Aate

Miksi heikompia uhrataan?

Nykyajan miljoonat ihmisyksilöt ovat jo sillä kehitysasteella, että he tietyissä tapauksissa voivat nähdä himoelämänsä vastakohdan, erityisesti muiden ihmisten toiminnassa. Kaikenlaisesta ulkonaisesta tekemisestä puhutaan ja kirjoitetaan, että sen tarkoitus on heikompien auttaminen. Epäilemättä ihmisten päivätajunnassa onkin heidän persoonallisen elämänsä ylevimpinä hetkinä se hämärä aavistus, että heikompien auttaminen on suuren elämänlain toinen napa, jonka vaikutuksen alaisena koko henkimaailma on. Tuo aavistus viittaa siihen, että nykyajan ihmiset lähenevät hitaasti sitä persoonallisen olennon kammoavaa elämäntilaa, jossa ei ole mitään eristettyä olemista.

Sisäisen äänemme käskemä täydellinen heikompien auttaminen ja heidän hyväkseen uhrautuminen on meille, persoonaan kätketyille ihmisolennoille suoranainen mahdottomuus. Parhainakin uhrautumishetkinämme me luovutamme heikoille ja turvattomille ainoastaan rippeitä aineellisesta hyvyydestämme. Ja nostattavimmankin säälintunteen vaikutuksen alaisina ollessamme me annamme vainotuille ja ahdistetuille pelkän ”hyvän sanan”, jota ehkä on vahvistettu ulkonaisesti ystävällisellä hymyllä ja kyynelillä. Enempää emme sano voivamme tehdä.

”Mennä siitä, missä aita on matalin”, kuuluu sananlasku, joka elävästi kuvaa fyysisellä ja astraalitasolla voimassa olevaa lakia. Ns. kokeellinen tiede todistaa myös, että sen tuntemat voimat pyrkivät ilmenemään siinä, missä vastarinta on vähäisintä. Jos höyrykattilassa on jokin heikko kohta, se repeää räjähdyksen tapahtuessa. Miksi ei kaikkein vahvin kohta repeä? Miksi ei pyritä menemään aidan yli siltä kohdalta, missä se on kaikkein korkein? Miksi eivät ihmiset liikeasioissa toimi niin, että vaiva olisi mahdollisimman suuri ja hyöty mahdollisimman pieni?

”Se ei käy päinsä, se ei ole mahdollista”, vastattaneen näihin kysymyksiin. Niin minäkin uskon. Mutta sittenpä ei tarvitsisi ulospäin esittääkään, niin kuin tuollaiset asiat kävisivät päinsä. Ja niinhän kuitenkin tehdään. Ihmiset vaativat toisiltaan sellaista, mitä eivät soisi itseltään vaadittavan. Toinen haastaa ihmisiä esimerkiksi käräjille asiasta, josta ei hän soisi itseään haastettavan.

Katsotaanpa muutamia jokapäiväisiä asioita, jotka näyttävät, että juuri heikompia uhrataan käytännöllisessä fyysisessä elämässä.

Mies, jolla ei ole kauluspaitaa ja jonka asu on muutenkin yksinkertainen, tekee kaupungin kadulla pienen virheen, johon poliisin huomio kiinnittyy. Poliisi alkaa heti huutaa äkäisesti. Mies koettaa puolustautua ja selittää tekosiaan. Poliisi tarttuu mieheen ja alkaa taluttaa häntä kohti poliisikamaria. Samana päivänä tekee hyvin pukeutunut herra samanlaisen virheen. Poliisi tekee kunniaa ja pyytää ystävällisesti huomauttaa, että herra on ehkä erehdyksessä Tehnyt niin. Herra puolustautuu, selittää ja pyytää anteeksi. Asiasta ei tule sen suurempia seurauksia, eikä poliisikamarille viemisestä ole puhettakaan.

Takavuosina kertoi minulle muuan silloinen poliisi, että eräästä kapakasta tuli juopunut herrasmies ulos hoiperrellen ja räyhäten kadulla. Poliisin velvollisuus oli tietysti puuttua heti tällaiseen asiaan. Hän astui herran luo ja pyytää tämän seuraamaan häntä kamarille. Herra repäisi poliisin kellon tämän taskusta ja löi sen murskaksi katuun. Ja poliisi tarttui herran käsivarresta ja alkoi taluttaa miestä ”kamarille”. Kun sinne oli päästy, poliisi kertoi, mitä juopunut herra oli tehnyt hänelle. näyttäen kellon palasia. Hetkisen kuluttua joku ylempi poliisiviranomainen sanoi konstaapelille: ”Kyllä teillä on oikeus haastaa tämä mies raastupaan vastaamaan siitä, että hän on särkenyt kellonne, mutta siinä tapauksessa ette saa pysyä virassanne.” Kun poliisi oli perheen isä ja muutenkin kivulloinen, hän ei hennonut tulla erotettavaksi vaan kärsi vahingon. Mainittu juopunut herrasmies oli tietysti joku merkittävä henkilö.

Näissä esimerkeissä mainittuja kohtauksia nähdään kaikkien maiden kaupungeissa joka päivä. Kansa tietää, että ”alempiarvoiset” eivät saa oikeutta samalla tavalla kuin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat, mutta oikeuslaitosten jäsenet eivät itse koskaan tunnusta julkisuudessa niin tapahtuvan. Epäilemättä hekin tuntevat tuon epäkohdan, mutta oman persoonan suojeleminen vaatii heitä puhumaan asiasta julkisuudessa toisin kuin esimerkiksi vertaistensa, tuttavien kanssa kahden kesken.

Minua on kauhistuttanut se tieto, että rokotusainetta saadaan vasikoista, joiden täytyy olla kivuliaan kohtelun alaisena ja sitten kuolla, jotta ihmisten lapset muka pysyisivät suojattuina joltakin taudilta. Kun vasikat eivät voi itse mitenkään estää tuota kidutusta, niin se jatkuu.

Minua on lapsuudesta asti inhottanut se toimenpide, että teuraskarjan ostaja tekee kaupat talon tuvassa isäntäväen kanssa ja vie sitten teuraat navetasta näiltä ”kysymättä lupaa” ja välittämättä siitä, ovatko nuo eläimet halukkaita antamaan henkensä vai eivätkö.

Minä näen tuon saman menettelyn toisessa muodossa esimerkiksi silloin, kun veronkantaja tulee huoneeseeni, näyttäen paperilapun, jonka nojalla hän sanoo itsellään olevan ”oikeuden” vaatia minulta niin ja niin paljon rahaa, vaikka minä en tiedä olevani mitään velkaa hänelle enkä niille, joiden lähettämä hän sanoo olevansa. Miksi minulta ei itseltäni koskaan kysytä, kuinka paljon voin maksaa veroja? Miksi minulta otetaan väkisin jokin rahamäärä, vaikka koskaan ei ole edes tiedusteltu maksukykyäni, puhumattakaan siitä, suostuisinko maksamaan. Ottajilla on puolessaan laki, jonka laatimisessa minä en ole saanut lausua sanaakaan. Ja tuolla samalla lailla, jonka syntymiseen en minä ole mitään vaikuttanut, pakotetaan minut, jos en minä muuten suostu vaatimuksiin. ”Sittenpä ei kukaan maksaisi verojaan, jos häneltä kysyttäisiin, paljonko hän voi ja haluaa maksaa”, huomauttanee moni. Mutta minä puolestani maksaisin enemmän saadessani olla sisäisen pakon alaisena. Ja kuinka moni ihminen käyttäytyy petollisesti näissä asioissa esimerkiksi salaamalla tulojaan! Ulkopuolinen pakko aiheuttaa vahinkoa itselleen. Jää saamatta sekin, minkä moni ilolla antaisi, jos saisi itse päättää.

Aistillisen elämän mahdollisuus perustuu heikompien uhraamiseen. Ei voisi olla persoonallista ihmisolentoa, jos eläin-, kasvi- ja kivikunnalle tunnustettaisiin yhtäläinen elämisen oikeus kuin ihmiselle. Ei voisi olla eläinkuntaa, jos sen eri luokat ja heimot tunnustaisivat samanlaisen elämisen oikeuden toisilleen ja kasvikunnalle kuin itselleen. Ei voisi olla kasvikuntaa, jos se puolestaan tunnustaisi yhtäläisen elämisen oikeuden kivikunnalle kuin itselleen. Koko kolminaismaailman olemassaolo perustuu pienemmän väistymiseen suuremman tieltä. Nekin uhraukset, joita ihmis- ja eläinvanhemmat tekevät jälkeläisilleen, ovat vain näennäisiä, koska vanhemmat näkevät lapsissaan oman kuvansa ja näille hyvää tehdessään palvelevat epäsuorasti itseään.

Onko tällainen menettely oikein? Onko se lainmukaista? On täydellisesti. Tulee näet huomata, että aistimaailma edustaa ylösalaisin käännettyä henkimaailmaa ja päinvastoin. Aistimaailman kruunu on huippuunsa kehittynyt, persoonallinen itsekkyys, joka tahtoo jatkaa olemassaoloaan niiden olentojen kustannuksella, jotka ovat vähemmän itsekkäitä. Henkimaailman kruunu taas on rajaton epäitsekkyys, tietämättömyys mistään erityisestä ”minun omastani”.

Emme ihmettele, ettei junalla voi ajaa merenpinnalla eikä laiva kulkea kovalla maalla. Mutta me ihmettelemme sitä, että väkivalta kukoistaa kaikkialla tällä maapallolla siitä huolimatta, että oikeuslaitokset työskentelevät lakkaamatta väkivallan hävittämiseksi. Mutta väkivaltaa ja itsekkyyttä ei voiteta muodollisilla rangaistustoimilla. Ne voitetaan ainoastaan vaistomaisella uhrautumisella. Henkimaailma on tällaista uhrautumista. Ja ”suuruus” merkitsee siinä maailmassa sitä, että sen jäsen kykenee vuodattamaan itsensä mahdollisimman suuresti aistimaailman hyödyksi.

Aurinkokuntamme logos uhrautuu, ”kuolee” lakkaamatta alamaistensa vuoksi. Tämä logoksen ”kuolema” on meidän elämämme. Mutta logoksen ”kuolema” ei ole mitään sellaista, mitä me kuolemalla ymmärrämme. Mitä suuremmalla rakkaudella logos vuodattaa meille käsittämätöntä voimaansa meidän hyväksemme, sitä suurempaan ylösnousemukseen logos valmistautuu.

Ajatelkaamme, minkälainen on sen pyhän olennon henki, jonka ruumis on tuo hehkuva aurinko taivaalla. Minkälainen on itse logoksen voima, koska logoksen ruumis, aurinko riittää lämmittämään, valaisemaan, ruokkimaan ja vaatettamaan tämän suunnattoman suuren aurinkokunnan lukemattomat olennot? Mutta me erehdymme perin pohjin, jos kuvailemme tätä ääretöntä majesteettia maallisen suuruuden väreillä ja tunteilla. Logoksen suuruus on siinä, että logos ”kuolee” pienimpiensä elämän, ilon ja onnen vuoksi. Logoksella ei ole mitään ”minun omaani”. Logoksen oma on yhtä kuin meidän käsityksemme mukaisten vähäpätöisimpienkin olijoiden elämänilo. Henkimaailman eri olemisen tilat eli tasot merkitsevät yhä laajempaa kykyä itsensä vuodattamiseen. ”Ei mitään” on sama asia kuin ”kaikki” noissa korkeissa olemisen tiloissa.

Mikäli me ihmiset kyllästymme itsekkyyden muotoihimme tässä aistimaailmassa, meistä valmistuu hiljalleen kansalaisia siihen olemisen tilaan, missä epäitsekkyys on nykyisen itsekkyytemme tilalla. Aistimaailma on itsekkyyden ja eristyksen, henkimaailma epäitsekkyyden ja ykseyden napa.

Aistimaailmassa vallitsee alituinen menettämisen pelko, henkimaailmassa kaikkea kannustaa toimintaan alituinen menettämisen halu. Aistimaailmassa lisätään suurten palkkoja pienten kustannuksella, henkimaailmassa lisätään pienten hyvinvointia suurten kustannuksella. Mutta henkimaailman ”suuruus” ei ole koskaan vaarassa, se vain lisääntyy.

Aistimaailmassa vallitsee taistelu ”olemassaolosta” ja henkimaailmassa puolestaan ”olemattomuudesta”. Tämä taistelu päättyy ehdottomaan olemiseen, joka on olemattomuus kaiken aistillisuuden kannalta.

Se Jeesuksen ilmaisu, että ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, koskee aisti- ja henkimaailman välisiä suhteita. Aistimaailman ”heikko” on henkimaailman ”väkevä” ja päinvastoin.

Tietäjä – joulukuu 1912

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.