Aate

Miksi materialismi soisi sielun kuolevan

Materialistisen elämänymmärryksen elinehto on sielun kuolemattomuusopin ja -uskon vääräksi todistaminen aikakauden tehokkaimmilta tuntuvilla keinoilla. Monta kertaa ja monessa tilanteessa on materialistiselta taholta lausuttu se väite, että sielun kuolemattomuususko kuvastaa inhimillistä itsekkyyttä, pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Teosofit rakentavat materialistien mielestä lapsellisia tuulentupia uskoessaan sielun kuolemattomuuteen ja todistellessaan "salatieteellään" sitä.

Elämän laki on sellainen, että ns. äärimmäisyydet sulavat aika ajoin yhtyessään yhteen ja muuttuvat koostumukseltaan. Se nykyajan materialistinen aate, jonka mukaan ihmissielu lakkaa olemasta yksilöllisenä tajunnansisältönä fyysisen ruumiin kuoltua, on syntynyt kahdesta näennäisesti vastakkaisesta ajatussuunnasta eli äärimmäisyydestä, jotka ovat muuttumattoman iankaikkisen elämän ja syntien anteeksiantamusaatteen opit. Nämä aatteet ovat luoneet nykyaikaisen materialistisen maailmankatsomuksen.

Mainitut aatteet ovat tehneet tavallisen järki-ihmisen päivätajuntaan niin valtavan vaikutuksen, että jonkinlainen kompromissiin vetoamisen tarve on viimein tullut välttämättömäksi. Sielun kuolema-aate on koottu noista kummastakin äärimmäisyydestä. Kirkollisen käsityksen mukainen iankaikkinen elämä on sama kuin muuttumattomuustila henkimaailmassa. Syntien anteeksiantamusoppi on sama kuin sen luonnossa vallitsevan kaikkiallisen lain kumoaminen, että mikä tahansa teko ja toiminta tuottaa olemuksensa mukaisen seurauksen.

Kun tavalliset järki-ihmiset eivät ole voineet sulattaa paikallaan pysymisen aatetta henkimaailmassa, koska sitä ei ainemaailmassakaan ole, ovat he lyöneet halki tuon gordialaisen solmun selittämällä: "Sellaista henkimaailmaa ei voi olla, koska sen täytyisi olla järjettömyys." "Järjettömän henkimaailman" järjellisyyden kieltämisestä on ollut se seuraus, että maallisen eli ruumiillisen elämänsä päättäneen ihmisen teot eivät voi tuottaa mitään seurauksia hänelle itselleen heti, kun kuolema on keskeyttänyt hänen toimintansa.

Tämä johtopäätös on selvä ja järkevä. Mutta yhtä selvä on tästä johtopäätöksestä kehittyvä seuraus eli uusi johtopäätös, joka kuuluu: ihmisen teot annetaan anteeksi heti, kun hän on kuollut. Kuinka merkillistä! "Järjettömästä henkimaailmasta" on vapauduttu, mutta syntien anteeksiantamusoppi on jäljellä! Kun materialistit siis uskovat sielun kuolevan ruumiin mukana, niin he antavat täten täyden tunnustuksensa kirkkouskovaisten syntien anteeksiantamisopille. Onko sillä väliä, jos anteeksiantamuksen toimittaa kuolema tai jumala?

Paha, itsekäs "kapitalisti" tekee suurta vääryyttä kansalle, nauraa kärsivien tuskille, juopottelee, mässää ja "iloitsee elämästä". Vääryyttä kärsivä kansa tuntee "pyhää suuttumusta" ja haluaisi saada sortajan tilille. Mutta eräänä päivänä "kapitalisti" kuolee juovuspäissään sydänhalvaukseen, saaden samalla kaikki julmuutensa ja rikoksensa anteeksi – siinä määrässä anteeksi, ettei kostonjanoisen kansan käsi enää ulotu häneen.

Toiselle vääryydentekijälle lupaa pappi jo ennen kuolemaa "jumalan puolesta" synnit anteeksi.

Eikö nyt ole yhdentekevää, kumpaan anteeksiantamustapaan joku asianomainen "saaja" uskoo?

Materialistit puhuvat luonnonlaeista siihen sävyyn kuin niillä olisi rajaton valta ihmiseen, mikäli tämä ei vielä ole osannut tehdä niitä "alamaisikseen". Mutta eikö heidän syntien anteeksiantamuskäsityksensä todista, että luonnonlaeilla on hyvin lyhyt kantavuus? Rosvo lyö kuoliaaksi suuren "sortajan", eivätkä luonnonlait enää ulotu tätä rankaisemaan. "Rangaistusta ei enää tarvita, kun rikoksentekijä kerran on kuollut", selittävät materialistit. "Kuolema juuri on hänelle pahin rangaistus, kun se estää häntä jatkamasta rikoksellista elämäänsä."

Tämä selitys on kuitenkin "porvarillinen". "Porvarillisen lainhan" sanotaan rankaisevan rikosta sen tähden, ettei tekijä tulevaisuudessa sitä enää uudistaisi. Mutta mitä oikeudentuntoa on siinä menettelyssä, että rangaistaan rikoksista, joita jonkun luullaan tekevän tulevaisuudessa? Kun järkevät materialistit eivät hyväksy sellaista rangaistusta, niin jäljelle jää ainoaksi rangaistuksen ansioksi jo tehty työ. Jotta rangaistuksella olisi jotakin vaikutusta, täytyisi sen kärsijän saada tietää, että hän kärsii rangaistusta siitä ja siitä vääryydestä. Kuolema ei siis voi olla mikään rangaistus, koska – materialistisen käsityksen mukaan – kuollut ei enää tiedä mitään eikä siis voi surkutella entistä pahuuttaan.

On siis selvää, että kuolema materialistisen elämänymmärryksen mukaan vapauttaa rikoksentekijän kaikesta rangaistuksesta eli – kirkkouskovaisten kielellä sanoen – antaa hänelle "synnit anteeksi".

Sekä "järkevät" materialistit että "taikauskoiset" kirkkokristityt uskovat siis yhtä lailla oppiin syntien anteeksiantamisesta.

Mutta kun tavallinen järki kehottaa ihmistä johdonmukaisuuteen, astuvat materialistitkin askeleen edemmäksi ja sanovat: "Sielu kuolee ruumiin mukana, koska sielu ei voi olla mikään itsenäinen olio vaan ruumiin elimistön toiminnan kokonaissumma."

Mutta tämän väitteensä kumoavat järkevät materialistit esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että rikoksentekijä on ilmeinen mielipuoli. Tällainen ihminen ei heidänkään käsityksensä mukaan ole siveellisesti vastuullinen teoistaan. Mitä sitten olisi siveellinen vastuuvelvollisuus? Ehkä sama kuin ns. normaalijärki. Mutta jos sielu on ruumiin elimistön toiminnan kokonaissumma, niin miksi toisen ihmisen järki on epänormaali, vaikka ruumiin elimistön toiminnassa ei huomata mitään häiriötä, kuten mielenvikaisten laita useimmiten on? "Vika on aivoissa", vastataan. Jos näin on laita, ei normaalijärkisistä vanhemmista voisi syntyä heikkomielistä lasta. Kuitenkin joskus on niin laita, vaikka lapsen järkeä ei mikään ulkopuolinen vaikutuskaan ole samentanut. Onhan tapauksia, jotka osoittavat, että toinen ihminen tulee mielipuoleksi ylellisyytensä ja aineellisen hyvinvointinsa keskellä, toinen keskinkertaisen hyvissä oloissa, kolmas suuressa aineellisessa puutteessa ym.

Mutta jos otaksutaan, että ympäristö vaikuttaa sittenkin yksilön järkeen, pitäen sen joko normaalina tai saattaen kallistumaan epänormaalin puolelle, niin miten saataisiin jokaiselle turvatuksi normaali oikeus järjen säilyttämiselle? "Yhteiskuntaoloja parantamalla", vastaavat materialistit. Mutta millä hyvitetään ne ihmiset, jotka kuolevat mielipuolina ennen kuin sitä parannusta saadaan toimeen? "He eivät tarvitse mitään hyvitystä, kun kerran ovat kuolleet", vastataan. Tässä esiintyy siis taas anteeksiantamusoppi. Mitä syytä on valmistaa ansaitsematonta hyvää kaukaisessa tulevaisuudessa syntyville ihmisille, kun ei kerran voida hyvittää niitä, jotka ilman omaa syytään saivat eläessään kärsiä?

Tässä on materialismin elämänymmärryksen kriittisin kohta. Kun materialismin mukaan ei vainajia voida hyvittää, niin tahdotaan antaa heille kuuluva hyvitys toisille – ihan samaa "oikeusoppia", jonka kannalta muutamat harvat nykyään hyötyvät tuhansien ahkeran työn tuloksista.

Materialistinen elämänymmärrys päättyy siis oikeudenjakamisen vararikkoon, ihan samanlaiseen kuin nykyinen "porvarillinen oikeus" silloin, kun ei pahantekijää saada kiinni. Avuttomuus työntää siis oikeuden pois.

Kun rikkaalta varastetaan ja varastettu tavara saadaan takaisin, annetaan se omistajalle. Miksi sitä ei jätetä antamatta, koska ei rikas kuitenkaan ole sen tarpeessa? Mutta kun köyhiltä riistetään heidän elämänonnensa, sitä ei anneta parempien aikojen tultua heille takaisin siitä syystä, ettei heitä tavoiteta! Eikö tämä saamattomuus ole sama kuin oikeuden jakamisen vararikko eli ainainen mahdottomuus jakaa oikeutta tasaisesti kaikille?

Onko ikuisesti virkeä, nuori ja elävä luonto syypää tällaiseen vararikkoon? Jos luonto kokonaisuudessaan on saamaton ja kykenemätön korjaamaan tehtyjä virheitä, niin miksi tässä yhdessä ainoassa fyysisessä elämässä puhutaan ja toimitaan niin innokkaasti "kaikkien oikeuden" hyväksi, kun kuitenkin tavattoman pieni murto-osa joskus voi päästä tästä hyvästä osalliseksi?

Materialismi soisi sielun kuolevan ruumiin mukana sen tähden, ettei se tiedä, kuinka sen olisi mitattava oikeutta vainajille. Se ei tunnusta tätä tietämättömyyttään, koska moinen tunnustus olisi siitä taantumuksen ja heikkouden merkki, vaan se selittää, etteivät vainajat tarvitse hyvitystä. Mutta oikeus tässä maailmassa ei selitä, ettei rikas tarvitse häneltä varastettua tavaraa takaisin. "Vainajat eivät enää tarvitse ruokaa, juomaa, vaatteita, huoneen lämpöä, kirjallisuutta eivätkä minkäänlaisia huvituksia", selittävät materialistit. Ovatko he kysyneet vainajilta? "Ei niiltä kysymällä voi saada mitään tietoa. Joka on kuollut, se on kuollut", vastaavat he.

Mutta kaikki nuo näennäiset esteet eivät voi horjuttaa oikeuden jakamisvelvollisuutta.

"Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähimmillään", sanoo kokemukseen perustuva sananlasku. Kun materialismi suo ja antaa sielun kuolla ruumiin mukana ja kun se elää siinä hyvässä uskossa, etteivät vainajat hautakummuistaan kömmi koskaan esiin loukattuja oikeuksiaan vaatimaan, puuhaa se innolla fyysiselle tasolle syntyvien lasten elämän saattamiseksi niin turvatuksi ja huolettomaksi, ettei näillä olisi kärsittävää kuin menneiden aikojen vainajilla. Materialistit ovat näin tehdessään samalla kannalla kuin paatunut isä tai äiti, joka on sysännyt luotaan lapsensa, jonka vieraat ihmiset ovat ottaneet hoitoonsa. Vuosien kuluttua tulee tuo hylätty lapsi täysikasvuisena vanhempiaan tapaamaan. Nämä eivät usko häntä lapsekseen. Lapsen täytyy käyttää monenlaisia keinoja todistaakseen ennen kuin häntä uskotaan. Viimein vanhemmat uskovat, että tuo ihminen on heidän lapsensa, katuvat entisiä tekojaan ja koettavat nyt hyvittää hylkäämistään.

Enimmäkseen materialistit ovat hyviä, oikeudentuntoisia ja ihmisrakkaita, eivätkä hyvän tekemisessä esiinny niin puolueellisina kuin esimerkiksi kirkkouskovaiset, jotka suovat elämän hyvyyttä etupäässä omille hengenheimolaisilleen, luullen siten lisäävänsä "kruununsa kirkkautta".

Mistä materialistit saavat suuremman ns. siveellisen tarmon ja puolueettomamman oikeuskäsityksen kuin uskovaiset? Siitä tosiasiasta, että luonto osaa korvata yksipuolisuuden. Kun ihminen esimerkiksi menettää jonkin aistinsa, kehittyy toinen yli normaalitilan korvaamaan puutetta. Kun materialistit eivät usko tai pidä hyväksyttävänä yksilöllisen sieluelämän jatkumista ns. kuoleman jälkeen, korvaa luonto heissä tämän vajavaisuuden sillä, että se herättää heissä kaikille oikeutta tekemisen halun voimakkaammaksi kuin niissä, joissa sielun kuolemattomuususko on menneiden aikojen sisäisen näkemisen jäänteitä.

Saksalainen filosofi Immanuel Kant puhuu ns. kategorisesta imperatiivista, so. syyttävästä vaatimuksesta elää parhaan sisäisen vakaumuksen mukaan ja tehdä puolueettomasti hyvää kaikille. Tämä "syyttävä vaatimus" on ihan sama asia kuin "omatunto", jota kristillinen jumaluusoppi kutsuu ihmisen sisällä kuuluvaksi "jumalan ääneksi".

Omatunto on ihmisen valistuskannan värittämä oikeudenopas niin kauan kuin sitä tarvitaan. Kun ylemmille elämänjärjestöille väreilevät ja niihin vastaavat aistit ovat lakanneet toiminnasta, on luonto synnyttänyt juuri sen yleisvaiston, joka tunnetaan "arvontuntona" ja joka on sama kuin Kantin "kategorinen imperatiivi".

Koska sielua on mahdotonta nähdä fyysisesti, sellainen ihminen, jonka tajunta on yksinomaan suuntautunut fyysiseen aineeseen, ei tietenkään voi tosissaan tunnustaa sielun kuolemattomuutta. Jotta hänen tajuntansa pysyisi tasapainossa, täytyy hänen kieltää se, mitä hän ei käytettävänään olevilla keinoilla voi "todistaa". Materialisti suo sielun kuolevan sen tähden, että hänen järkensä pysyisi tasapainossa hänen fyysisen ympäristönsä kanssa. Hän välttää tilaisuuksia, jotka vähitellen vetäisivät hänet siihen johtopäätösketjuun, joka kenelle tahansa voi todistaa sielun kuolemattomuuden.

Se seikka, että materialismi soisi sielun kuolevan, ei ole mikään "vika" eikä yksityisten materialistien ilkeämielisyyttä. Ei kukaan voi uskoa tai olla uskomatta mitä tahansa sen tähden, että muut tekevät niin. Koska materialistit antavat niin suuren merkityksen ympäristön vaikutukselle, niin sopii huomauttaa, että fyysinen ympäristö on suuresti vaikuttanut niihin sieluihin, jotka nykyään ovat materialisteja. Vanhassa Egyptissä balsamoitiin varakkaampien vainajien ruumiit. Tämä toimenpide vaikutti aineellistuttavasti deevakhanissa olevaan sieluun. Kun ruumiin ei sallittu hävitä, pysyi sen ja deevakhanissa olevan minän välillä jonkinlainen yhteys. Jälleensyntyessään oli sielu taipuisa pitämään fyysistä elämää tärkeimpänä, koskapa sen fyysistä ruumistakin hoidettiin niin huolellisesti ja varjeltiin muuttuvaisuudelta.

Kun vanhoja egyptiläisiä on nykyään paljon ruumiillistuneina nykyajan sivistysmaissa, ovat heistä kaikki ne, joiden eri persoonallisuuksien fyysiset ruumiit on moneen kertaan balsamoitu, tietysti materialisteja. Itämailla, joissa ruumiinpoltto on ikivanhoista ajoista ollut käytännössä, länsimaista materialismia tuskin tunnetaan.

Materialistien toiminta on taas ollut tarpeellista, jotta fyysisen tason valloitus olisi tullut niin perinpohjaiseksi kuin mahdollista. Kun valloitustyö on loppuun suoritettu ja sen hedelmät nautittu, saavat sielut takaisin entisen välittömän näkökykynsä ja ihmiset tunnustavat yleensä olevansa henkimaailman kansalaisia.

Ajan merkit viittaavat jo nykyään siihen tulevaisuuteen. Itsenäisten tutkijoiden kesken ei materialismi enää ole "kuosissa". Vanhan materialismin ja kirkollisuuden raunioille on kohonnut "uusi ajatus" -niminen tutkijakunta [New thought]. Ruumiiden maahankin hautaamista jo vastustetaan ja suositaan niiden polttamista. Kaikki nämä toimenpiteet ovat alkuvalmisteluja siihen aikaan, jolloin fyysinen ruumis tuntee olevansa elävän jumalan temppeli ja jolloin sielun ja hengen hallitus tunnetaan järkeilemättä.

Tietäjä − helmikuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit