Aate

Sielullinen ja henkinen ihminen

Paavali antaa usein selviä viittauksia siihen tosiasiaan, että hänen monet lausuntonsa ovat vertauskuvakieltä, jota ei suinkaan tule ymmärtää kirjaimellisesti. Esimerkiksi Efesolaiskirjeessä (5:32) Paavali sanoo puhuvansa Kristuksesta ja valiojoukosta eli salaisen veljeskunnan jäsenistä, vaikka käyttää mies- ja nainen-sanoja.

Koska Paavalia oli jo hänen eläessään epäilemättä ymmärretty väärin, hän huomauttaa 1. Korinttolaiskirjeessä (2:14), että hän ja monet muut hänen kaltaisensa opettajat puhuvat henkisistä asioista, vaikka käyttävätkin jokapäiväisen puhekielen sanoja. Hän sanoo: ”Sielullinen ihminen ei omaksu Jumalan hengen puhetta, sillä se on hänelle mielettömyyttä, eikä hän voi ymmärtää sitä, koska sitä on tutkittava henkisesti.”

Kuten odottaa sopikin, Suomen seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen hyväksymässä ja julkaisemassa Uuden testamentin käännöksessä on sittenkin ”luonnollinen ihminen”, vaikka alkukielessä (kreikassa) on ”psychikos de anthrōpos”.

Noin huolimaton on kirkolliskokous ollut työssään.

Jokainen kreikan kielen tuntija tietänee, että ”psyche” käännetään ”sieluksi” ja ”psychikos” ”sielulliseksi”.

”Luonto” taas sanan materialistisessa merkityksessä on ”fysi” ja aistimilla havaittava ”luonnollinen” on ”fysikos”. Esimerkiksi ”fysiologos” on fyysisen luonnon tutkija. ”Luonnollinen”-sana tässä kohdassa on perin väärä siitäkin syystä, ettei ”psychikoksen” (sielullisen) vastakohta ”pneumatikos” (henkinen) suinkaan ole vähemmin ”luonnollinen”.

Paavali sanoo, ettei sielullinen ihminen omaksu (dechetai) Jumalan hengen asioita (ta tou pneumatos tou theou) sen tähden, että ne ovat hänestä mielettömyyttä (mōria).

Minkälainen olento sitten on ”sielullinen ihminen”? Juuri sellainen, jollaisia niin sanottujen sivistyskansojen useimmat ihmisyksilöt ovat. He kuuluvat ihmiskuntaan, mutta elävät, toimivat ja työskentelevät yksinomaan sielunmaailman lain mukaan, jonka kaksi valtahaaraa ovat niin sanottu itsesuojeluvietti ja suvunjatkaminen.

Eristetyn sielunelämän ainoa pyrkimys on hyvinvoinnin tunteen hankkiminen ja lisääminen huolimatta siitä, että lukemattomat muut olennot kärsivät.

Sielullinen viisaus esiintyy kaikissa nykyajan keksinnöissä ja yhteiskunnallisissa yrityksissä. Se on maanpäällinen (epigeios), kuten apostoli Jakob sanoo, koska se pitää maanpäälliset asiat toimintansa kohteena.

Selvän todistuksen sielullisen ihmisen luonnosta saa puuttuessaan filosofiseen keskusteluun esimerkiksi henkilön kanssa, jota pidetään oppineena, mutta joka on saanut oppinsa ainoastaan kirjoja lukemalla ja luentoja kuulemalla. Jos sellaiselle henkilölle – jolla voi olla filosofian tohtorin eli viisauden ystävyyden opettajan komealta helähtävä arvonimi – puhuu esimerkiksi jälleensyntymisen laista, niin hän hymähtää ja sanoo: ”Se on pelkkä todistamaton hypoteesi.”

Ja kuitenkin sama tohtori voi kaunopuheisesti luennoida voiman ja aineen häviämättömyydestä sekä luonnossa vallitsevasta loputtomasta luomistyöstä. Koko hänen viisautensa on siis sielullismaanpäällistä, mutta hän ei osaa sanoa mitään siitä luonnonjärjestöstä, joka yhdistää ja hallitsee koko aistillista luontoa.

Sielullinen ihminen on kokonaan ulkopuolisten todistusten varassa. Hän ei tunne sellaista mahdollisuutta, että olento itse voi olla todistajanaan. Syy on se, ettei hän itse ole milloinkaan tosissaan luonut mitään hypoteesia eli edellytystä vaan että hän omaksuu kansansielun ne vaistonilmaukset, jotka yksilösielu tuntee hypoteeseiksi. Sielullinen ihminen voi olla tarpeen vaatiessa hellä ja julma. Koko hänen ulospäinen esiintymisensä riippuu ympäristön liikehtimisestä.

Sielullista ihmistä voidaan myös kutsua materialistiksi eli yksinomaan aistittavan aineen kannalla olijaksi. Siellä, missä tällaisia materialisteja on paljon, on fyysinen muovaustyö vilkkaasti käynnissä. Kirjallisuus kukoistaa ja taiteet elpyvät. Mutta koko tämä toimelias elämä on omistettu yksinomaan aistilliselle hyvinvoinnille ja vallan tavoittelulle. Sen huolena on aistillisen omaisuuden hankkiminen ja säilyttäminen.

Sielullinen ihminen eroaa eläinkunnasta ainoastaan siinä suhteessa, että hän osaa tai ainakin usein koettaa peittää aikeensa toisilta sielullisilta ihmisiltä. Persoonallisen järkensä hän käyttää suureksi osaksi tähän peittämistyöhön. Hän on saaliin- ja voitonhimoinen, mutta julkisuudessa ei sano olevansa sellainen. Hän on alituiseen vaaran pelossa. Hän pelkää niitä sielullisia ihmisiä, jotka jonakin ajankohtana voivat panna suuressa määrässä liikkeelle sielullista, ”heikompia” alistavaa lumousvoimaa, mikä saattaa nämä luovuttamaan heille aistillista hyvää.

Sen tähden nykyajankin ihmiskunnan yleinen asenne on vaistomainen, hiljainen epäluulo kaikkia ihmisiä kohtaan. Kenen tahansa edellytetään voivan sopivissa olosuhteissa tekevän mitä tahansa. Tämä yleinen epäluulo leimaa kaikkia inhimillisiä toiminnantapoja.

Suomalaisilla on vieläkin sananlasku, joka kuuluu: ”Sanasta miestä, sarvesta härkää.” Mutta itse tuo sananlaskukin perustuu sielullisen ihmisen luontoon. Se näet vetoaa hänen kunniantuntoonsa. Jos ihmisellä on voimakas kunniantunto, niin hän voi tai ainakin koettaa pitää sanansa vaikeissakin tapauksissa, mutta jos kunniantunto heikkenee niin sanotun itsesuojeluvietin järeimmistä vaikuttimista, kuten välittömästä hetkellisestä nautinnonhimosta, niin mainittu sananlasku muuttuu kielteiseksi, kuten nykyään onkin laita.

Kunniantunto on järjellä sekoitetun sielunelämän suurin harha. Sielullinen ihminen luulee näet kunnian kuuluvan henkisiin asioihin, vaikka se itse asiassa on se astraalinen polttopiste, josta kaikki aistillista hyvää tarkoittava sielullinen keskitystyö lähtee. Kunniantunto näet edellyttää, että joitakin fyysisellä tasolla näkyviä, ulkoisia toimintamuotoja pidetään kunnian maksimeina eli huippukohtina ja että toisia toimintamuotoja pidetään sen miniminä eli alimpana porrasaskelmana, jonka alapuolella ei enää ole mitään kunniaa.

Mutta koska nuo oletetut ”maksimit” ja ”minimit” itsekin ovat tiettynä ajankautena toimivan joukkohimovaiston luomia, niin ovat ne tietysti alituisen muovailun ja muutoksen alaisia. Tavallinen luonnon vapaudessa elävä eläin on kunniaminimin ”alapuolella”. Se on siis kokonaan vailla kunniaa. Henkinen ihminen taas on sen ”yläpuolella”, eli hän on viimeksi ollut tekemisissä sielullisen ihmisen kunniamaksimin kanssa.

Mikä sitten on eläimen ja henkisen ihmisen luonnon ero, koska kumpikin on kunniaton eli vailla sitä sielullista kykyä, että se syystä tai toisesta voisi tilapäisesti puuttua johonkin tekoon, joka ei muuten joko vielä tai enää kuulu sen liikehtimiskeskukseen?

Ero on asiallisesti aivan sama kuin esimerkiksi kukantaimen ja jo siemenensä varistaneen kukan. Kumpikaan ei kuki. Edellinen ei kuki sen tähden, ettei se ole vielä ehtinyt kukkimisasteelle. Jälkimmäinen ei kuki sen tähden, että kukkimisaste on siltä elämänkaudelta sen voitettu kanta. Edellisen kukinta on jonakin kautena mahdotonta positiivisesta, jälkimmäisen taas negatiivisesta syystä.

Henkinen ihminen on kunniaton sen tähden, että hän on imenyt kaiken sen kokemuksen, jota hän sielullisena ihmisenä ollessaan haki ja sai kunniantunnon kautta.

Paavali sanoo henkisestä ihmisestä 1. Korinttolaiskirjeessä (2:15), että hän tutkii kaikkea mutta ettei kukaan tutki häntä. Se määritelmä on varsin sattuva.

Henkinen on ihminen, joka – ilman päivätajunnan kiinnittymistä johonkin fyysiseen toimintamuotoon – työskentelee epäfyysisten ja epäsielullisten asiain piirissä ja joka maallisissa toimissaan ollessaan hakee kaikkien näennäisten ristiriitojen selitystä omalta kuolemattomalta, korkeammalta minältään. Hän saakin selityksiä, joita ei mikään materialistinen tiedemies voisi hyväksyä mutta jotka hänestä itsestään ovat sitä pätevämpiä, koska eivät ne ole kotoisin sielullisista lähteistä, joiden pohjalla piilee aina peto.

Henkimaailma eroaa sielunmaailmasta siinä suhteessa, ettei se tunne minkäänlaista itsesuojelutarvetta, koska siinä elävä itse ei voi kutistua, vaan päinvastoin yhä laajenee. Sen tähden voi ihminen, jonka päivätajunta vaistomaisesti viihtyy henkisissä asioissa, tutkia mitä elämänkysymystä tahansa ilman minkäänlaista sivullista johtajaa. Harhaan joutumista hän ei pelkää, koska henkimaailmassa ei ole mitään sellaista tilaa, jota sielunmaailmassa kutsutaan ”harhaksi”.

Mutta tällaista henkistä ihmistä ei kukaan sivullinen voi tutkia niin, että saisi tietää hänen ”motiivinsa”. Kyllä sielunmaailman kannalla olevat ihmiset arvostelevat häntä ja lukevat hänelle usein kovia tuomion sanojakin, mutta tuollainen menettely todistaa hänelle vain sen tosiasian, ettei toisen elämänjärjestön kannalla oleva ihminen voi ollenkaan puuttua sen työhön, joka toimii toisessa järjestössä.

”Sinä haaveilet ja tavoittelet pilvilinnoja, joita ei ole olemassa”, sanoo sielullinen ihminen henkiselle. Tuollainen lausunto ei tietenkään ole hänen työnsä häiritsemistä. Se vain todistaa sen antajan ymmärtämättömyyttä.

Henkinen ihminen on siinä harvinaisessa asemassa, ettei häntä voi toinenkaan henkinen ihminen tutkia. Henkimaailma on näet ehdottoman itsehallinnon ala. Kukaan ei voi siellä puuttua toisen toimintaan eikä toimia hänen puolestaan, kuten sielunmaailmassa ja fyysisellä tasolla usein tapahtuu.

Sielunmaailmassa tunne voi johtaa sivullisen ihmisen toisen tunteenpiiriin, joten hän voi ”lukea toisen ajatuksia” (mikäli kyse on ajatusmuodoista). Puhdasta ajatusta, tietoisuutta ei kukaan voi ”lukea”. Siinä ei ole mitään luettavaa, koska se on aivan aistiton luoja.

Kukaan ei voi hypnotisoida henkistä ihmistä. Ainoastaan sielulliseen ihmiseen sellainen lumous voi vaikuttaa.

Henkisten ihmistenkin kehitystila on yksityiskohdiltaan erilainen, riippuen siitä, kuinka kauan he ovat olleet henkisessä työssä. Mutta heidän pääsuuntansa on sama siinä suhteessa, että he ovat tietoisesti oman häviämättömän itsensä kannalla. Henkinen ihminen tietää olevansa kaikkitietävä siinä toimintapiirissä, missä hän siihenastisen kehityksensä perusteella kykenee työskentelemään. Henkisen ihmisen työ on luokittelua ja lajittelua mutta ei minkäänlaista tuomitsemista. Kaikki tuomio on murhaa, jota henkimaailmassa ei tunneta. Siellä vallitsee lukemattomien toimintamuotojen sopusointu, jota kuolevaisten kielellä kutsutaan rakkaudeksi.

Tietäjä — marraskuu 1914

Hieman lyhennetty. Kieliasua uudistettu.