Aate

Täydellisyyden salaisuus

Vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa kerrotaan, kuinka suuren kreikkalaisen sotasankarin Akhilleuksen äiti koetti tehdä poikansa haavoittumattomaksi ja samalla fyysisesti kuolemattomaksi. Öisin pojan äiti Thetis korvensi lastaan tulessa pitäen kiinni tämän kantapäistä. Mutta eräänä yönä isä Peleus huomasi vaimonsa puuhat ja kiljaisi kauhusta. Äiti, joka oli merenjumalatar, keskeytti työnsä, lähti kotoa ja sukelsi meren syvyyksiin. Jos hän olisi saanut häiritsemättä jatkaa lapsensa karaistustyötä, olisi hän korventanut kantapäätkin sekä voidellut ne ambrosialla kuten muunkin ruumiin, joten poika olisi tullut täysin haavoittumattomaksi. Mutta kun työ jäi kesken, oli Akhilles kantapäistä tavallisten ihmisten kaltainen. Hänen liiallisen uhmailunsa tähden Troijan sodassa Apollo-jumala suuttui häneen, jännitti jousensa ja ampui nuolen hänen kantapäähänsä sillä seurauksella, että hän heitti henkensä.

Tämä jumalaistaruston kohta on tietysti pelkkä vertauskuva, joka kaipaa ymmärrettävää selitystä. Ja mikä olisi sellainen selitys?

Uudessa testamentissa, esimerkiksi Matteuksen 19. luvussa kerrotaan, kuinka eräs nuorukainen tuli kysymään Jeesukselta neuvoa, mitä hänen olisi tehtävä saadakseen "iankaikkisen elämän". Jeesus kehotti tuota neuvon kysyjää noudattamaan käskyjä, luetellen ne. Nuorukainen vastasi: "Kaikkia näitä olen minä noudattanut nuoruudestani asti. Mitä minulta vielä puuttuu?" Jeesus sanoi hänelle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin myy tavarasi ja anna rutiköyhille, ja sinulla on tavara taivaassa, ja seuraa minua."

Mutta nuorukainen ei tehnyt Jeesuksen neuvon mukaan, sillä hänellä oli paljon tavaraa, jonka hän edelleenkin tahtoi yksin omistaa.

"Mutta mitä yhteyttä on tällä raamatullisella kertomuksella rikkaasta nuorukaisesta sen pakanallisen jumalaistarustonosan kanssa, jossa puhutaan Akhilleuksen haavoittuvista kantapäistä", kysynee joka lukija ihmeissään. Se yhteys, että Akhilleuksen haavoittumiselle alttiit kantapäät kuvaavat ihan samaa "heikkoa kohtaa", mikä oli tuon rikkaan nuorukaisen moraalissa.

Nämä kaksi kertomusta, joista epäilemättä jälkimmäinenkin on vertauskuva, tarjoavat vilpittömälle totuudenetsijälle tilaisuuden katsahtaa täydellisyyden kammottavaan salaisuuteen.

Jokapäiväisessä elämässä puhutaan paljon täydellisyydestä. Sanotaan, että joku on täydellinen siinä ja siinä toimessa, että hänellä on täydellinen ammattitaito, osaa täydellisesti sitä ja sitä kieltä jne. Kysymys, voiko kukaan olla tällaisissakaan asioissa täydellinen, jääköön tässä käsittelemättä. Nyt on puhe kaikkiallisesta täydellisyydestä, joka on suuri salaisuus kaikelle paikalliselle, aikaan ja ympäristöön kohdistuvalle täydellisyydelle. Tuo salaisuus on kahdella sanalla lausuttuna moraalinen täydellisyys.

Jeesuksen rikkaalle nuorukaiselle antamasta neuvosta käy selville, että kaiken omaisuuden vapaaehtoinen luovuttaminen hätää kärsiville on täydellisyyden ehto. Suotta ei nykyajan sosialistinen liike siis hyökkää yksityisomaisuuden kimppuun. Onhan tällä hyökkäyksellä vankka tuki raamatun sanassakin. Vaikka nykyäänkin niin epätasaisesti jaettu omistusoikeus on menneisyyden karmallisen kylvön tulos ja sellaisena "luonnollinen", on se moraalisen täydellisyyden valossa täysin "luonnoton". Mikäli yleisen veljeyden aatetta voidaan toteuttaa fyysisessä elämässä, sikäli häviää yksityisen omaisuuden omistamishalu.

Tavalliset "hyvät" ihmiset eivät siedä arvosteltavan yksityisen omaisuuden omistamista. Se on heistä "kovaa puhetta" aivan kuin Jeesuksen silloisista oppilaistakin. Syy on se, että he ovat sillä kehitysasteella, että täydellisyyden heijastuskin pelottaa heitä.

Omistusoikeutta pidetään "pyhänä", ja tämän pyhyyden loukkaamista rangaistaan suhteellisen ankarasti. Ei ihme, että niin on laita. Persoonallinen elämä on kytköksissä omistusoikeuteen. Jotakin täytyy olla "minun", jotta eristetty minätietoisuus pysyisi toiminnassa.

Omistamisen tarve on siis alemman minän laajentamisen väline. Mutta ilmenneessä elämässä vallitsee se laki, että jokainen sen osa tahtoo laajeta ja paisua toisen kustannuksella. Tämä laki tunnetaan persoonallisessa ihmisluonnossa itsekkyytenä. Mutta itsekkyys ei ole nykyisen persoonallisen ihmisolennon pahe eikä yksistään hänelle ominaista. Se elähdyttää koko ilmennyttä elämää. "Aikojen viisauden" piirissä kutsutaan tämän lain toimintaa "alaspäiseksi kaareksi", eksoteerisessa eli kirjaimellisessa raamatunkielessä "vihaksi jumalaa vastaan", ja silloin ymmärretään "jumalalla" ehdotonta olemistilaa.

Kun jumalallisen itseyden eli monadin kehitys tulee siihen kohtaan, että sen tietoisuus herää, se saa kuulla suuren, ratkaisevan, peruuttamattoman tuomion. Sen täytyy tehdä pesäero alaspäisestä eli eristäytymistilassa pysyvästä elämänkaaresta. Tämä suuri tuomio on jumalallisen itseyden kriittisin kehityskohta. Monadi huokaa ja rukoilee koko kolminaismaailman elämänvoiman innostamana: "Menköön minulta pois tämä kalkki! Pitääkö minun kuolla omalle itselleni?" Mutta monadissa on jo hereillä Ehdottoman hiljainen ääni, joka ikään kuin pakottaa hänet sanomaan: "Älköön minun tahtoni tapahtuko vaan sinun."

Nykyajan läpileikkausihminen on vielä tässä kriittisessä tilassa. Hän tuntee olemuksensa toisella osalla olevansa muista erillään elävä "minä", jonka surkastumista ja häviämistä hän pelkää ja koettaa "ajan hengen" mukaisilla välineillä estää. Olemuksensa toisella osalla hän tuntee olevansa yhtä kaikkien muiden eristystilojen ja "minuuksien" kanssa.

Itsensä auttamishalu on ehdottoman olemisen heijastusta alempiin elämänjärjestöihin. Tämä heijastus kiteytyy fyysisellä tasolla omistamishaluksi, koska ilman sitä on mahdoton auttaa itseään fyysisessä maailmassa. Tällaisen halun läpäisemänä ovat esimerkiksi nykyisten sivistysmaiden yhteiskuntalaitokset. Kaikki kävisi hyvin. Toiset ihmiset saisivat yhä enemmän aineellista omaisuutta, jolla "auttaisivat" itseään muiden hallitsijoiksi ja määrääjiksi, toiset taas alistuisivat yhä enemmän muiden palvelijoiksi ja työorjiksi, jos ei itse Ehdottomasta ulos väreilevän lain voima määrättyinä aikoina kutsuisi työkykyisiksi kasvaneita lapsia ottamaan osaa "hengellisen huoneen" rakentamiseen, jumalan kanssapalvelijoiksi ja auttajiksi. Sellainen Ehdottoman kutsuminen kaikuu nykyäänkin "huutavan äänenä" itsensä auttamistyössä puuhaileville ihmisille.

Ihminen, joka käsittää tämän kutsun, tuntee verrannollisesti puhuen samanlaista iloa kuin isot lapset, jotka tietyillä juhlamenoilla otetaan täysi-ikäisten "luokkaan". Nyt panee ihminen pois lasten leikkikalut, so. lakkaa huvittelemasta sillä itsepetoksella, että hänellä on jotakin erityistä omaisuutta, jonka omistamisesta hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä muille. Hän ei enää kokoa omaisuutta auttaakseen itseään muiden yläpuolelle vaan tekee työtä muiden hyväksi.

Se aate, joka on kiteytynyt pakollisen veron maksamiseksi, vastaa itsepintaisten, muuten työkykyisten lasten haluttomuutta auttaa vanhempiaan taloustoimissa. Samoin kuin vanhempien täytyy pakottaa tällaisia lapsia työhön, samaten on maamme hengen täytynyt pakottaa ihmisiä helpottamaan toistensa erilaisia työvelvollisuuksia pakollisen veron muodossa. Mutta mikäli kansan moraali huomaa pakollisessa veronmaksussa inhimillisen itsenäisyyden loukkaamista, sikäli alkaa se valmistaa uusia ajatusmuotoja niitä aikoja varten, joina ei ole yksityistä omaisuutta eikä ulkoisesti pakollista verotusta, vaan sisäisen pakon käskemä "iloinen antaminen" vallitsee jokapäiväisessä elämässä.

"Iloinen antaminen" on täydellisyyden salaisuuden avain. Ihminen, joka iloisesti antaa, olematta ollenkaan tietoinen siitä, että hänen ilonsa johtuu antamisesta, on moraalisesti täydellinen. Mutta missä on sellaisia ihmisiä? Kyllä ulospäin usein näyttää siltä kuin se ja se ihmisystävä olisi iloinen antaja. Mutta ehkä hän antaakin vain liiastaan, panematta koko fyysistä olemustansa siihen näennäiseen vaaraan, jonka ainoansa antaminen tuottaa.

Koko sivistynyt maailma on täynnä anteliaisuutta ja auttamista, mutta jos eri antajien "sydäntä" tutkisi Jeesus Kristuksen kaltainen olento, saataisiin tietää, että he ovat vielä "kaukana jumalan valtakunnasta" eli moraalisesta täydellisyydestä. Kaikki tavalliset auttajat, lahjoittajat ja hyväntekijät tietävät, kuinka pitkälle he menevät antamisessa. He koettavat kyllä jäljitellä sitä "väärää huoneenhaltijaa", joka osasi tehdä itselleen ystävää "väärästä mammonasta", mutta pettyvät. On esimerkkejä, jotka osoittavat, että "suurena hyväntekijänä" tunnettu henkilö menettää tasapainonsa, joutuu hullujenhuoneeseen tai tekee itsemurhan, kun sattuu "onnettomuus", joka riistää häneltä kaiken hänen silloisen aineellisen omaisuutensa. Hänen tunneruumiinsa ei kestä sellaista sysäystä. Hän oli Akhilleus "filantrooppien" joukossa. Hänet oli voideltu anteliaisuuden ambrosialla, mutta ylemmältä elämäntasolta tullut viittaus, että hänen on kruunattava moraalinen täydellisyytensä kaikesta omaisuudestaan luopumalla, on Apollon nuoli, joka on tähdätty hänen kantapäähänsä, so. heikoimpaan, ihmisiltä salassa pysyneeseen kohtaan, ja tappaa hänet, näyttäen ettei hän ollut parempi kuin muutkaan kuolevaiset. Tuottaahan kohtuullinen anteliaisuus vastaavan hyvityksen kiitoksen ja ylistyksen muodossa. Sellaisista antajista Jeesus sanoi, että he "ovat saaneet palkkansa", nimittäin ylistystä ja kiitosta, jota he ovat halunneetkin.

Teosofia valmistaa maailmaa moraaliseen täydellisyyteen, joka on suuri salaisuus nykyisille ihmisille. Miksi? Sen tähden että täydellinen ihminen on vapaa karman laista. Hän uskaltaa sanoa Jeesuksen tavalla: "Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä." Moraalisesti täydellinen ihminen vaeltaa alati Isän kasvojen edessä, so. korkeamman minänsä tietoisuudessa. Tämä minä, jolle sellainen valta on annettu, on fyysisen, astraalisen ja deevakhanisen elämän yläpuolella. Hän asuu kristostasolla, vallan ja voiman valtakunnassa, siinä olemisen tilassa, joka on rakkaus ja paljon voimallisempi elementti kuin tuli fyysisellä tasolla.

Täydellisellä olennolla ei ole mitään omaa. Jos hänelle annetaan omaisuutta, antaa hän sen muille. Mutta olisi erehdys luulla, että täydellisyyden ehto olisi ainoastaan fyysisestä omaisuudesta luopuminen. Tämä ehto kuvaa vain fyysisen tason tunne-elämän kannalta täydellisyyden olemusta. Astraalisella ja deevakhanisella tasolla vallitsee myös niihin suhteutuva omistusoikeus. Siitäkin on luovuttava olennon, joka pyrkii täydellisyyteen. "Ei mitään ja samalla kaikki" on se mielilause, joka toteutuu aivan kirjaimellisesti sitä mukaa kuin tajuntakeskus astuu "Jaakobin tikapuita" ylös, so. etenee korkeamman elämän asteikossa. "Se, joka hukuttaa henkensä minän tähden, löytää sen", on raamatullinen, samaa asiaa tarkoittava lause. "Henki" on tässä sama kuin tajunnan omistaja. "Hengen hukuttaminen" on siis tajunnan laajennus. Se, mikä pienessä piirissä omistettuna ennen tuotti "elämän onnea", tuottaa suuressa piirissä – monen tajuntakeskuksen erityisonnen pakeneminen yhdistettynä – tuhansin verroin suuremman onnen, niin hurmaavan iloisuuden, ettei yksikään kolminaismaailman tajuntakeskus voi siitä uneksiakaan. Persoonallisen onnen luotaan sysääminen merkitsee muotoja vailla olevan onnen lähenemistä.

Tietäjä — lokakuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit