Aate

Maallinen oikeus ja hengen laki

Maapallomme kaikissa maissa istuu lakkaamatta ”oikeus” tuomitsemassa ”vääryyttä”. Kaikki eriasteiset ”tuomioistuimet” esiintyvät ulkoisessa toiminnassaan ”oikeudenjakajina”. Riitapuoli, joka ”häviää” alemmassa oikeudessa, vetoaa ylempään. Mutta kun kaikkein ”ylin” oikeus on langettanut tuomion, niin silloin ei voi enää vedota mihinkään.

Useissa sivistysmaissa on senaatti korkein oikeuslaitos. Mikä sitten on senaatti? Sen tulisi nimensä perusteella olla vanhusten neuvoskunta. Senaatti (senatus) johtuu latinaisesta senex-sanasta, joka merkitsee ”vanhus”, ”ukko”. Senaatissa tulisi siis olla iän ja ymmärryksen puolesta vanhoja ihmisiä, jotka osaavat mahdollisimman tarkasti valvoa ”oikeutta”. Sen tulisi olla täysin puolueeton oikeuslaitos.

Mutta tähän mennessä ei ole vielä missään maassa tapahtunut sitä ihmettä, että tämä korkein tuomioistuin olisi voinut jakaa oikeutta kummallekin riitapuolelle samassa asiassa. Toinen on voittanut, toinen hävinnyt. Sille riitapuolelle, joka hävisi korkeimmassa oikeudessa, tapahtui suurin vääryys. Miksi? Sen tähden, ettei hän voi enää vedota mihinkään. Kysymys ei näet ole siitä, mitä tuomion julistaneet senaatin jäsenet, ”oikeutta” saanut toinen riitapuoli ja monet sivulliset asiasta arvelevat, vaan siitä, tunteeko kumpikin tähän korkeimpaan oikeuteen samassa asiassa vedonnut riitapuoli saaneensa sellaista ”oikeutta”, jota hän kaikesta sydämestään halusi.

Korkeimman oikeuden tulisi näet olla ”alioikeuksien” yläpuolella siinä suhteessa, että sen kummallekin riitapuolelle julistama tuomio tyydyttäisi näitä asiallisesti eikä vain muodollisuuden pakosta.

Kyllä tappiolle joutunut voi ”alioikeudessakin” sanoa ”tyytyvänsä” tuomioon, mutta hän valehtelee silloin itselleen. Jos hän näet olisi mennyt ”oikeuteen” siinä mielessä, että joutuisi tappiolle, niin hänen olisi ollut parempi päätyä tappiolle ilman oikeuden päätöstä, koska siinä tapauksessa hänen ei olisi tarvinnut maksaa oikeuskuluja. Hän sanoo ”tyytyvänsä” tuomioon esimerkiksi siitä syystä, että ylempään oikeuteen vedotessaan pelkää menettävänsä vielä enemmän tai ettei hän tahtoisi ollenkaan olla enää tekemisissä koko oikeuslaitoskoneiston kanssa. Viimeksi mainittu vaihtoehto voi olla mahdollinen siinä tapauksessa, että hävinnyt riitapuoli on vastaajana, jonka siis pakosta täytyi mennä oikeuden eteen.

Jos esimerkiksi nykyajan hyvät, käräjöivät kristityt tietäisivät, mitä oikeus elämän korkeimmilla tasoilla merkitsee, he eivät koskaan hakisi oikeutta maalliselta tuomioistuimelta. Se, joka näet maallisessa oikeuslaitoksessa ”voittaa”, joutuu ehdottomasti tappiolle sen ”tuomioistuimen” edessä, jonka toimintaa hengen laki valvoo.

Mutta hyvät kristityt ovat kauniilta kuuluvista hurskaissa puheistaan ja ulkonaisesta muodollisesta käytöksestään huolimatta jumalankieltäjiä siinä merkityksessä, etteivät jaksa luottaa persoonattomaan, täydellisesti puolueettomaan oikeuteen.

Jos se jumala, jota ihmisen tulee sekä pelätä että rakastaa, on nykyisen kristillisen henki-käsityksen mukainen olento, niin tuo olento ei ole korkeampi kuin ihmisen persoonallisen hyvän ja pahan maailma. Sellainen jumala kyllä saattaa suuttua ja leppyä riippuen siitä, miten häntä kohdellaan. Mutta tällaisella olennolla ei mitenkään voi sanoa olevan kaikkivaltaisuutta ja kaikkitietävyyttä, koska nuo määrittelyt eivät voi mahtua minkäänlaiseen ”olentoon”.

Seuratkaamme esimerkiksi senaatin tuomion saaneen kahden riitapuolen sielunelämän kehitystä.

”No, hyvä veli, sinä voitit senaatissa”, sanoo eräs voitolle päässeen riitapuolen ystävä tälle. ”Onnittelen sinua.”

Muut seuraavat esimerkkiä ja rientävät myös onnittelemaan voittajaa.

”Minä osasin toimia niin, että voitin”, selittää onniteltu. ”Sitä paitsi oli asiani jo ennakolta niin oikeudellinen, että lapsikin olisi edeltäpäin osannut sanoa minun voittavan. Vastustajani olisi pitänyt tietää, että minä olin alun pitäen oikeassa. Mutta hän on sellainen pässinpää. Kyllä nyt saa tuntea, mitä minun kaltaisen miehen kanssa käräjöiminen merkitsee.”

Mitä merkitsee tämä ”voittajan” käytös? Sitä, että hän kylpee vahingonilossa, tietäessään vastustajansa hävinneen. Mutta vahingonilo on aivan sama asia kuin murha astraalitasolla. ”Voittaja” on erinomaisen ”kunniallinen” ihminen fyysisessä maailmassa, mutta hän on murhaaja astraalitasolla. Nykyajan ihmiset tahtoisivat ”sydämen halulla” päästä tällaisiksi murhaajiksi, vaikka he ovat hyvinkin kammoavinaan fyysistä murhaa.

Voittajan yhä riemuitessa ja onnitellessa itseään, siirtyvät hänen vahingonilonsa värähtelyt astraaliaineesta luonnon asiakirjoihin, niihin korkeimmasta eetteristä muodostettuihin ”levyihin”, jotka ovat ylen herkät kaikelle aistilliselle, ”aktiiviselle” toiminnalle. Karman herrat merkitsevät kirjoihinsa tuon kunniallisen voittajan murhaajaksi.

Entä on tappiolle joutuneen laita? Yksinäisinä hetkinä hän toisinaan tuntee sellaisia värähtelyjä, ettei hän ole oikein mallikelpoinen ihminen, koska parhaansa yritettyään joutui kuitenkin tappiolle. Koska ylin oikeus on päättänyt hänen olleen väärässä, hän alkaa vähitellen itsekin epäillä oikeassa olemistaan. Joku naapuri huomauttaa, että hänelle tehtiin vääryyttä, mutta hän sanoo tämän tappion avanneen hänen silmänsä näkemään elämää toisessa valossa, sellaisessa, että hän alkaa käsittää aistillisen hyvän vähäpätöisyyden.

Voi olla sellaisiakin tapauksia, että tappiolle joutunut puhkuu vihaa voittajaan ja niihin välikäsiin, jotka ovat julistaneet tämän voittajaksi. Hän hyökkää siis astraaliruumiissaan sekä voittajan että oikeudenjäsenten kimppuun, jotka tuntevat toisinaan omituista, salaperäistä painostusta. Mutta koska mikä tahansa fyysisellä tasolla saatu tietoinen voitto nauttii astraalitasolla tunnustusta sen tähden, että fyysinen voittaja suhtautuu aina passiivisesti astraaliseen aineeseen, jää fyysinen voittaja sittenkin voittajaksi astraalitasollakin.

Tappiolle joutunut voi korkeintaan näytellä astraalitasolla samanlaista osaa, jota hengenhädässä oleva puolustautuja näyttelee fyysisellä tasolla murhaajan ahdistaessa häntä. Kun murhaajan on onnistunut tappamaan uhrinsa, tuntee hän sitä suurempaa tyydytystä ja vahingoniloa, mitä enemmän uhri rimpuili vastaan.

Mestari Jeesus tiesi nämä asiat. Sen tähden puhui hän niille, joilla oli kuulemiseen – henkiseen ymmärrykseen – soveliaat korvat ja jotka käsittivät, ettei ”pahaa” olisi vastustettava.

Kun materialistit arvostelevat Jeesusta niiden lausuntojen valossa, joita he näkevät Uudessa testamentissa, niin he antavat hänestä sellaisen todistuksen, että hän oli heikkoluontoinen ja pelkuri, mies, joka saarnasi ihmisolennolle sopimatonta alistuvaisuutta. Siihen suuntaan arvostellaan häntä esimerkiksi joku vuosi sitten ilmestyneessä kirjasessa, jonka nimi on Oliko Jeesus jumala, ihminen vai yli-ihminen?

Materialistit tunnustavat oikeaksi taistelunhalun, voittoon pyrkimisen ihanteen, kunhan taistelu ei ole vain fyysistä käsikähmää. He eivät tiedä, että taistelu astraalitasolla on paljon tuhoisampaa ja rajumpaa kuin verisinkin miekkailu fyysisellä tasolla.

Mutta Jeesuksen valtakunta ei kuulunut siihen järjestettyyn kosmokseen, jonka elinehto on taistelu.

Tuntuu suoranaiselta ivalta, että kristillisen maailman käräjätuvissa vannotetaan todistajia ”pyhän Raamatun kautta”, vaikka Uudessa testamentissa esiintyy monta kohtaa, joissa Jeesuksen – siis evankeliumin auktoriteetin – kerrotaan pyhästi kieltävän millään tavalla kostamasta niin sanottua vääryyttä.

Samaan suuntaan ovat puhuneet Jeesuksen edeltäjät Krishna, Buddha, Zarathustra, Kungfutse, Laotse ym.

Laotse, joka on kirjottanut ”Tao-te-king”-nimisen, suuren viisaustieteellis-moraaliopillisen teoksen, sanoo maallisesta oikeudesta aivan päinvastaista kuin nykyajan hyvät, Jeesuksen opista välittämättömät kristityt. Hän sanoo:

”Viisas sanoo: Minä en määrää mitään, ja kansa tulee itse oikeudentuntoiseksi. Minä luovun kunnianhimosta, ja kansa palaa luonnolliseen yksinkertaisuuteensa.”

”Kansan hallitsemisen vaikeus johtuu liian suuresta käskyvallasta.”

”Taon (jumalan) ihmisen suuri ilo on rauhassa, eikä hän iloitse voitosta.”

”Paras mestari hallitsee alentumalla. Tämä on taivaan jäljittelyä, ja tämä oli vanhojen korkein pyrkimys.”

”Viisas on ulkonaisesti köyhä, mutta hän kantaa jalokivet povessaan.” (Vertaa sitä Jeesuksen lausuntoon, että rikkaan on vaikea päästä taivaan valtakuntaan.)

”Totuuden sanat ovat aina paradokseja.”

”Se, joka itsensä alentaa, korotetaan. Se, joka itsensä korottaa, alennetaan.” (Melkein samoja sanoja käyttää Jeesus.)

Kuten huomataan, nämä sanat ovat suorastaan maallista oikeuden jakotapaa vastaan, joka on sellainen, että joku pääsee voittajaksi lähimmäisensä kustannuksella.

Henkinen laki kuvastuu kaikessa maallisessa oikeudettomuudessa. Elämän sisin olemus on tila, joka ei tunne mitään velvoitusta, vaatimuksesta puhumattakaan.

Maallinen oikeus lisää karman lain ankaruutta. Vääryyttä ei koskaan poisteta oletettuja väärintekijöitä rankaisemalla, vaan siten, ettei tahdota nähdä vääryyttä missään.

Maallisen lain soveltajat ajavat omaa hyötyään. Tuomarit, yleiset syyttäjät ja asianajajat ovat ammattilaisia, jotka voivat sitä paremmin, mitä ”rikollisempaa” on kansa, jonka kustannuksella he oikeutta jakavat. Henkisellä lailla ei ole mitään pyydettävää, koska se on persoonaton.

”Rikoksia” nähdään vaan eristystilassa. Yhteisyydessä vallitsee ehdoton sopu, lepo ja rauha.

Tietäjä − joulukuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.