pahkaa sitä noudattamaan, luullen sitä omaksi tahdokseen.*

* Kun taitava hypnotisoija käskee nukkuvaa potilastaan tietyllä hetkellä kuukauden tai vaikkapa vuoden kuluttua saapumaan hänen luokseen, tulee kutsuttu todella määräajalla, vaikka hänellä olisi kuinka vaikeita esteitä, ja ihmeellistä kyllä hän luulee kuitenkin tulleensa aivan vapaasta tahdostaan. Siinä ihmisen itsenäisyys!

Mutta mistä sitten johtuu ihmisen vapaudentunne? Onko se siis pelkkä illuusio? Katsokaamme taas näytelmää. Tunteeko näyttelijä olevansa orjan asemassa ja onko hän muiden ihmisten halveksima sen tähden, että hänen työnsä ja toimensa on vain toistaa toisen ihmisen sanoja? Ei suinkaan - vaan jos hän on todellinen näyttelijä, joka täydestä halustaan on antautunut alalleen, hän tuntee olevansa täysin vapaa. Kun näytelmä on sellaisen henkilön laatima, joka on hieman muita ihmisiä korkeammalla, ja kun näyttelijää elähdyttävät samat aatteet ja tunteet kuin mitä näytelmässä esitetään, silloin ei voi olla puhettakaan orjamaisuuden tai huonommuuden tunteesta. Nyt myös ihmisen sisin sielu on vapaasta tahdostaan antautunut näyttelijäksi, astunut alas elämän näyttämölle ja aloittanut pitkän oppi- ja kehityskauden. Sen täytyy ensin näytellä alhaisia ja häpeällisiä osia. Sen täytyy havainnollisesti näyttää, kuinka pahasta ei voi koskaan seurata muuta kuin pahaa, kuinka erehdykset eivät koskaan jää jumalalliselta lailta oikaisematta, ja vähitellen se harjaantuu esittämään yhä vaativampia osia. Koska tämä ihmisen todellinen itse hyväksyy Elämän-näytelmän Tekijän tahdon ja tarkoituksen sekä yleisesti että erityisesti itseensä nähden, ja on valmis täyttämään sille annetun tehtävän parhaan kykynsä mukaan, se tuntee olevansa vapaa niin kuin oikea näyttelijä. Mutta ulkonaisen ihmisen, "päivätajunnan" täytyy tahtoen tai tahtomattaan noudattaa määrättyä ohjelmaa ja pysyä tiettyjen rajojen sisällä. Se on oman luonteensa sitoma, ulkonaisten olosuhteiden kahlehtima, se ei uskalla eikä julkea poiketa näyttämöllä osastaan. Jumalalliset ja inhimilliset lait ja säännöt ovat sille pakko ja käskyjä, mutta ei sisäiselle ihmiselle. Ulkonainen ihminen ei myöskään kykene luomaan itselleen uutta osaa kuin mitä sille on annettu. Ainoastaan sisäisellä näkymättömällä työllä se voi jouduttaa kehitystään ja valmistua kykeneväksi ensi kerralla suorittamaan korkeampia tehtäviä.

Mutta eikö ole kevytmielistä, jos ihminen luulottelee oman viheliäisen elämänsä olevan näytösroolin, jonka itse Jumala on hänelle antanut esitettäväksi? Siten hän voi syytää syyn Tekijän päälle, vaikka eläisi kuinka kurjasti ja tekisi mitä rikoksia tahansa. - Eipä tarvitse meidän heittää syytä Tekijän päälle: Hän on sen itse ottanut päällensä. Niin kuin oikea näytelmäntekijä panee koko sielunsa ja elämänsä teokseensa, niin on suuren näytelmän Tekijäkin äärettömässä rakkaudessansa antanut oman elämänsä teokseensa, ja Hän elää itse mukana jokaisessa luodussaan, kärsien heidän kanssaan, ponnistaen, taistellen ja iloiten, Hän ottaa päälleen edesvastuun heidän teoistaan eikä ainoatakaan työnnä luotaan. Hän on itse luonut näytelmän ja on silloin myös tiennyt, mitä on tehnyt, eikä Hänelle ole pettymys mahdollinen. Kaikki näyttelijät ovat Hänen palvelijoitaan eli paremminkin Hänen lapsiaan ja Hänen rakkautensa pysyy kehityksen kaikilla asteilla heille muuttumattomana. Näytelmän henkeen kuuluu, että huonoista teoista on huonot seuraukset ja siten syntyy aina ristiriitoja ja taisteluita, mutta näyttelijöiden tarvitsee tuntea kärsimyksiä ainoastaan niin kauan kuin pitävät tätä kuvaelämää ainoana elämänä, eivätkä ole oppineet elämään todellisuuden maailmassa näyttämön ulko- ja yläpuolella olevassa, jossa ilot ja surut ovat yhtä ja ikuinen rauha vallitsee.

Nyt sanonee joku: "Jos ihmisen elämä olisi verrattavissa näytelmään, silloinhan siinä pitäisi kuten ainakin näyttämöllä kaiken tapahtua järjestyksessä säännöllisen ohjelman mukaan, kukaan näyttelijöistä ei voisi niskoitella ja kieltäytyä suorittamasta osaansa, jottei koko näytös menisi piloille. Mutta näemmehän, kuinka jokapäiväisessä elämässä ihminen voi usein asettua suorastaan sotimaan Jumalan tahtoa vastaan. Hän voi tehdä tyhjäksi kaikki suunnitelmat ja saada aikaan mitä äkkikäänteitä tahansa. Senpä tähden elämä on pikemminkin suuri kaaosta eli sekasortoa ja raastavaa ristiriitaa kuin järjestetty kokonaisuus."

Mutta entäpä jos me arvostelemme elämää vain yhden yksityisnäytöksen kannalta näkemättä näytelmän koko juoksua. Entäpä jos suuri sovitus tapahtuukin näyttämön takana ja näytelmän jälkeen, niin kuin suurissa kreikkalaisissa tragedioissa lopullinen sovitus ei tullut suorastaan näyttämöllä esitetyksi vaan jätettiin pikemmin näytelmän luonnollisena jatkona katsojan aavistuksen ja mielikuvituksen täydennettäväksi. Ja entäpä jos tuo rikkoja tekeekin tyhjäksi vain ihmisten suunnitelman eikä Tekijän. Tavallinen ihminen, joka tottelee hyviä ja pahoja halujaan, mielitekojaan ja päähänpistojaan, ei ainakaan voi muuttaa Suuren Näytelmän kulkua. Jotta hän voisi saada jonkin tietyn kohtauksen epäonnistumaan, hänellä tulisi olla varmaksi ja vahvaksi kehitetty tahdonvoima, jonka hän olisi tyystin irrottanut Tekijän yhteydestä katkaisemalla näkymättömät siteet. Näitä edellytyksiä ei ole muilla kuin niillä, joita teosofisella kielellä kutsutaan "mustiksi maagikoiksi", ja niitäpä ei lasketakaan keskelle tätä ihmisten näytelmää sitä turmelemaan. Ne saavat pysyä syrjässä omassa kuolemaantuomitussa valtakunnassaan ja voivat ainoastaan kehottaa ja yllyttää mutta eivät muuttaa kohtalon teitä.

Mutta jos elämä nyt on näytelmä ja me näyttelijöitä siinä, missä sitten ovat katsojat ja missä suuri yleisö? Katsojat ovat – me itse. Ihminen on siksi monimutkainen olento, että hänessä on sekä näyttelijä että katsoja. Elämän näyttämöllä hän itkee ja nauraa, häärii ja riehuu, ja kaiken aikaa istuu toinen puoli hänestä katsellen syrjästä näytelmän menoa hartaan tarkkaavaisena ja kuitenkin täysin levollisena. Näyttelijä ajattelee vain itseään ja arvostelee kaikkia asioita oman persoonansa kannalta, mutta katsojalle on muidenkin näyttelijöiden kohtalolla miltei sama merkitys kuin hänen oman minänsä kohtalolla. Hän koettaa tunkeutua näytelmän henkeen ja oppia tuntemaan Tekijän tarkoitukset. Hän tahtoo käsittää, mitkä syyt ovat tapahtuman takana, ja iloitsee nähdessään seurausten tapahtuvan syiden mukaan, erehdysten korjautuvan ja itkee hartaudesta ja kiitollisuudesta, kun rakkaus ja totuus pääsevät kaikkien esteitten yli vihdoinkin voitolle, vaikka persoonalliset pyyteet murskautuvat.

Onko tämä ihmisen jaotus vain haaveilua? Eikö jokainen, joka on tarkkaillut omaa itseään, ole sisällään tavannut sen tyynen katselijan, joka on yläpuolella ulkonaisen minän rientoja, ajatuksia ja tunteita, joka ei himoitse mitään maallista so. näytelmän kuvia ja varjoja ja joka pysyy aina puhtaana, kuinka paljon persoonallinen minä rikkookin, ja ainoastaan ihmettelee – suree – ja toivoo hyvää? Se ei ole täydellinen, se on kuin tietämätön lapsi ja heikko ja kehittyvä, mutta sillä ei ole itsekkäitä vaatimuksia vaan yksistään halua oppia tuntemaan suuren Tekijän totuuden ja elää hänen elämäänsä.

Tämän kaiken ovat viisaammat ihmiset aina nähneet ja tienneet, siitä on meillä selvä todistus kielessämme. Kaikissa sivistysmaissa käytetään yhteistä latinalaista lainasanaa "persoona" (persoonallisuus) merkitsemään erityistä yksilöä määrättyine ominaisuuksineen. Tämä sana persoona on suorastaan saatu näyttämöltä ja merkitsee naamiota. Siis jo muinaisina aikoina on käsitetty, että ihmisen "persoonallisuus" on vain naamio, joka kätkee hänen todellisen itsensä.

Hän on itse sisässään kuolematon henki, yksilöllisyys, joka astuu monta kertaa näkyväiselle näyttämölle ja joka kerta pukee ylleen uuden naamion, persoonallisuuden. Milloin hänen persoonallisuutensa on ulkonaisesti onnellinen, milloin kärsivä, milloin voimakas, milloin heikko ja lankeavainen. Milloin on hän korskea kuningas, milloin halpa haudankaivaja, milloin rikas, milloin köyhä – eli oikeammin näyttelee rikkaan ja köyhän osaa, sillä itse hän henkisenä olentona on kaikkien tällaisten vaiheiden yläpuolella.

Eikö elämä tunnu aivan toisenlaiselta, jos sitä katsotaan tältä kannalta? Sisäinen arvomme ei riipu siitä, mitä osaa näyttelemme ulkonaisessa elämässä. Parhainkin näyttelijä voi esiintyä sivuhenkilön osassa. Pääasia on, että kukin täyttää hyvin sen tehtävän, joka on hänelle uskottu, ja koettaa tehdä osastaan niin täydellisen kuin suinkin. Hän ei saa itse pyrkiä loistamaan, jottei häiritsisi kokonaisvaikutusta. Tekijä kyllä pitää huolta siitä, että jokaiselle kulloinkin annetaan sellainen osa, jossa hänellä on paras tilaisuus harjoittaa ja kehittää sisäisiä kykyjään.

Yhtä kaikki, monen mielestä tuntuu tympäisevältä, että elämää, tätä tärkeää, vakavaa ja vastuunalaista kutsutaan näytelmäksi. Mutta älkäämme antako tälle nimitykselle sen nykyaikaista leimaa. Ajanhenki on vaikuttanut näyttämötaiteeseen niin, että teatterissa käyntiä nykyään on totuttu pitämään joko kevyenä huvina tai sitten hermoja kiihottavana ja ajatusta jännittävänä ajanvietteenä, jolla ei ole mitään syvempää merkitystä. Mutta muistakaamme, että muinaisaikoina oli toisin. Vanhassa Kreikassa näytelmätilaisuus oli suuri kansallinen ja uskonnollinen juhla. Koko kansa istui suuressa avoimessa teatterissa hartaana katselemassa vanhoille pyhille taruille rakennettua näytelmää. Näyttelijät kävelivät korkeakorkoisilla kengillä, lausuivat sanottavansa rytmillisesti ja vakavasti eikä näyttämöllä sallittu mitään aistillisia tunteita herättävää tai mielikuvitusta kiihottavaa. Itse näytelmistä meillä on vain harvoja jäljellä, mutta nepä ovatkin kauneudessa saavuttamattomia, vaikka eivät meikäläisiin oloihin soveltuisi.

* Siksipä vanhoina aikoina ei päästetty naisia näyttämölle, jottei mikään häiritsisi juhlallista tunnelmaa. Naisnäyttelijöiden esiintyminen toi kyllä muassaan paljon uutta viehkeyttä, mutta samalla se oli merkkinä siitä, että entinen harras henki sai väistyä syrjemmälle.

Näemme siis, että näytelmä ei suinkaan ole sisäiseltä hengeltään tavallista elämää kevyempi. Ja kun sanomme, että ihmisten elämä puolestaan on näytelmää eli kuvaelmaa näkymättömistä todellisuuksista, niin katsomme elämää yhtä vakavin silmin kuin ne, jotka pitävät sitä suurimpana todellisuutena. Me vain tunnustamme, että on olemassa korkeampi elämä näyttämön takana, mutta koska emme vielä osaa sitä paljain silmin nähdä, täytyy meidän tyytyä katsomaan kaikkea kuvina. Mitä enemmän kehitymme, sitä enemmän opimme luomaan kuviin henkeä ja sisällystä ja voimme tuntea niissä jumalallisen elämän läsnäolon. Katsojasta eikä kuvasta riippuu kuinka paljon todellisuutta siinä saattaa ilmetä. Ja ihmiselämäkin voi muodostua meille juhlalliseksi ja sisältörikkaaksi, jollemme pidä sitä sen itsensä tarkoituksena vaan osaamme löytää pienimmänkin tapauksen, vähäpätöisimmänkin ilmiön takaa jotain henkistä, jotain ikuista. Mutta jos näkyväinen elämä pidetään ainoana todellisuutena, silloin se tulee ajattelevalle ihmiselle ennemmin tai myöhemmin helvetiksi. Itsepäistä materialistia kalvaakin alituinen sisäinen huoli ja epätoivo. Ihmisen sisäinen henki tuntee vaistomaisesti, että ulkonainen ja näkyväinen vain on varjokuvien leikkiä, ja se kärsii, ellei se näe järjellistä johtoa ja ohjausta.

"Käytännöllinen" ihminen kuvittelee, että arkielämän moninaiset puuhat ja toimet ovat niin kovin tärkeitä ja oleellisia ja että esimerkiksi teatterissa istuminen on vain ajan kuluttamista haihtuvissa haaveissa. Mutta kuoleman hetkellä häipyy koko äsken niin tähdellinen elämä ja siitä on jäljellä vain muisto, se vaikutus, jonka se on jättänyt sieluun. Ja silloin ihminen huomaa, että hän usein juuri ollessaan ulkonaisesti toimettomana on todellisuudessa kiihkeästi toiminut, ja tehnyt ajatuksillaan ja tunteillaan pysyvää ja suorastaan "käytännöllistä" työtä.

"Mutta onpa sentään suuri ero näytelmän ja elämän välillä", väittää yhä käytännön ihminen. "Elämässä ei pistetä valetikarilla eikä ammuta pelkällä ruudilla vaan sodista ja tappeluista on kouriintuntuvia seurauksia. Hylätty rakkaus on ainiaaksi menetetty, lapsen kuolema on äidille korvaamaton suru. Näytelmässä sitä vastoin kaikki on leikkiä ja kuvittelua." Mutta eiköhän elämänkin järkyttävien surujen ja hurmaavien mutta lyhytaikaisten ilojen takana ole toinen elämä, jossa vallitsee ainainen sopusointu ja rauha ja jossa me kaikki olemme sieluina asukkaita, vaikka jaloin ikään kuin seisomme aineellisuuden valtakunnassa? Silmillämme on hienoinen harso, joka saa meidät unohtamaan, että kukin näytelmä kestää vain yhden illan ja että seuraavana iltana samat näyttelijät taas esiintyvät uudessa roolissa ja niin yhä edelleen. Todellinen sota ei tapa itse ihmisiä enempää kuin näyttämön sota tappaa näyttelijät. Vain persoonallisuus eli naamio tulee kykenemättömäksi toimimaan sillä kertaa enempää näyttämöllä. Suurenmoinen Bhagavad Gita alkaa sillä, että Arjuna lähtiessään taistelukentälle huokaa syvästi sanoen:

"Kun minä näen vastustajieni joukossa taisteluhaluisina seisovan omia sukulaisiani, niin käteni herpaantuu, veri tunkee sydämeen, koko ruumiini vapisee ja hiukset nousevat pystyyn."

"Voi me olemme tekemäisillämme suurta vääryyttä, kun vallanhimossa tahdomme murhata omia sukulaisiamme. Minusta olisi parempi, jos he tappaisivat minut sodassa aseettomana ja puolustamattomana." (I: 28, 29, 45, 46).

Hänelle opettajansa suuri Krishna vastaa:

"Sinä surkuttelet sellaisia, jotka eivät kaipaa sellaisia sanoja. Viisaat eivät sure eläviä eivätkä kuolleita. Joka tätä ruumiissa asujaa pitää tappajana ja joka uskoo, että se voitaisiin tappaa, hän on tietämätön. Se ei tapa eikä voi tulla tapetuksi.

"Niin kuin ihminen joka riisuu vanhat vaatteensa ja pukee päälleen uuden puvun, niin astuu ruumiissa asuja, riisuen kuluneet ruumiinsa, uusiin, uudelleen muodostettuihin. Aseet eivät häntä haavoita eikä tuli polta." (II: 11, 19, 22, 23).

"Elämä on unelma", sanoo vanha lausahdus. Eikä tämä totuus ole olenkaan ristiriidassa meidän yhdenmukaisuusaatteemme kanssa, sillä unelma jos mikään on näytelmä. Eritoten unielämässä näkyy, kuinka ominaista näytteleminen on ihmisluonnolle. Me emme voi unessa lainkaan ajatella abstraktisti, kaikki aatteet ja käsitteet saavat heti kuvaannollisen muodon. Unet ovat eloisia näytelmiä, joissa itse toimimme tavallisesti innokkaasti mukana. Ja unessa juuri huomataan, miten höllällä on meidän persoonallisuutemme puku. Me saatamme kokonaan unohtaa oman jokapäiväisen minämme kaikkine sen muistoineen ja kokemuksineen ja kuitenkin tunnemme olevamme oma itsemme, samoja olentoja kuin ennenkin. Herättyään ihmettelee paimenpoika, kuinka hän äsken saattoi vakaasti uskoa olevansa mahtava kuningas, tuhansien herra. Ja vanha ukko oli ollut unessa vallaton pieni poika.

Unielämä tarjoaa ihmeellisiä arvoituksia. Tavallinen sielutiede on sen edessä aivan ymmällään. Mistä tulevat unet? Kuka ne laatii? Ei suinkaan sama persoona, joka luulee niitä todellisiksi? Teosofeina voimme saada edes vähäisen selvyyttä, jos ajattelemme uninäytelmien luojaksi korkeampaa minuuttamme ja näyttelijäksi alempaa astraalismentaalista persoonallisuutta, joka on astraalitasolla unessa itsetiedoton ja kaikille vaikutuksille altis: sen tähden unet etenevät melkein konemaisen suunnitelman mukaan. Mutta päiväelämässäkin me tavalliset ihmiset olemme jokseenkin itsetiedottomia, verrattuina "heränneisiin", viisaisiin, suuriin ihmisiin. Kuten elämä on unelma, niin on unikin elämää. Kaikki on suhteellista, ja kaikki on enemmän tai vähemmän leikkiä, näytelmää, ennen kuin olemme heränneet totiseen itsetietoiseen elämään.

Sellaiset varoitukset, enteet ja opetukset, joita korkeampi minuus tahtoo saattaa päivätajunnan tietoon, tulevat useimmiten meille uninäytelmien muodossa, astraalitajunnan välityksellä. Tajuntamme on unessa itsetiedoton ja taipuu sekä ylhäältä tuleville vaikutelmille että myös ulkopuolelta tuleville käskyille, mikäli ne voivat tulla sille tajuttavaksi. Hypnoottinen horros on eräänlaista unta, jossa hypnotisoija voi siirtää omat aatteensa ja ajatuksensa nukkujan tajuntaan ja herättää hänessä unikuvia. Lääkärit toimeenpanevat kaikenlaisia kokeita, jotka heidän mielestään ovat erinomaisen kiinnostavia ja opettavia. He antavat hypnotisoidun käskystä pistää tikarilla kuviteltua henkilöä, ja tämä on muka tieteellinen todistus siitä, ettei ihmisellä ole mitään siveellistä ohjaajaa sisässään vaan että hän toimii sokeasti vaikutelmien mukaan. Mutta sellaiset koehenkilöt, jotka ovat voineet säilyttää päivätajuntaansa muiston mielentilastaan kokeilun ajalta, vakuuttavat kaiken aikaa tunteneensa, että se oli vain leikkiä eli näytelmää. Jos todella elävä henkilö olisi ollut surmattava, heidän oma minänsä olisi kyllä estänyt heitä täyttämästä annettua käskyä.

Näin me kaikki unessa saatamme usein tehdä tekoja, joita herättyämme kauhistumme. Mutta jos tarkastelemme unitajuntaamme, huomaamme siinä aina olleen sellaisen hämärän sivuajatuksen, että "tämähän on vain näytelmää ja todellisuudessa en tekisi näin". Nytpä voimme sanoa aivan samaa monesta päiväelämän teosta. Niin kuin uni on elämää, niin on elämäkin jossakin määrässä unta ja sekä yksityisten että koko kansan teot tapahtuvat usein melkein itsetiedottomasti. Koko politiikka, joka pinnalta nähden tekeytyy niin vakavaksi ja tärkeäksi, onkin suureksi osaksi leikkiä, näytelmää, jossa yksi kuvittelee taistelevansa isänmaan puolesta ja toinen on ottanut päälleen sortajan naamarin, mutta kaikki voivat kuitenkin olla sisäiseltä ihmiseltään aivan toisenlaisia. Ne eivät teeskentele itsetietoisesti vaan uskovat tavallisesti olevansa aivan tosissaan, kun ovat ensin jonkin aikaa sitä toisilleen uskotelleet.

Me tavalliset ihmiset olemme kaikki suuria lapsia, jotka otamme osaa elämän suureen leikkinäytelmään. Mutta tehtävämme ei suinkaan ole aina pysyä lapsen kannalla, elämän johtavien voimien tahdottomina välikappaleina. Kerran tulee jokaiselle se aika, jolloin hän "herää", niin kuin kaikilla kielillä aina on kutsuttu itsetietoisen elämän alkamista. Tämä uusi elämä ei tule silloin ulkonaisesti loistavana. "Herännyt" voi pysyä ulkonaisessa elämässä entisen osansa näyttelijänä, mutta hänen tietoisuutensa siirtyy näkymättömään maailmaan ja alkaa siellä elää ja toimia uudella, ennen aavistamattomalla tavalla. Hän hoitaa tehtävänsä maailmassa yhä yhtä tunnollisesti, jopa paljon tunnollisemmin kuin ennen, mutta se on hänelle kuitenkin tullut sivuasiaksi. Ennen hänelle oli aina tärkeää, että kaikesta toiminnastaan tulisi jotakin näkyvää ja suurta tulosta, mutta nyt hän käsittää, että kaikki ulkonainen on kuvaa ja vertausta, ja sen tähden pieninkin asia on yhtä tärkeä kuin suurin. Pääasia ei ole, kuinka paljon saadaan aikaan, vaan kuinka paljon voidaan ottaa oppia pienimmästäkin seikasta. Sille, ken käsittää, että ilot ja surut, voitot ja tappiot ovat vain osia suuresta elämännäytännöstä, käy elämän ulkonainen meno vähempiarvoiseksi ja hän alkaa ikävöidä yhä elävämpää ja todellisempaa sisäistä elämää. Hän alkaa aavistaa sitä jumalallista todellisuutta, joka vapautuu yhä enemmän ajan ja paikan, ilon ja surun, aineen ja hengen vastakohdista ja tulee suureksi yhteiselämäksi, joka kussakin silmänräpäyksessä elää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, läheisyyttä ja kaukaisuutta, kärsimystä ja nautintoa eli toisin sanoen ikuista rauhaa.

Tietäjä – tammi-, helmi-, huhti-, touko-kesäkuu 1908

Kieliasua uudistettu.