Aate

Tienraivaustyö aatteiden maailmassa

Edistys ja taantumus ovat ne kaksi vastakohtaa, jotka hallitsevat ja johtavat kaikkea aatteiden maailmassa tapahtuvaa työtä. Mutta on huomattava, ettei ole mitään edistystä ja taantumusta itsessään enempää kuin muitakaan vastakohtia. Mikä olisi se muodollinen teko, jonka jokainen samaan aikaan samassa maassa elävä ihminen tunnustaisi yksinomaan edistykseksi tai taantumukseksi?

Me elämme nyt sellaista aikaa, jolloin esimerkiksi kaupunkien kehitys nauttii yleistä tunnustusta. Koko yhteiskunnallinen elämä edellyttää, että jokin maa luetaan sivistyneeksi suhteessa sen kaupunkien lukumäärään ja hyvinvointiin. Tällaista asioiden hoitamista pidetään edistyksenä. Mutta vähäinenkin katsaus ihmiskunnan aineellisen toimeentulon mahdollisuuksiin osoittaa, että kansan suureen elinvoimaruumiiseen isketään suonta sitä enemmän, mitä useampia suuria ja hyvinvoivia kaupunkeja sillä on. Tiedetään näet vallan hyvin, että useimmat kaupungeissa tarvittavien elintarvikkeiden raaka-aineet on tuotava maaseudulta. Maalaiskansa on raskaasti verotettu maansa kaupunkien tähden. Mutta kaupunkeja elättävät maalaiskansa ei ole tietoinen tästä asiasta. Jos se yhtäkkiä havahtuisi tuollaiseen tietoisuuteen ja kuitenkin säilyttäisi persoonallisen minäluontonsa, se tekisi mullistuksen ihmiskunnan nykyisessä sivistyselämässä, jos se lakkaisi tuomasta ruokatavaroita kaupunkeihin. Seurauksena olisi suuri kansainvaellus kaupungeista maaseudulle.

Kaupunkien kehitystä suosivaa mielipidettä voisi hyvin kutsua taantumukseksi. Mutta sitä voi myös kutsua edistykseksi sillä tavoin, että se lupaa kansan himotunneruumiille sen tarvitsemia elinvoimaa. Niin sanotut hienot tavat, kaikenlainen keikaroiminen, tilaisuuden tullen petokset, taistelu olemassaolosta, silmänpalvonta, luonnollista vapautta orjuuttavat säädökset ynnä monet muut menettelytavat ovat mahdollisia ainoastaan suurkaupungeissa. Kaikkia näitä kärsimyksen ja nautinnon muotoja tarvitsee kansan tunneruumis voidakseen saada kylliksi astraalisesta tunne-elämästä.

”Sivistynyttä” maailmaa pitää vallassaan eräs näennäisesti merkillinen voima, jonka vaikutus huomataan etupäässä aatteellisessa tienraivaustyössä. Puhutaan oikeudesta ja vääryydestä, mutta noilla asioilla tuntuu vaistomaisesti ymmärrettävän tiettyjen toiminnan muotojen kasautumista suureksi joukoksi. Eräs merkittävä seikka on se, että jokin toiminnan muoto saa kannatusta sen mukaan, miten suuret joukot kannattavat sitä. Tämä tosiasia tekee kehityksen näennäisesti hitaaksi. Sangen harva uskaltaa irtautua kansan suuresta tunneruumiista ja alkaa raivata johonkin uudelta tuntuvaan kehityksen muotoon vievää tietä. Noita harvoja pitää suuri yleisö säännöllisesti eksyneinä ja kohtelee heitä aikansa rangaistus- ja kurituskeinoilla, jotta he tekisivät ”parannuksen”.

Meidän aikanamme leimataan monta toiminnan suuntaa ennakolta humpuukiksi – jonkinlaiseksi arvottomaksi voimaksi – nähtävästi siksi, että pelotellaan ihmisiä olemaan kannattamatta niitä. Ainoastaan kaikki se, mikä jo otaksutaan joukkojen suosimaksi ja kannattamaksi, pidetään turvallisena ja luotettavana.

Jos syventyy tutkimaan tällaista tunneruumiin suosimaa menettelyä, niin joutuu koskettelemaan niin sanotun eettisen elämän alkutekijöitä. Joutuu tekemään itselleen esimerkiksi tällaisen kysymyksen: Mitä moraalista lujuutta tarvitaan joukkojen seuraamisessa?

Ajatellaan asian valaisemiseksi seuraavaa esimerkkiä.

Kymmeniin tuhansiin nouseva väkijoukko on kokoontunut taivasalle juhlimaan jotakin yleishyödyllisyyden sankarina pidettyä yksilöä. Joku kehottaa yleisön kohottamaan ilmoille raikuvan hurraahuudon tämän sankarin kunniaksi. Onko vaikeaa yhtyä tähän huutoon? Tarvitseeko pelätä yksilöllistä edesvastuuta yhtyessään hurraamaan? Ei. Päinvastoin hurraajan lähellä seisovat toiset hurraajat saavat sen vaikutelman, että tuossakin on yksi kunnon kansalainen. Mutta jos joku ei hurraa, voivat lähellä olevat katsoa nuhtelevasti ja jäljestäpäin tiedustella, miksi tuo henkilö käyttäytyi toisin kuin muut.

Jos minä otan ennakolta selvää siitä, mitä jokin joukko tai puolue haluaa kuulla, ja sitten puhun sille niin, että se tuntee pitää puheestani, niin olenko minä moraalisesti lujaluontoinen ihminen? En ole, koska joukko palkitsee puheeni kättentaputuksella tai hyvä-huudoilla, kenties aineellisellakin hyvällä.

Jos minä kirjotan kirjan, missä kehun ja kannatan esimerkiksi jokapäiväisen elämän pinnallista moraalia, niin olenko minä lujaluontoinen ihminen? En. Sanomalehdet näet arvostelevat kirjaani ja tunnustavat, että siitä uhkuu ”terve” elämänkäsitys. Minä tulen hyvilleni tuosta ylistyksestä ja kirjotan toisen samanhenkisen kirjan. Minulle aletaan antaa yleistä tunnustusta. Jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt hankkivat minulle kirjallisuuspalkinnon jostakin yleisesti pidetystä teoksestani. Minua aletaan ihailla ja ehkä salaa kadehtiakin.

Mitä minä sitten oikeastaan olen tehnyt? Olen lyhyesti antanut siunaukseni ja tunnustukseni kaikelle sellaiselle, mihin kansan tunneruumis on tottunut.

Mutta jos minä arvostelen yleisen moraalin eri muotoja niin, että lukijakuntani näkee kirjassa sanayhteyksiä, joihin ei sen tunneruumis ole tottunut, minua aletaan syyttää ”väärästä opista”. Pian haastetaan minut ”oikeuteen”, jossa minulle tuomitaan rangaistus huolimatta siitä, että minä en ole kirjassani tehnyt mitään umpimähkäisiä väitteitä vaan perustellut tarkasti lausuntoni. ”Oikeus” ei näet tunne eikä tunnusta mitään yksilöllistä aatemaailmaa. Se kannattaa ainoastaan kauan voimassa olleita joukkovaatimuksia.

Yksikään itsenäisesti ajatteleva kirjailija ei saa mitään palkkiota aikansa suuren yleisön tunneruumiin ”hyvää” valvovilta viranomaisilta. Jos hän on silmiinpistävän itsenäinen, hän saa maistaa esivallan kuritusta. Sellainen on hänen ”palkkionsa”.

Toimeliaissa aistillista ”hyvää” harrastavissa piireissä sanotaan usein itsenäisille, aatteiden maailmassa toimiville tienraivaajille: ”Miksi te hapuilette pilven takaisia asioita? Käyttäkää kykyjänne käytännöllisen yhteishyvän palvelukseen.” Mutta sanojat eivät tietäne, että kaikki käytännöllinen yhteishyvä on menneiden aikojen itsenäisten tienraivaajien aatteellista työtä aineellistetussa muodossa.

Uuden Kreikan vapautuksen sankari Rhigas sahattiin kahden laudan välissä halki vuonna 1798. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Minä olen tehnyt kylvön, ja täytyy tulla ajan, jolloin kansani on korjaava sen makeat hedelmät.” Kreikka julistettiin 32 vuotta myöhemmin Turkista riippumattomaksi, itsenäiseksi vallaksi. Se, mikä ennen oli niin ”väärää”, muuttui sitten ”oikeaksi”.

Rhigasin lailla sahataan kirjaimellisesti kaikki itsenäiset, aatteelliset tienraivaajat aatteellisesti kappaleiksi. Mutta jälkimaailma antaa heille tunnustuksensa sahaten taas kappaleiksi niitä aatteellisia tienraivaajia, jotka silloin elävät.

Ilmenemättömän elämän vaikutus tuntuu ilmenneessä elämässä siten, että useammat ilmenneen elämän muodot joukkoutuvat suojelemaan olemassaoloaan. Tämä joukkoutuminen on täsmälleen sama asia, mikä tunnetaan yleisen mielipiteen nimellä, yleistä mielipidettä voisi yhtä hyvin kutsua kansan joukkotunneruumiiksi.

Mutta koska elämän on mahdoton pysyä ilmennystilassa, jos sen muodot eivät vaihdu toisiin, täytyy siitä syystä olla ”väärien oppien” levittäjiä, joita yleinen mielipide vihaa omaa häviötään peläten. ”Väärien oppien” levittäjien työn muuttaa kansan tunneruumista taas tulevaisuudessa yleiseksi mielipiteeksi, jonka rauhaa silloiset ”väärien oppien” levittäjät häiritsevät ja niin edelleen loppumattomiin.

Joka tapauksessa on itsenäisellä ajattelijalla kannettavanaan paljoa suurempi taakka kuin yleisen mielipiteen suojeluksessa pysyttelevillä ihmisillä. Sellainen ajattelija tekee tienraivaustyötä, jonka tuloksista kiteytyy tulevaisuuden jokapäiväinen, käytännöllinen elämä. Mutta suuren yleisön täytyy välttämättä ymmärtää ”väärin” – siis toisin kuin hän itse – hänen työtään. Ihmiskunnan suuri enemmistö pitää edistyksenä kaikenlaista toimintaa, joka lupaa runsaasti kiinteän ruumiin kaipaamia elintarpeita ja astraaliruumiin haluamaa mukavuutta. Mutta jos se puuttuisi ajatustyöhön, se huomaisi jokapäiväisessä, käytännöllisessä elämässä juuri sen lain, jonka mukaan aatteiden maailmassa toimivat tienraivaajat työskentelevät. Ja mikä olisi se laki? Se on sellainen näennäisesti merkillinen tosiasia, että toistaiseksi tuntemattomien tuloksen tekijöiden etsiminen hallitsee jo tunnettuja.

Näyttäköön jokin seura, puolue ja järjestö kuinka eheältä tahansa, sen ainoa elin- ja edistymisen ehto on siinä, että kaiken tilapäisesti tyydyttävän eheyden keskellä huomataan puutteellisuuksia, joiden poistamiseksi turvaudutaan joihinkin oletettuihin, so. tuntemattomiin tuloksen tekijöihin. Jos niin ei tehtäisi, olisi kaikki työ lopussa.

Ei mikään järjestö ole sitä, miksi se toivoo tulevansa. Mutta sen tulevaisuuden toivo olisi turha, jos sen keskuudessa tai hyvin lähellä sitä ei olisi ”vääräoppisia”.

Kaikenlainen ”väärä oppi” on edistyksen ainoa, pettämätön takuu. ”Vääräksi” täytyy joukkojen leimata kaikki ne suullisessa tai painetussa sanassa esiintyvät aatteet, joiden alalla ne eivät itse voi työskennellä. Miksi? Siksi, että tämä menettely pitää ne tasapainossa. Jos minä en väittäisi ”vääräksi” jotakin persoonalliselle itselleni outoa asiaa, täytyisi minun omaksua ja liittää se olemukseni kudokseen samana hetkenä, jona tieto sen olemassaolosta tulee tajuntaani. Mutta siinä tapauksessa tuntisin minä menettäväni äkkiä kaiken sen ”oikean”, mikä tähän asti on antanut arvon elämälleni. Kun minä en kuitenkaan voi luopua sieluelämääni kiinnittyneestä ”oikeasta”, täytyy minun pitää ”vääränä” sitä, minkä havaitsen toisen esittävän hänen omalta kannaltaan ”oikeana” ulospäin.

Persoonallisen minäni kannalta soisin esimerkiksi sellaisen mahdollisuuden, että koko sivistynyt maailma tunnustaisi teosofisen elämänkäsityksen yhtä päteväksi ja johdonmukaiseksi kuin minä itsekin. Jos ei minulla olisi muuta olojen mittaria kuin pelkkä persoonallinen itseni, joutuisin kokonaan menettämään tasapainoni, koska näen ja kuulen, että suuri yleisö tuntuu pitävän teosofisia aatteita mitä hullunkurisimpina ja mielettömimpinä. Mutta juuri silloin kun persoonallinen minäni tahtoisi pitää teosofian vastustajia eksyneinä, ymmärtämättöminä, jopa ilkeämielisinä ihmisinä, näen korkeamman olemuspuoleni valossa sen tosiasian, että teosofian vastustajat totisesti ovat yhtä oikeassa kuin minäkin. He näet vastustavat teosofiaa yhtä myötäsyntyneistä syistä, joista minä sitä puolustan ja kannatan.

Hiljattain olen kuullut useamman henkilön tosissaan huomauttavan, että teosofit uskovat ihmisen kuoltuaan muuttuvan joksikin eläimeksi. Tällaisten huomautusten tekijöille olen sanonut, etten minä ole uneksinutkaan sellaisesta mahdollisuudesta.

Jos nyt kysyn itseltäni, mistä johtuu se seikka, että monet ihmiset sanovat teosofien uskovan tuollaisia mielettömyyksiä, niin osaan vastata, että nuo huhut ovat lähtöisin siitä välttämättömyydestä, että ihmisten, jotka näkö- ja kuuloaistimiensa välityksellä joutuvat koskettamaan heidän ymmärrykselleen täysin vieraita asioita, täytyy ulkonaisessa esiintymisessään ilmasta nuo asiat heidän sisäistä elämäänsä vastaavalla tavalla, etteivät menettäisi tasapainoaan. 

Tiedetään, että kristityt lähetyssaarnaajat, jotka toimivat hyvin alhaisella käsitysasteella olevien luonnonkansojen keskuudessa, lähettävät ja tuovat kotimaahansa noista kansoista sellaisia tietoja, jotka ovat omiaan yhtä yksinkertaisessa ”kristillisessä” kansassa herättämään sääliä ja avaamaan rahakukkaron kristinopin levittämisen helpottamiseksi.

Asianlaita on se, että elämän viisaus on kansojen karmallisista syistä toistaiseksi kadonnut maapallon kansoilta. Mutta tuo viisaus on aikoinaan ollut niin suurenmoinen ja valtava, että se on jättänyt jälkensä alhaisimmankin kansanheimon sieluelämään. Niinpä on jälleensyntymislain tietäminen säilynyt erittäinkin itämaisten kansojen vaistomaisessa tajunnassa. Mutta kun kansan enemmistön yksilöillä ei ole tuota vaistomaista aavistusta vastaavaa ymmärrystä, niin he esittävät suuren luonnollisen tosiasian ulospäin lapsellisesti.

Muutamat vertauskuvalliset lausunnot, jotka aikanaan on poimittu ”pyhistä kirjoista”, on niin ikään väritetty kansan lapsellista järjenelämää vastaavalla tavalla.

Vuosia sitten luin eräästä kristillisestä lähetyslehdestä, että joku Intian pikkuruhtinas oli kuollut, ja että hänen alamaisensa uskoivat hallitsijan sielun siirtyneen hyönteiseen, joka sitten lenteli niin lähellä Vular-järven pintaa, että kala hypähti vedestä ja nielaisi sen. Silloin kiellettiin kalastus Vular-järvellä. Olisi näet ollut mahdollista, että joku kalastaja olisi saanut juuri sen kalan, joka oli nielaissut hyönteisen, jossa hallitsijan sielu oli. Kun joku kristitty lähetyssaarnaaja sai kuulla kerrottavan tuollaisesta taikauskosta, niin kertoi hän asian hyvillä mielin lähetyslehdessä näyttääkseen, kuinka suuressa pimeydessä pakanat vaeltavat ja kuinka he muka ovat kristinopin tarpeessa.

Kun nähtävästi tuhannet eurooppalaiset ovat lukeneet tuon kertomuksen ja useampiakin samanhenkisiä, he ovat saatuaan kuulla teosofien puhuvan ihmissielun jälleensyntymisestä tehneet tietysti sen johtopäätöksen, että tällaisia järjettömiä asioita ne teosofitkin uskovat ja opettavat.

Mutta sivumennen sanottuna nykyinen dogmaattinen kristinoppi ei suinkaan kykene rauhoittamaan pakanoita, jotka vaistomaisesti tunnustavat jälleensyntymisen vaikka eivät tiedä, miten se tapahtuu. Nykyinen kristinoppi on toivottomuuden oppia ihmisille, jotka vaistomaisesti tietävät, ettei persoonallisen olennon elämänsisällystä voida sellaisenaan siirtää henkimaailmaan vaan että sen on jatkettava kokemuksien tekemistä kiinteässä ruumiissa, kunnes sellainen tarve on loppuun kulunut.

Kuten ymmärrämme, teosofisen maailmankatsomuksen kannattajat ovat monen hurskaan, yksinkertaisen kristityn mielestä taantumustilassa. Tämä käsitys on noille kristityille välttämätön, ja kaitselmus suojelee heitä valistavalta tiedolta niin kauan kuin he voivat nauttia yksinkertaisesta uskostaan.

Mutta aatteiden maailmassa raivaustyötä tekevät ihmiset eivät hätäile. He tietävät, että tilaisuus tulee jokaiselle aikanaan. He tietävät lain huolehtivan siitä, ettei ketään temmata äkkiä pois siitä tajunnantilasta, missä on hänen sieluelämänsä painopiste. Mutta he tietävät sen myös ulospäin kiusalliselta tuntuvan tosiasian, että kaikenlaiset ”vääräoppiset”, joihin he itse kuuluvat, kylvävät jalompaa siementä siihen sielunelämän peltoon, joka vielä antaa monta entisen siemenen mukaista satoa ennen kuin uuden siemenen itämisaikakaan on tullut.

Tietäjä − syyskuu 1913

Hieman lyhennetty, kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.