Aate

Jumalanpelko

Aikakautemme kehutusta valistuksesta huolimatta kaikissa sen sivistyskielissä on sellainen merkillinen käsite kuin ”jumalanpelko”. Missä suhteessa esimerkiksi hyvät kristityt ovat pakanoita parempia, joita he muuten niin surkuttelevat, koska heillä itsellään vieläkin on sellainen jumala, jota on pelättävä?

Jos suurta jumalanpelkoa pidetään ihmisen arvokkaana ominaisuutena, niin hottentotit ja papualaiset ovat totisesti parempia kuin kristityt tässä suhteessa. Nuo mainitut luonnonkansat pelkäävät näet jumalaansa paljoa enemmän kuin kristityt.

Virallisesti hyvät kristityt teroittavat jumalanpelon edistämistä. Nähtävästi he eivät tiedä, mitä tekevät. Jos esimerkiksi me nykyiset suomalaiset pelkäisimme jumalaa yhtä paljon kuin esivanhempamme tuhat vuotta sitten, niin sivistyksemme olisi hyvin alkukantaista. Meillä ei olisi esimerkiksi kirjapainoa, lennätintä, höyrylaivoja, rautateitä eikä monia muita hyviä teknisen kehityksen myötä tulleita välineitä. Tuhat vuotta sitten eläneet suomalaiset pelkäsivät jumalaa siinä määrin, että he olisivat pitäneet tuollaisia asioita kauheana uhmailuna jumalaa vastaan, jos joku olisi sellaisista puhunut.

Mitä sitten on jumalanpelko, jos tuota käsitettä katsotaan loogisen järjen suurennuslasin läpi? Se on lyhyesti sanottuna perin lapsellinen käsitys ilmenneen elämän tasapainosta.

Lapsemme pakotetaan edelleenkin lukemaan katekismuksesta, että ”meidän tulee pelätä ja rakastaa jumalaa”. Tällainen uskonnonopetus panee monen ajattelemaan kykenevän lapsen pään pyörälle. Jos he näet asettavat jumalan sijaan – esimerkin vuoksi – isänsä ja äitinsä, niin heistä tuntuu varsin ristiriitaiselta sellainen velvoitus, että heidän olisi samanaikaisesti sekä pelättävä että rakastettava vanhempiaan.

Lapsi, joka esimerkiksi näpistelee rahaa isän kukkarosta, pelkää kovasti isää, että tämä saa tietää hänen tekonsa. Näpistellessään hän ei rakasta isää nykyaikaisen kielenkäytön jokapäiväisessä mukaisesti.

Uskonnonopetuksessa kehotetaan hyvää kristittyä sekä pelkäämään että rakastamaan jumalaa. Ja selitys, joka annetaan tällaisen menettelyn tarpeellisuudesta, on juuri ihmisten omasta himoluonnosta kotoisin. Selityksessä näet sanotaan pelon olevan välttämätön siksi, ettemme vihastuttaisi jumalaa! Meidän tulee rakastaa häntä puolestaan siksi, että hän mielistyisi meihin. Lisätään vielä sekin, että jumala on rakastanut meitä ensin ja meidän siis tulee antaa hänelle rakkautta jonkinlaisena vastalahjana.

Mutta nyt tulee kysymys, minkälainen olento on se jumala, joka voi vuoroin vihastua ja olla hyvillään. Voiko sellainen olento olla henki, joka jumala on ainakin uuden testamentin kirjoitusten mukaan? Vastaus riippuu siitä, mitä ”hengellä” ymmärretään.

Nykyaikaisen kielenkäytön mukaan ”hengeltä” ymmärretään elimellistä ruumista vireillä pitävää elonvoimaa, joka on sama asia kuin sielu (lat. anima). ”Ihminen menettää henkensä”, sanotaan. Hengenmenetyksellä tarkoitetaan juuri sellaista muutosta, että kiinteä ruumis lakkaa toimimasta eli kuolee.

Muunlaiselle henki-käsitykselle eivät aikamme hyvät kristityt anna juuri mitään arvoa. Jos joku sanoo saaneensa hengeltä jonkin ilmoituksen, niin hyvät kristityt katselevat häntä epäluuloisesti ja ovat näkevinään hänessä mielisairauden merkkejä.

Ei hengellä ainakaan kristityssä maailmassa ole kovin laajaa merkitystä, eikä sillä suinkaan tahdota ymmärtää mitään kaikkein hienointa olemisen tilaa. Kaikkein vähiten nykyinen kristillinen maailma tunnustaa henkeä itsenäiseksi olioksi, joka voisi elää ja toimia kiinteästä aineesta erillään.

Jos se jumala, jota ihmisen tulee sekä pelätä että rakastaa, on nykyisen kristillisen henki-käsityksen mukainen olento, niin tuo olento ei ole korkeampi kuin ihmisen persoonallisen hyvän ja pahan maailma. Sellainen jumala kyllä saattaa suuttua ja leppyä riippuen siitä, miten häntä kohdellaan. Mutta tällaisella olennolla ei mitenkään voi sanoa olevan kaikkivaltaisuutta ja kaikkitietävyyttä, koska nuo määrittelyt eivät voi mahtua minkäänlaiseen ”olentoon”.

Jumalanpelosta puhuessaan kristityt ovat täydellisiä ”pakanoita”, so. typeryksiä ja moukkia. Kristityt katsovat ikään kuin suuresta korkeudesta alas, puhuessaan esimerkiksi vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten jumalista. Mutta heidän puheensa jumalanpelosta osoittaa, että he tietämättään ovat omaksuneet aivan samaan luokkaan kuuluvan jumalan kuin esimerkiksi se, josta Homeros Odysseuksessaan laulaa:

”Theoi d' eleairon kaupates nosfi Poseidaoonos, ho d' asperkhes meneainen antitheoo Odyseei – –”, so. kaikki jumalat suosivat häntä (nimittäin Odysseusta), paitsi Poseidon, joka vihasi kiivaasti jumalallista Odysseusta.

Tai he ovat omaksuneet sellaisen pelkoa ja rakkautta odottavan jumalan, josta roomalainen runoilija Vergiliuksen Aeneis-kirjassa laulaa:

”Tantaene animis caelestibus irae?” So. sellainenko vihan määrä saattaa olla taivaallisissa sieluissa?

Mutta ne jumalat, joista Homeros ja Vergilius antoivat sen lausunnon, että ne saattoivat vihata, eivät suinkaan olleet noiden vanhojen kansojen edes korkeampia jumalia, puhumattakaan itse korkeimmasta elämästä. Ne olivat päinvastoin kansojen ja yksilöjen niin sanottuja daimoneja eli kohtalonhenkiä, jotka ovat juuri sitä, mitä on kansan tai yksilön sielullinen keskimääräinen moraali.

Pythagoras, Platon ja muut korkeahenkiset filosofit eivät juuri koskettele sitä tasoa, jolla tällaiset pelkoa ja rakkautta odottavat psyykkiset eli sielulliset jumalat asustivat.

Vanhat kreikkalaiset antoivat ”theos”-arvonimen daimoneillekin eli kohtalonhengille. Mutta nämä jumalat kuuluivatkin alimpaan luokkaan. Uudessa testamentissa vastaavat nämä klassillisen ajan – sekä hyvät että pahat – daimonit alimman asteen ”enkeleitä” (angeloi).

Jeesus Nasaretilaisen suurin ”rikos” oli se, että hän uskalsi julkisesti arvostella juutalaisten kansallisjumalaa, jota hän kutsui ”isäksi perkeleeksi” (Joh. 8:44). Tämä jumala odotti pelkoa ja rakkautta, vaati veriuhreja ja sotia. Jeesus paljasti tällaisen jumalan alhaisuuden, ja siksi juutalaisten rikoslaki tuomitsi hänet jumalanpilkkaajana kuolemaan. ”Meillä on laki, ja meidän lakimme mukaan tulee hänen kuolla.” (Joh. 19:7)

Mutta kristillinen kirkko on palannut vanhaan juutalaiseen jumalakäsitykseen, huolimatta siitä, että Jeesus uudessa testamentissa näyttää, minkälainen oli se jumala, joka vaati pelkoa ja rakkautta sekä veriuhreja. Kun kristillinen kirkko myös tuomitsee jumalanpilkasta nykyään vankeuteen, niin se teollaan näyttää, ettei se ole jaksanut omaksua sitä jumalakäsitystä, jota Jeesus opetti, samoin kuin jo vanhan testamentin aikaiset profeetatkin.

Meillä siis ollaan vielä tänä päivänä sillä kannalla, että uskotellaan itse ikielämän vaativan itseään pelättävän. Tällainen käsitys on selitettävissä ihmisten oman himoluonnosta johtuvaksi. He tahtovat itseään pelättävän, he tahtovat itselleen osoitettavan palvelusmuotoja, joita heidän himoluontonsa kutsuu rakkauden osoitukseksi.

Olen kuullut monen ihmisen sanovan: ”Minä tekisin kaikenlaista pahaa, varastaisin ja ehkä tappaisinkin, jos en pelkäisi rangaistusta.”

Tällaisille ihmisille sopii hyvin jumala, jota on pelättävä ja rakastettava. Mutta se ei sovi niille ihmisille, jotka eläisivät rauhallisemmin, jos alituinen rangaistuksen uhka ei kiusaisi heidän persoonallista olemistaan.

Nykyajan useat ihmisyksilöt ovat omien pahojen daimoniensa eli kohtalonhenkiensä leikkikaluja. Joka päivä saa sanomalehdestä lukea hirvittävistä ryöstömurhista, itsemurhista, petoksista ja monenlaisista ilkitöistä. Mistä nämä johtuvat? ”Yhteiskunnallisista epäkohdista”, väittävät jotkut. Tämä väite ei voi kaikkien kohdalla pitää paikkaansa. Jos niin olisi, niin täytyisi lähes kaikkien, jotka eivät muulla tavalla saa osaansa tämän maailman hyvästä, murhata ja ryöstää. Mutta koska vain murto-osa kansasta toimii noin raa'asti, täytyy syytä etsiä kauempaa kuin nykyisistä yhteiskunnallisista epäkohdista. Syyt ovat peräisin kaukaisesta menneisyydestä, sieluelämän tasolta.

Se seikka, että kaikenlaisten hirvittävien rikoksien tekijät saadaan pian kiinni, todistaa, että se johtaja, jonka alaisina nuo rikoksentekijät ovat, eivät toimi järkevästi. Sen, joka tunkeutuu lähimmäisensä huoneeseen murhaamaan ja ryöstämään, tulisi ymmärtää, että hän joutuu kiinni, varsinkin kun hän on kuullut, että muutkin niin toimineet on saatu kiinni. Mutta se sielullinen yllyttäjä, joka ajaa ihmisiä tällaisiin tekoihin, on kerrassaan järjetön olento. Ja sen olennon kreikkalainen nimi on ”daimonion kakon”, suomeksi ”paha kohtalonhenki”.

Tällainen järjetön olento vaatii hallitsemaltaan ihmiseltä pelkoa ja rakkautta. Miksi? Siksi että pelko ja rakkaus ovat sen elinehto. Jos sitä ei pelätä, sillä ei ole mitään käskemisen voimaa. Jos ei sitä rakasteta, se ei voi antaa edes hetkellistä himon tyydytystä.

Jos kristillisen kirkon johtavat henkilöt olisivat tietoisia jumalanpelon tosi merkityksestä, niin he huomaisivat, että he pysyttävät sellaiselta opetuksellaan ihmisiä rikoksen tiellä. He ovat kyllä lukeneet vanhan testamentin kirjoituksista, että israelilaisten jumala leppyi, kun kansa uhrasi sille, mutta he eivät tiedä, minkälainen olento tuo jumala oli. He eivät voi sellaisia asioita ajatellakaan siksi, ettei heidän aikansa ole vielä tullut. Korkeintaan voi heissä syttyä ”pyhä viha” niitä kohtaan, jotka tutkivat näitä asioita. Mutta mitä ”pyhempi” ihminen on vihassaan, sitä enemmän hän luovuttaa yksilöllisyytensä niille luonnottomille sielullisille olennoille, joita kutsutaan pahoiksi kohtalonhengiksi.

Mutta voihan jumalanpelon puolustaja ottaa raamatun ja kysyä: ”Mitäs täällä sanotaan? Eikö siellä esimerkiksi (1 Piet. 2:17) lue selvästi: ’Pelätkää jumalaa?’ Ja eikö sitten raamatun sanassa kaikkialla teroiteta jumalanpelon tärkeyttä?” Nyt on kuitenkin huomattava, missä yhteydessä käsketään ”pelätä” jumalaa. Edeltävät lauseet kuuluvat: ”Pitäkää arvossa kaikkia, rakastakaa veljeyttä.” Tässä raamatunpaikassa tahdotaan sanoa, että niin kauan kuin ihmiselle on annettava ulkoapäin käytösohjeita, tulee hänen myös välttämättä pelätä jumalaa, so. olla tietämätön jumalan olemuksesta ja tämän tietämättömyytensä vuoksi siis myös pelätä sitä olentoa, joka häntä hallitsee.

Puhuuhan Jeesuskin Luukkaan evankeliumissa (18. luvun alku) väärästä tuomarista, joka ei pelännyt jumalaa eikä hävennyt ihmisiä. Tällä miehellä ei ollut tavallisten ihmisten keskuudessa hyvinä pidettyjä ominaisuuksia: pelkoa ja häpeää.

Kun raamatun sana on kaikkialla vertauskuvakieltä, niin on saatava sisäisen ymmärryksen tietä ne avaimet, joilla mitäkin raamatunpaikkaa tahdotaan käsittää.

Toinen merkille pantava seikka on se, että raamatussa esiintyy koko joukko yksityisiä lausuntoja, jotka näennäisesti ovat suorastaan keskenään ristiriidassa. Suuri agnostikko Robert Ingersoll on koonnut tällaisia lausuntoja suuren määrän.

Moni väittää, että raamatun ”henki” on sittenkin sopusointuinen kokonaisuus. Epäilemättä, mutta sen ”henki” on vertauskuvilla niin peitetty, ettei kukaan voi päällisin puolin sanoa, minkä erityisen käsityksen puolella se olisi.

Mitä jumalanpelon merkitykseen tulee, on uudessa testamentissa lausuntoja, jotka ovat suorastaan sitä vastaan. Niinpä siellä sanotaan, että ”pelko ei ole rakkaudessa” vaan että ”täydellinen rakkaus ajaa pois pelon” ja että ”pelolla on aina vaiva”. Vielä sanotaan: ”Emme ole saaneet orjuuden henkeä, että meidän vielä tulisi pelätä, vaan me olemme saaneet valittujen lasten hengen.”

Jeesus sanoi kävellessään – astraaliruumiissa – veden pinnalla ja lähestyessään oppilaidensa venettä: ”Älkää pelätkö! Minä se olen.”

Hän tahtoi sanoa, ettei oppilaiden suinkaan sopinut pelätä häntä, koska hän oli heidän rakas mestarinsa.

Itse loogisuuden lain kannalta on mahdoton ajatella, että ihmisen, joka vaalii henkisyyttä kysymyksissä, olisi pelättävä jumalaa ja vielä enemmän kuin ns. jumalattomien.

Kun looginen ajatus ja jokin raamatunlause näyttävät olevan ristiriitaisia, on kirjaimen orjuudesta luovuttava ja selitys saatava sellaiseksi, että se vastaa loogista ajatusta.

Niin kauan kuin pelko, kunnianhimo ja rangaistuksenkammo asustavat ihmisen sieluelämässä, on hän niiden keinotekoisten olioiden orja, olioiden, jotka ovat hyvillään, kun niitä pelätään. Mutta ihmisen kutsumus on päästä vapaaksi tällaisista johtajista. Hänen kutsumuksensa on tulla itsenäiseksi, omaksi määrääjäkseen, joka ei tiedä pelosta enempää kuin palkinnon houkutuksestakaan. Ihmisen kutsumus on ylöspäisessä kaaressa vapautua ensin sielullisista ja sitten yhä hienommista vastakohtien pareista.

Ihmisen henkisen kehityksen merkitys on siinä, että hän irtautuu yhä enemmän niiden jumalien vallasta, jotka tietävät hyvän ja pahan ja siis ovat itsekin vastakohdista riippuvaisia. Syntiinlankeemus, silmien avautuminen näkemään hyvää ja pahaa, so. vastakohtia, on sieluelämän taistelutanner. Pelastus, lunastus ja uudestisyntyminen ovat ylöspäisessä elämänkaaressa etenemistä yhä lähemmäksi vastakohdatonta olemisen tilaa.

Pelko ja rakkaus eivät sovi yhteen. Sielullinen ihminen – josta Paavali sanoo, ettei tämä ymmärrä jumalallisia hengenasioita – pelkää ja käyttäytyy pelon mukaan, henkinen ihminen taas yksinomaan rakastaa. Ketä? Ei ketään erityisesti vaan kaikkea ilmennyksen taipaleella olevaa olemista. Häntä ei voida uhata, houkutella eikä rangaista. Hän ei pyydä mitään vaan antaa kaiken. Sellainen oleminen on lain – karman lain – täyttymys.

Tietäjä − lokakuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.