Aate

Tunneruumiin merkitys

Teosofisessa kirjallisuudessa on välttämätöntä käyttää yhdyssanoja, jotka tavallisessa kirjakielessä ovat varsin outoja. Eräs sellainen yhdyssana on ”tunneruumis”.

Jos esimerkiksi muuten hyvin toimitetussa sanomalehdessä käyttää tätä sanaa, eivät lukijat tiedä, mistä on kysymys. Sama on asianlaita, jos sitä käyttää uskonnollisessa kirjallisuudessa.

Mikä sitten on tunneruumis? Se on niin sanotuista astraalisista aineksista kokoonpantu ”näkymätön”, epäfyysinen verho, joka alkuaan on munanmuotoinen. Sekä kiinteä että eetteriruumiimme ovat sen sisällä.

Eri ihmisyksilöjen tunneruumis on erilainen, riippuen siitä, kuinka korkeista tai hienoista astraalisista aineksista se on koostunut, mutta mitä puhtaimmankin astraaliruumiin luontoon kuuluu tunteellisuus ja sen ilmeneminen ulospäin.

Tunneruumis on varsinaisen toiminnan lähde koko kolminaismaailmassa. Kasvikunnalla ei sanota olevan astraaliruumista, missä tunteet sijaitsevat, mutta tämän puutteen korvaa hyvin hienojen astraaliainesten elähdyttämä eetteriruumis.

Tunneruumis on materialistisen elämänkäsityksen synnyttäjä ja voimassapitäjä. Vaikka moni ihminen mielellään puhuu ”kylmästä järjestä”, niin hän elää ainakin joukkotunteiden vallassa. Materialistinen maailmankatsomus hallitsee nykyään sekä niitä kansanosia, jotka omistavat tai ainakin luulevat omistavansa kaiken huomionsa yksinomaan taloudellisille asioille, että yhtä lailla uskovaisia, jotka tahtovat ”pelastua”. Kummatkin ovat persoonallisen itsesäilytysvietin sanelemia.

Materialismi hallitsee ihmisten tajuntaa silloinkin, kun he ovat tekemisissä suurten aatteiden kanssa. Eräs ulkomaalainen tutkija oli rakkauden luontoa tutkittuaan päässyt siihen tulokseen, että rakkaus on ”tuoksua”. Kun kuulen ihmisten ympärilläni puhuvan rakkaudesta, niin huomaan heidän käsityksensä jokseenkin samanlaiseksi. Heistä on rakkaus jotakin pelkkään aistillisuuteen kohdistuvaa. Sen tähden heidän täytyy puhua erilaisesta rakkaudesta, kun on kysymys epäaistillisista suhteista kuten ns. jumalan rakkaudesta.

Rakkaudella ei ole mitään välitöntä tekemistä tunteen kanssa, joten se ei siis voi olla astraalista eikä himoperäistä olemukseltaan. Rakkaus on keskipakoinen elämänhengitys, joka ei hae mitään hyvitystä eikä pelkää mitään tappiota. Ainoastaan tunneruumis menettelee niin. Se pyrkii vetämään luokseen sille mieleisiä aineksia ja sysätä luotaan toisia, jotka se tuntee vahingoittavan itseään.

Tunneruumis näyttelee suurenmoista osaa meidän nykyajan ihmisten elämässä. Tunneruumiin vaikutuksesta me pidämme muutamista aatteista, ihmisistä ja esineistä ja vieroksumme toisia aatteita, ihmisiä ja esineitä. Tunneruumiin vaikutuksesta me rankaisemme ”pahaa” ja palkitsemme ”hyvää”. Tunneruumis sysää meitä eri puolueisiin, uskonlahkoihin ja yleishyödyllisiin yhdistyksiin. Me teemme valintoja tunteella.

Jos ihmiset tietäisivät tunneruumiin olemassaolon, niin he osaisivat myös selittää esimerkiksi monia kirkollisia seremonioita, jotka ovat materialistisen elämänkäsityksen kannalta täysin käsittämättömiä ja jotka materialistinen tiede siis lukee pelkän taikauskon piiriin.

Eräs sellainen seremonia on katolisissa maissa voimassa oleva sielunmessu. Tavalliset yksinkertaiset uskovaiset pitävät sitä hurskaana tapana, joka jossakin muodossa hyödyttää vainajaa. Mutta he eivät tiedä, mikä on sen käytännöllinen merkitys. ”Tieteelliset” materialistit taas pitävät sitä suoranaisena taikauskon ilmauksena.

Mitä sitten on sielunmessu? Se on tietyn kansan vaistomaisessa eli alitajunnassa säilyneen tietoisuuden ilmaus, että vainaja pitkään kuolemansakin jälkeen elää samoissa pyyteissä, mieliteoissa ja toiminnoissa, jotka hänen eläessään fyysisessä ruumiissa kannustivat häntä toimintaan. Toisin sanoin ihmiset tietävät vaistomaisesti, ettei ”kuollut” ole vapautunut tunneruumiistaan, vaikka hänen fyysinen ruumiinsa lepääkin haudassa.

Sielunmessuun on alkuaan kuulunut muutamien buddhisen elämäntason aineksilla varustettujen voimasanojen lukeminen. Tämän tason olemus on sellainen, että se hävittää kaiken persoonallisen vaikutuksen ja siis myös yksilöllisen tunneruumiin.

Sielunmessusta on siis se käytännöllinen hyöty, että se on omiaan vaikuttamaan vainajan haluelämään niin, että hänen tajuntansa alkaa vetäytyä pois aistillisen elämän puuhista ja toiminnasta siirtyen vähitellen ajatusmaailmaan.

Luther teki suuren virheen poistaessaan sielunmessun perustamastaan kirkkokunnasta. Mutta kokonaan hän sentään ei voinut luopua sen tarpeesta, koska hän pitää tarpeellisena vainajan ”siunaamista” hautaan, mikä onkin voimassa kaikissa protestanttisissa maissa.

Nuoruuteni päivinä vaivasin päätäni usein eräällä kysymyksellä, johon en saanut vastausta. Vasta teosofinen elämänkäsitys antoi täysin tyydyttävän vastauksen tuohon kysymykseeni. Olin näet saanut tietää, että miehen, joka vaimonsa kuoltua jää leskeksi, täytyy odottaa puoli vuotta ennen kuin saa avioitua uudelleen ja että leskeksi jääneen naisen on odotettava kokonainen vuosi ennen kuin saa virallisesti ryhtyä toisen miehen vaimoksi.

Mistä johtuu tällainen velvoitus? Eihän perunkirjoitus kestä kauan. Monelta vainajalta ei ole jäänyt juuri mitään aineellista omaisuutta. Eikä koskaan pelätä vainajan nousevan haudastaan vaatimaan entisiä oikeuksiaan.

Mutta minä uskon, että tämä odotusaika on säädetty juuri vainajan tunneruumiin tähden, joka elää kuoleman jälkeen, vieläpä voimakkaampana kuin ennen. Viranomaiset eivät tiedä asiasta mitään, mutta tapa on kansansielun asettama.

Asianlaita on, että tavallinen ihminen on ”mustankipeä” vielä kuoltuaankin. Hän on tunneruumiillaan kiinni aistillisessa elämässä. Mutta vainaja on aivan avuttomassa tilassa siitä syystä, että hänen fyysinen ruumiinsa on haudassa. Kuvitelkaamme mielessämme, millaiset tunteet piinaavat miestä, jonka kiinteä ruumis kylläkin lepää haudassa mutta jonka tunneruumis on hänen vaimonsa lähellä, kun hän astraalisesti tietää toisen miehen pyrkivän hänen vaimonsa suosioon.

Mies ei tiedä olevansa kuollut. Hän aistii fyysiset tapahtumat astraalisesti voimatta enää esiintyä kiinteässä ruumiissaan nyrkkiä puiden ja hammasta purren. Mutta suunnilleen vuoden kuluttua kuolinhetkestä alkaa hänen tunneruumiinsa järein ja itsekkäin puoli herpaantua. Tajunta alkaa kääntyä yhä enemmän sisäänpäin, ja hän astuu unohduksen virtaan.

Mies on tavallisesti tällaisissa asioissa itsekkäämpi kuin nainen. Sen tähden mies voikin vaimonsa kuoltua mennä pikemmin ”uusiin naimisiin”.

Ainoastaan itsenäiset ajattelijat ovat kuoltuaankin siinä tilassa, etteivät he omasta puolestaan tarvitsisi sielunmessua eivätkä siunausta hautaan, koska he ollessaan fyysisessäkin ruumiissa ovat kuluttaneet enimmän aikansa ajatusmaailmassa. Heidän omaisensa kuitenkin huolehtivat noista seremonioista toimien niin kuin tapana on.

Tunneruumiista puhuminen ei ole mitään haaveilua eikä hölynpölyä, kuten materialistit sanovat. Vai mikä olisi se voima, joka nostaa suuttumuksen punan kasvoillesi? Mikä on se voima, joka saa kasvosi kalpenemaan tietyissä, äkillisissä yllätystapauksissa? Se on juuri tunneruumiisi, joka hallitsee sydämesi toimintaa samoin kuin koko hermostoasi.

Tunneruumiimme on enemmän tai vähemmän aaltoilutilassa. Suuttumuksen puna osoittaa kiivasta aaltoilua, kalpeneminen aaltoilun äkillisiä heikkenemistä.

Kuten hehkuva uuni lähettää lämpöaaltoja, aaltoilee tunneruumiskin. Mutta jos ei uunin edessä ole mitään kohdetta, lämpöä ei tunneta missään. Jos tunneruumis ei aaltoja lähettäessään tapaa mitään kohdetta, tuon uunin omistaja ei tiedä olevansa tunteittensa vallassa.

Ajatuskuva käy hyvin kohteesta. Jos muodostat tietyn ajatuskuvan tajunnassasi, ilmoittaa tunneruumiisi heti, onko tuo kuva miellyttävä vai vastenmielinen. Tunneruumiisi lähettämät aallot kimmahtavat kuvasta takaisin ja ilmoittavat tajunnallesi, minkälaisia lähettämäsi aallot olivat.

Puhtaalla järjellä ei ole mitään tekemistä tällaisissa asioissa. Järki ei tiedä mitään erotusta hyvän ja pahan välillä. Yksinomaan tunneruumis saa aikaan sellaisia aistimuksia.

Tunneruumis palaa loppuun hindulaisten ja buddhalaisten kaamalokassa, katolilaisten kiirastulessa, protestanttien helvetissä, vanhojen heprealaisten gehennassa ja muinaiskreikkalaisten haadeksessa. Nämä tajuntatilat vastaavat muinaissuomalaisten tuonelaa.

Seuraava eli kuudes juurirotu on vapaa tunneruumiin vallasta.

Tietäjä − helmikuu 1913

Kieliasua on uudistettu ja artikkelia hieman lyhennetty.