Aate (Veikko Palomaa)

Todellisuutta etsimässä

Nykyajan tavalliset ihmiset pitävät todellisuutena fyysisen luonnon eri ilmausmuotoja. Tämä aistimusmaailma on kaiken länsimaisen tieteenkin perustuksena. Henkilöitä, joissa huomataan vähänkin "haaveilijan vikaa", pidetään jonkinlaisina oman olemuksensa kieltäjinä. "Oppineet" nimittävät tällaisia ihmisiä "eksentrisiksi" (keskuksesta erillään oleviksi), "oppimattomat" taas "haaveilijoiksi", "uskonnollisiksi", "omituisiksi", "tuulenpieksijöiksi" ja milloin miksikin.

Henkilö, joka ei kaikella tarmollaan hyöri ja puuhaa jokapäiväisissä asioissa, joutuu ennen pitkää joko "nahjuksen", "huolimattoman" tai "aikansa vaatimuksia ymmärtämättömän" kirjoihin. Hänestä sanotaan, ettei hän ymmärrä elämän todellisuutta vaan tavoittelee "tyhjyyttä".

Itämaisia kansoja, esim. hindulaisia, pidetään henkisesti heikkoina ja saamattomina, kun eivät välitä aineellisista mukavuuksista. Itämainen pyhimys on länsimaalaisista henkisen sairauden surkuteltava uhri, joka ei muka käsitä elämän todellisuutta.

Vähäisenkin arvostelun valossa selviää länsimaisen todellisuusopin petollisuus. Kuinka todellista voi olla aine, joka on sekä kokoonpantua että muuttuvaista? Voiko sanoilla ilmaista todellisuutta, kun itse sanat ovat epätodellisia? Länsimaalaiset kerskaavat kieltensä kehityksestä, mutta pienikin yritys käsitellä "henkisiä" asioita osoittaa, miten vaillinaisia ja kehnoja "kulttuurikieletkin" ovat. Melkein kaikilla sanoilla on useampia merkityksiä. Useiden merkityksestä ei tiedetä mitään, vaikka niitä tottumuksen mukaan käytetään.

Mitä on esimerkiksi "kieli"? Ensiksi: ihmisten ja eläinten suussa oleva lihas; toiseksi: urkuharmonin, pianon ym. soiva osa; kolmanneksi: eri ryhmiin kuuluvien sanakokoelmien ajatuksellinen erottaminen toisistaan. Onpa vielä muunlaisiakin "kieliä". Miksi pitää "kielellä" olla noin monta merkitystä? Siksi ettei todellisuutta tunneta. Jos suussa olevaa kieltä pidetään "alkuperäisenä" tai "todellisena", niin täytyy myöntää, ettei "sivistys" ole voinut keksiä vastaavia nimityksiä "henkisemmille" käsitteille. Kuinka joku voi puhua "vierasta kieltä?" Jos joku puhekieli on minulle vierasta, niin en minä luonnollisesti tunne sitä enkä osaa siis sitä puhua. Ajatusopin kannalta ei kukaan siis osaa puhua vierasta kieltä. Tästä tosiasiasta huolimatta pidetään todellisuutena sitä mahdollisuutta, että moni ihminen puhuu "vierasta kieltä". Saksalaiset voivat puhua "vierailla kielilläkin" (mit fremden Zungen). Jokainen tietää, ettei tämä puheentapa perustu todellisuuteen. Onhan jokaisella oma kieli suussa.

Se tosiasia, että "konkreettisille" käsitteille on täytynyt antaa "abstraktinen" merkitys, osoittaa, etteivät ihmiset tunne todellisuutta. Ei suinkaan järki esimerkiksi voi olla "kylmä" enempää kuin tunne "lämmin". Vai saattaako joku todellisuudessa "punnita sanansa?" Lapsikin tietää, etteivät kaikki maailman sanat todellisuudessa "paina" edes yhtä milligrammaa. Ja kumminkin moni "todellisuudessa" eläjä kehottaa ihmisiä "punnitsemaan" sanojaan!

Mitä merkitsee esim. "aina?" Kuinka pitkää aikaa se, edustaa? Toisen "aina" on yksi päivä, kun taas toinen sillä ymmärtää esim. 10 vuotta, kolmas jonkun ihmisen elinikää jne. Mutta mikä todellisuudessa kestää "aina"?

Mikä on "iankaikkisuus?" Kirkko on pelottanut yksinkertaisia ihmisiä "iankaikkisella kärsimyksellä". "Iankaikkisuus on aika, joka ei koskaan lopu", väittää moni yksinkertainen. Tämä määritelmä on "sulaa" hulluutta. Kuinka voi mikään rajoitettu tajunta sanoa "ei koskaan", tarkoittaen näillä sanoilla jotakin rajatonta jatkuvuutta? "Ei koskaan" käsittää rajoitetun ajanmäärän samoin kuin iankaikkisuus. "Iankaikkinen" johtuu "ikä"- ja "kaikki"-sanoista. Jos ihminen elää fyysisessä ruumiissa esimerkiksi 70 vuotta, niin elää hän "kaiken ikänsä" eli hänen ruumis-elämälleen kuuluvan iankaikkisuuden. Mutta jos tarkemmin tutkitaan yhden ainoan ihmisen elinikää, niin sekin jakaantuu moneen eri ikäkauteen eli lyhyempään iankaikkisuuteen. Kun se tuntemus, jota nimitetään "ajaksi", syntyy kahden vastakkaisen tajuntatilan – sanokaamme ilon ja surun – toisiinsa vertaamisesta, niin voi täydellä syyllä väittää, että yhden ainoan ihmisen "ruumiillisessa elämässä" on monta iankaikkisuutta.

Todellisuudessa ei löydy minkäänlaista aikaa. Henkisiin asioihin syventynyt henkilö, joka saa selittää "elämän sanaa" sitä haluaville, ei ollenkaan huomaa, miten päivä on kulunut. Hän ei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän unohtaa nälkänsä ja janonsa, kuten Jeesus samarialaista vaimoa puhutellessaan. Jos tällainen onnellinen "iankaikkisuus" kestäisi – sivullisten laskun mukaan – esimerkiksi tuhat vuotta, niin se "aika" olisi hänestä kulunut yhtä pian kuin yksi päivä. Hänen tajuntansa ei tuntisi vähintäkään erotusta noiden niin erilaisten "aikojen" välillä.

Yhtä pitkä olisi myös "aika" sen ihmisen tajunnalle, ihmisen, joka toisella kerralla olisi päivän, toisella – jos mahdollista – tuhat vuotta hirmuisissa sieluntuskissa.

Ei ole mitään "todellista" aikaa eikä iankaikkisuutta. On vain olemassa lukemattomia eri tajuntatiloja.

Mitä merkitsee "kaikki?" Sanotaan esimerkiksi, että "Kaikki tiedämme" jne. "Kaikilla" tarkoitetaan tällaisessa väitteessä vain muutamia. Onko mahdollista, että kaikki "tietävät", so. tajuavat edes saman asian, puhumattakaan samanlaisesta tietämisasteesta? Mutta mistäpä joku tietää, että "kaikki" tietävät? Kuitenkin moni puhuja rohkenee väittää, että "kaikki ovat yksimielisiä" siitä ja siitä asiasta.

Mitä on "avaruus? Onko sellaista olemassa? Ei. Se on rajoitetun tajunnan tuntemusta samoin kuin "aikakin". Avaruus on suhde, joka esiintyy rajoitettuja olemistiloja toisiinsa vertaavassa tajuntakeskuksessa. Mitään "todellista" avaruutta ei ole. Jos avaruus olisi olemassa, niin sen täytyisi olla paikka. Mutta "paikka" on kehityksen ja muutoksen alainen. Eri paikat eivät ole aina olleet paikkoina. Jos avaruus siis olisi paikka, niin olisi joskus täytynyt olla "aika", jolloin ei avaruutta olisi ollut olemassa. Mutta itse tällainen väitekin on mielettömyys. Se tosiasia, ettei mitään todellista avaruutta ole olemassa, ei kuitenkaan estä meidän, rajoitettuja tajuntakeskuksiakestänyt puhumasta sellaisesta.

Näköä pidetään ihmisen jaloimpana ja luotettavimpana aistina. Mutta jos sillä tahdotaan mitata todellisuutta, niin petytään surkeasti. Jos katsomme hataran seinän raosta aurinkoa, niin näköaistimme "todistaa", että auringon "levy" on pienempi kuin seinässä oleva rako. Puhuuko nyt näköaistimme totta? Tiede vastaa kieltävästi. Millä perusteella? Onko kukaan tiedemies ollut sovittamassa aurinkoa seinänrakoon? Kaikkea muuta. Tiedemiehet turvautuvat tässä tapauksessa johtopäätöksiin. Mutta ne eivät suinkaan ole suoranaisia aistimuksia. "Todellisuutta" koetetaan tässäkin tapauksessa siis etsiä muulla tavalla kuin välittömästi viiden aistimen avulla.

Mitä "paradokseja" esiintyykään aikamme materialistisessa "todellisuusopissa", kun sitä korkeamman logiikan valossa hiemankin arvostellaan!

Voisi luetella suuren määrän esimerkkejä, jotka osoittaisivat, että nykyajan sovinnainen todellisuuskäsitys ei kestä koetusta. Mutta niiden luetteleminen ei sittenkään voisi vakuuttaa piintyneitä materialisteja, jotka pitävät utukuvia todellisuutena. He "kääntyvät" vasta sitten kun, heissä kypsyy korkeampi hyväksymismahdollisuus.

Aikamme materialistit puhuvat usein kansan henkisestä hyvinvoinnista, mutta toisaalta he jyrkästi kieltävät henkisten voimien olemassaolon, sanoen todellisuudeksi ainoastaan kaiken sen, mikä ihmisen nykyisillä aistimilla havaitaan. Mutta esimerkiksi Venäjän ja yleensä koko maailman vapausliike todistaa, että todellisuus esiintyy aatteissa paljoa selvempänä kuin teoissa. Henkilö, joka elää koko sielullaan julistamissaan aatteissa ja ihanteissa, kykenee johtamaan suuria kansanjoukkoja. Kun hän tulisessa puheessaan osaa lyödä niille kielille, jotka saavat ihmisen jaloimmat tunteet väreilemään, on koko suuren kansajoukon "aineellinen voima" hänen käytettävänään. Jos verrataan toisiinsa kahta voimaa, joista toinen syntyy yhdestä ainoasta innostusta uhkuvasta puheesta, ja toinen tuhannesta ruoskanlyönnistä, niin huomataan, että ensiksi mainitusta lähteestä tulviva voima on paljoa suurempi. Mistä syystä? Eikö ruoskanlyönti päinvastoin ole voimakkaampi kuin puhe, koska se tuntuu ruumiissa? Eikö se, mikä välittömästi koskee ruumiiseen, ole "elävää" todellisuutta? Kaikkea muuta. Mutta ruoskimisjärjestelmä on alkuaan myös syntynyt sanan vaikutuksesta. Johtavat henkilöt ovat sanallaan osanneet niin lumota joukot, että nämä ovat tunnustaneet nuo henkilöt auktoriteeteikseen. Erilaisia auktoriteettiuksia koskeva voimanluovutus kestää eripituisia aikoja. Esimerkiksi Venäjän kansa on vuosisatojen kuluessa luovuttanut voimaansa yksinvaltaisen hallituksen auktoriteettiudelle. Eri ajankohtina ilmennyt vallan ja luottamuksen väärinkäyttö ei suinkaan ole jaksanut yhtäkkiä purkaa sitä hallitusrakennusta, jonka vuosisatoja kestänyt kansasta virrannut henkinen voima on luonut. Vasta sitten kun kansa vähitellen on ruvennut antamaan henkisiä voimiaan uusille auktoriteeteille, on luonnossa vallitsevan tasapainon lain mukaan entinen johtojärjestelmä joutunut hylkäystuomion alaiseksi.

Kaikki hirmuhallitukset ovat kansan voiman synnyttämiä. Kansa on ollut samassa suhteessa johtajiinsa kuin hypnotisoitu henkilö hypnotisoijaa. Venäjän vanhoilliset ovat oikeassa väittäessään, että kansa on luovuttanut valtansa hallitukselle. Mutta Venäjän uudistajat ovat myös oikeassa väittäessään, että kansa on oikeutettu vaatimaan lainansa takaisin ja antamaan sen uusille auktoriteeteille, joiden ei se vielä tiedä käyttävän väärin kansan luottamusta. Kuitenkin tulee – tasapainon lain vaatimuksesta – taas aika, jolloin nykyään luottamusta nauttivat auktoriteetit – oikeammin niiden siveelliset edustajat – joutuvat huonoon asemaan.

Henkinen johto on kaiken ilmiöelämän perusteena. Sekä näkyviä että "näkymättömiä" maailmoja johtaa äly ja järki. Materialistit kyllä julkeavat väittää, että luonto on sokea, kuuro ja tunteeton ja ettei elämällä ole minkäänlaista tarkoitusta, mutta heidän käytöksensä osoittaa, että todellisuutta etsiessään he julistautuvat suuriksi narreiksi. Materialistithan tunnustavat johdon ja järjestyksen tarpeellisuuden sekä toiminnan johdonmukaisuuden tässä "näkyvässä" maailmassa. Umpimähkäinen, ihmisten kesken vallitseva väkivalta ja tappaminen olisi materialistienkin mielestä mitä hurjinta anarkiaa ja tarkoituksetonta elämää. Materialistit ovat siis valmiita kieltämään omat teoriansa, kun ns. käytännöllinen elämä on kysymyksessä. Mutta selväähän on, että järjestetty yhteiskuntaelämä ja kunkin ihmisen siveellinen tilintekovelvollisuus eivät suinkaan kuvasta luonnon sokeutta, umpimähkäisyyttä ja sattumia. Mitä järkeä on luonnonlaeista puhumisessa, jos näitä lakeja ei mikään järkevä johto ole soveltamassa tarpeen vaatimaan käytäntöön? Ja voiko ajatella, että itse laki ja lain soveltajat olisivat yksi ja sama asia? Laista ei sitä paitsi voi koskaan puhua muulloin kuin jonkinlaista tarkoitusta silmällä pitäen.

Materialistit ovat sangen omituisia todellisuuden etsijöitä. He kieltävät henkisen elämän ja luonnon tarkoituksenmukaisuuden, mutta vaanivat alinomaa todellisuutta tästä jokapäiväisestä elämästä. Mutta selvää on, että materialistit, jos he tavoittelevat tässä nykyisessä elämässä yhä parempaa tarkoituksellisuutta ja johdonmukaisuutta, itsetiedottomina kannattavat yleismaailmallisen, vielä tuntemattoman tarkoituksen suurta ihannetta.

Kaikki ns. yhteiskunnalliset pyrinnötkin osoittavat, että todellisuus pakenee tavoittelijoitaan. Mutta todellisuusihanne pitää sittenkin ihmiset elämänhaluisina. Tämä suuri ihanne kiteytyy ajoittaisiksi muodoiksi, tuottaen ihmisille aistillista nautintoa. Mutta tuo ihanne toteutuu kaikessa suuruudessaan vasta siinä olemistilassa, joka kaikki muodot käsittäen on kokonaan muotoja vailla. Ehdoton elämä on todellisuus.

Omatunto — tammikuu 1906 (N:o 10)

Kieliasua on päivitetty sisältöön puuttumatta.