Aate

"Pakanuus" ja Julianus "Uskonluopio"

Nykyään ymmärretään "pakanuudella" jotakin muuta kuin niinä aikoina, jolloin tuota sanaa ensiksi alettiin käyttää. Kun keisari Konstantinus Suuri vuonna 330 julisti silloin muodollisen kristinopin valtionuskonnoksi, oli selvää, että kaupunkien "sivistynyt" väki tahtoi kääntyä "keisarin uskoon" päästäkseen suosioon ja moni valtion virkoihin. Mutta aikana, jolloin ei ollut sanomalehtiä, lennätintä eikä muita nykyaikaisia mukavuuksia, ei maaseudulla asuva kansa saanut pitkiin aikoihin mitään tietoa siitä "keisarin uudesta uskosta". Ne taas, jotka saivat kuulla jotakin siitä, eivät tietysti kovin helposti antaneet sille luottamustaan.

Kun kaksi vapaata kansalaista – nykyajan mukaan "herrasmiestä" – siihen aikaan tapasivat toisensa Rooman kaduilla, kysyi toinen toiselta:

"Joko sinä olet kristitty?"

"Tietysti", vastasi toinen. "Kukapa ei keisarin uskoon menisi?"

Mutta kun maalaisia saapui kaupunkiin ja heille tehtiin sama kysymys, moni ei tietänyt koko "uudesta uskosta" mitään. Pian rupesivatkin kaupunkilaiset kutsumaan maalaisia "pagani"-pilkkanimellä, so. maakyläläisiksi. Latinalainen "pagus" merkitsee näet "kylä" ja "paganus" "kyläläinen", vastaten suomalaista "moukka" ja "kollo"-sanaa.

Aikaa voittaen ei monikaan oman arvonsa tunteva maalainen tahtonut olla "paganuksen" so. "moukan kirjoissa" vaan rupesi kristityksi.

"Pakanan" alkuperä ei siis suinkaan ole mikään " tietämättömyys jumalasta" vaan kaupunkilaissivistyksestä takapajulla oleminen. Jos nykyiset hyvät kristityt tämän asian tietäisivät, eivät he niin surkuttelisi heidän käsityksensä mukaisia "pakanoita."

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua kristinopin julistamisesta valtionuskonnoksi luopui eräs Rooman keisari, nimittäin Konstantinius Suuren veljenpoika Flavius Claudius Julianus, julkisesti tuosta valtionuskonnosta, sillä hän oli filosofi ja teosofi. Keisarin luopuminen valtakunnan uskosta oli uusi, yllättävä teko. Tuolloin oli tapana vainota "kyläläisiä" eli "moukkia", mutta keisari Julianus julisti kaikki uskonnon muodot yhtä oikeutetuiksi. Tämän suvaitsevaisuutensa tähden hän sai sivistyneeltä yleisöltä "uskonluopion" (apostata) pilkkanimen.

Julianus on länsimaisessa historiassa ainoa hallitsija, joka ei itse kuulunut eikä vaatinut alamaisiaan kuulumaan mihinkään opinkappaleuskoon vaan antoi täyden tunnustuksen kaikille totuudenetsijöille.

Julianus oli aivan toisenlainen mies kuin miksi nykyaikainen historia hänet leimaa. Hän oli harras totuudenetsijä, syvällinen ajattelija ja salatieteilijä.

Tietäjä — joulukuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit