Aate

Vannominen on kielletty

"Te olette muuttaneet Jumalan käskyt omien sääntöjenne tähden", sanoi Jeesus juutalaiskansan kirkon päämiehille. Hän voisi nykyään sanoa samoin kristillisen kirkon johtohenkilöille. Kuten tiedetään, ns. kristillinen esivalta velvoittaa alamaisensa vannomaan valan ratkottaessa käräjätuvassa mitä turhanpäiväisimpiäkin asioita.

Voiko ajatella suurempaa ristiriitaa, kun kristillinen kirkko väittää nojautuvansa Jeesuksen oppiin ja kuitenkin sallii esivaltansa tehdä uuden testamentin selvää sanaa vastaan? Jeesus Kristus on muka ns. kristillisen kirkon perustaja, ja silti tuo kirkko antaa "palttua" hänen nimenomaiselle kiellolleen, ettei saa ensinkään vannoa.

Matteuksen evankeliumissa (5: 33-38) Jeesus kieltää kaikenlaisen vannomisen. Käräjätuvassa tuomari velvoittaa todistajia vannomaan ennen kuin heidän puheelleen voidaan antaa mitään arvoa! Ja kuitenkin tuomari esiintyy ulospäin aivan kuin hän olisi "hyvä kristitty" , so. Jeesuksen Kristuksen oppilas.

Ennen käräjien alkamista pappi pitää kirkossa ns. käräjäsaarnan, joka on etupäässä omistettu tuomarille, jotta tämä menettelisi parhaan kristillisen oikeudentuntonsa mukaan. Jos tuo tuomarille saarnaava pappi itse olisi se, mikä hän tunnustaa olevansa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen oppilas, niin hän sanoisi käräjäsaarnassaan: "Muista, rakas tuomari, ettet velvoita todistajia vannomaan, sillä mestarisi Jeesus on nimenomaan kieltänyt kaiken vannomisen." Mutta sitä pappi ei tee sen tähden, että kristillinen kirkko hyväksyy ja vaatii vannomisen. Jos pappi omalla kristityn oikeudellaan kieltäisi tuomaria vannottamasta todistajia, niin "korkea-arvoinen" tuomiokapituli epäilemättä erottaisi hänet papinvirasta.

On ollut useita sellaisia tapauksia, että todistajaksi kutsuttu henkilö on omantuntonsa tähden kieltäytynyt vannomasta valaa, koska Jeesus nimenomaan kieltää kaiken vannomisen. Mutta sen sijaan että "kristillinen" esivalta olisi peruuttanut Jeesuksen oppia vastustavan vaatimuksensa, se on pistänyt "niskoittelijan" vankilaan! Se on siis muuttanut Jeesuksen käskyt omien sääntöjensä tähden.

Mistä tämä huutava vääryys, ristiriita ja epäloogisuus johtuu? Siitä kieltämättömästä tosiasiasta ettei kristillisen kirkon moraali perustu mestari Jeesuksen vaan erään aikaisemman vihityn opettajan, egyptiläisen Hosarsifin eli Mooseksen antamiin ohjeisiin.

Kun kuitenkin on väitetty, että raamatussa olevat ns. Mooseksen kirjat eivät edes ole alkuperäisiä, vaan Esran omasta muististaan laatimat, niin voidaan esittää epäily, että tuskin Mooseskaan alkuperäisessä laissaan salli vannomista. Jos hän olisi sen sallinut, niin hän olisi tehnyt sen sillä perusteella, että hän oli tekemisissä useampien, kovin alhaisella kehitysasteella olevien paimentolaiskansojen kanssa, joita täytyi osaksi lahjoa, osaksi pelotella. Mutta Jeesus oli tullut saarnaamaan uutta oikeusoppia, jonka mukaan jokaista ihmistä on uskottava sellaisena kuin hän on.

Suomalaisilla on sananlasku, joka epäilemättä on kotoisin ns. pakanuuden ajalta. Se kuuluu: "Sanasta miestä, sarvesta härkää." Tämä ikivanha oikeusmoraali on suoranaisessa ristiriidassa nykyisen kristillisen esivallan oikeusmoraalin kanssa, esivallan, joka ei anna arvoa ihmisen puheelle, jos hän ei "valalla vahvista" sitä. Mutta millä oikeudella kristillinen esivalta vaatii tällaista "vahvistusta", kun Jeesus, jota uskalletaan väittää kristillisen kirkon perustajaksi, on jyrkästi kieltänyt vannomisen kaikissa asioissa?

Edessäni on piispa Johanssonin "selityksillä" varustettu suomalainen uusi testamentti. Se "selitys", jonka hän antaa Jeesuksen vannomiskiellosta, on niin merkillinen, että lainaan sen kokonaisuudessaan tähän. Se kuuluu: "Vakuuttaminen sanan pitämisestä ei saa tapahtua niin, että panemme jotain panttiin tahi takaukseen siitä, että puhumme totta, sillä meillä ei ole mitään omaa. Me saamme vain sanoilla ’on’ tahi ’ei’ vakuuttaa, että puheemme on totta. Näin on asia, jos sen arvostelemme taivaan valtakunnan järjestyksen mukaan. Mitä tulee esivallan oikeuteen valanteon vaatimuksesta, niin se on toinen asia, sillä esivallalta ei ole tekemisissä ainoastaan niiden kanssa, jotka yrittävät päästä taivaan valtakuntaan."

Tästä "selityksestä" saa sen käsityksen, että kristillinen esivalta omalla auktoriteetillaan vaatii sellaista, minkä kristillisen kirkon perustajaksi väitetty mestari Jeesus on ankarasti kieltänyt. Esivallan valantekovaatimus sanotaan olevan "toinen asia". Mikä toinen? Tietysti se, ettei esivalta arvostele valanteon siveellistä oikeutusta "taivaan valtakunnan järjestyksen mukaan". Mutta selvää on, ettei sellainen esivalta ole kristillinen, sillä kaikki, mikä kuuluu kristillisyyteen, on tapahtuva juuri "taivaan valtakunnan järjestyksen mukaan".

Kristillisissä maissa on siis esivalta, joka ei ainakaan vannomiseen nähden välitä mitään "taivaan valtakunnan järjestyksestä". Eikö sitten ole myös "toinen asia", ettei uuden testamentin sanasta kiinni pitävä, tarkkatuntoinen kristitty voi kunnioittaa tuollaista esivaltaa, kieltäytyen tekemästä valaa? Hän voi puolustaa menettelyään uuden testamentin sanoilla, jotka kuuluvat: "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä." Onhan Jeesus kristillisen kirkon ja esivallan mielestä jumala.

Syy, miksi mestari Jeesus kielsi niin jyrkästi kaikenlaisen vannomisen, oli se seikka, että hän kuului essealaisten veljeskuntaan, jonka keskuudessa hän oli saanut vihkimyksensä. Tämä veljeskunta ei sallinut minkäänlaista rehellisyyden takuuta, koska sellaisen antaminen todistaa valehtelemisen mahdollisuudesta. Kukaan essealaisen veljeskunnan jäsen ei voinut valehdella.

Jeesus itse oli korkeimman asteen mestari ja siis ehdottomasti rehellinen. Hän oli aurinkokuntamme logoksen perikuva ja hänen "olemuksensa kunnian kirkkaus". Hänen opissaan ei voinut olla minkäänlaisen ulkokultaisuuden varjoakaan. Hän oli jumalallinen olento, joka tunsi ihmisten ajatukset ja näki heidän salaisimmatkin tekonsa aivan kuin avoimesta kirjasta.

Jos katsomme vannomisen siveellistä luonnetta, niin huomaamme, että se on tavattoman kehno. Mitä merkitsee valanteon vaatimus? Yksinkertaisen järjen mukaan sellaista uskoa esivallan puolelta, että kaikki ihmiset valehtelevat eli ovat epärehellisiä, jos ei heitä tavalla tai toisella pakoteta rehellisyyteen. Kun tavallinen, kunniastaan arka hyvä kristitty siis esiintyy käräjätuvassa todistajana, niin tuomari kristillisen esivallan palvelijana vaatiessaan hänen vannomaan tahtoo sanoa: "Minä en luota sinun rehellisyyteesi, jos et anna jotakin muiden kuulemaa, sovinnaisilla voimasanoilla vahvistettua vakuutusta siitä, että edes tässä tilaisuudessa olet rehellinen. Me kristityt olemme tavallisesti epärehellisiä ihmisiä. Me petämme toisiamme ja valvomme kaikkialla omaa persoonallista etuamme. Mutta käräjätuvassa sinun täytyy poiketa luontosi mukaisesta epärehellisyydestä ja tässä poikkeustapauksessa kertoa asiat niin kuin tiedät niiden olevan."

Toisin sanoin on valanteon vaatimus suoranainen "kunnianloukkaus" sanan jokapäiväisessä merkityksessä. Jos joku sanoo toista "todistajien" kuullen epärehelliseksi, niin "loukkaa" hän tämän kunniaa. Mutta ns. kristillinen esivalta pakottaa palvelijansa tuomarin virkansa puolesta "loukkaamaan" todistajiksi kutsuttujen henkilöjen kunniaa.

Eikö ole merkillistä? Esivalta on valmis "jumalan palvelijana" rankaisemaan kunnianloukkauksesta, mutta saman jumalan palvelijana velvoittaa se tuomarinsa loukkaamaan "hyvämaineisiksi" tunnettujen kansalaisten – todistajien – kunniaa velvoittamalla nämä näyttämään valanteolla, että he edes käräjätuvassa voivat olla ja ovat rehellisiä!

Mutta onko – ja mistä syystä – valakaavalla sellainen maaginen voima, että se todella saa todistajat esiintymään käräjätuvassa rehellisinä? Siihen kysymykseen voi vastata kieltävästi yhtä hyvin kuin myöntävästikin. Riippuu siitä, minkälainen käsitys kullakin eri todistajalla on valanteon merkityksestä. Sata vuotta sitten saatettiin otaksua, että 99 prosenttia todistajista puhui käräjätuvassa niin rehellisesti kuin suinkin asian muisti. Syy oli se, että papisto oli kansan tajuntaan juurruttanut valanteosta sellaisen käsityksen, että valansa perusteella väärin puhuva todistaja antoi peruuttamattomasti "sielunsa perkeleelle" ja menetti kaiken toivon "iankaikkisesta elämästä". Tämä papiston kansaan juurruttama usko ei suinkaan ollut peräisin epärehellisistä vaikuttimista eikä siis ollut "kansan pimittämistä", kuten moni nykyään väittää. Papisto ymmärsi raamattua silloin niin kuin nykyäänkin kirjaimellisesti. Ja raamatun kirjaimellisesta ymmärtämisestä saa kyllä sen käsityksen. Kirkko opetti silloin niin kuin nytkin, että valapatto joutuu helvettiin eli "iankaikkiseen kadotukseen". Oli siis selvää, etteivät ihmiset tahtoneet joutua sinne. Onhan "autuuden toivossa" hyvä elää.

Mutta nykyajan järki-ihmiset eivät usko kirkon kirjaimellista helvettioppia eikä helvetillä pelotteleminen siis saa heitä rehellisiksi edes käräjätuvassa. He tekevät valan "yleisen mielipiteen" takia ja siinä kaikki. He voivat siis valehdella yhtä huolettoman näköisellä naamalla käräjätuvassa kuin markkinatorillakin.

Siksi valanteko on rehellisyyteen velvoittavana aivan merkityksetön. Sen ainoa merkitys on nykyään, kuten jo on sanottu, siinä, että tuomari on valaa vaatimalla virallisesti velvoitettu loukkaamaan todistajien kunniaa.

Poikkeuksellisesti voi olla vielä ihmisiä, jotka puhuvat käräjätuvassa parhaan tietonsa mukaan juuri sen tähden, että pelkäävät joutuvansa helvettiin, jos puhuisivat väärin. Mutta näihinkin nähden on vannomisvelvoitus siveellisesti alentavaa. He saavat näet sen käsityksen, ettei ihmisen tarvitse tavallisissa oloissa olla rehellinen.

Vannomisen moraalinen hylättävyys on juuri siinä tosiasiassa, että sen voimassa ollessa rehellisyys tehdään jonkinlaiseksi juhla-asiaksi, poikkeustapaukseksi. Teosofia pyrkii juuri kasvattamaan ihmisiä sellaisiksi, etteivät he puhu minkäänlaisen leikin tai pilankaan muodossa vasten parempaa tietoaan. Sielu ei ole oikeutettu leikintekoon. Sitä tarvitsee ainoastaan fyysinen ruumis virkistyksekseen.

Jos joku ei tahdo tunnustaa ympäristölleen sitä ja sitä omassa tiedossaan olevaa asiaa, ei häntä saa millään tavalla pakottaa. Jos minulta kysytään, tiedänkö sitä ja sitä asiaa, on minulla kolme vastaamismahdollisuutta: 1) vastata myöntävästi ja selittää mitä tiedän, mistä ja miten olen tietoni saanut; 2) vastata, että kyllä tiedän asian, mutta en tahdo puhua siitä millään ehdolla; tai 3) vastata, etten ollenkaan tunne asiaa.

Ympäristön tulee ehdottomasti luottaa sanoihini eikä vaatia minulta sen enempää. Samoin minäkin luotan muihin ihmisiin.

Nykyajan useimmat ihmiset epäilevät ennakolta lähimmäistään. Heidän käsitykseensä on juurtunut se usko, että jokainen voi valehdella ja valehteleekin ns. kriittisissä tilanteissa. Jos niin on laita, olkoon kullakin vapaus valehdella. Sitä ei saa riistää millään houkutteilla tai pelotteilla. "Elävä jumala", so. luonnon puolueeton oikeus aikanaan "kostaa" tällaisen vapauden väärinkäytön.

Joku voisi huomauttaa, että salatieteilijätkin tavallaan hyväksyvät ja vaativat valantekoa. Salatieteen tutkijalle tulee näet kerran se hetki, jolloin hänen on annettava pyhä vaitiolonlupaus. Eikö tämä ole aivan sama asia kuin valanteon velvollisuus tavallisten ihmisten kesken, voidaan kysyä. Ei läheskään. Kun tavalliselta ihmiseltä otetaan valakaavan muodossa se lupaus, että hän siinä erityisessä asiassa on rehellinen, niin hänelle samalla sanotaan epäsuorasti, että hän voi olla epärehellinen missä tahansa muussa asiassa. Mutta kun "kaidan tien" kulkijalta otetaan vaitiololupaus, se tehdään siksi, että hänen on sen jälkeen mahdotonta olla epärehellinen. Vaitiolon vaatiminen ei ole mitään muuta kuin se tarpeellinen toimenpide mestarin puolelta, että oppilas tulee tietämään, milloin hän on astunut kaksi elämänjärjestöä toisistaan erottavan "kynnyksen" yli.

Vaitiololupaus painaa häviämättömästi oppilaan tajuntaan sen elävän tiedon, että hän on siirtynyt elämänjärjestöstä toiseen. Tämä lupaus tehdään vain kahden elämänjärjestön rajalla. Mistä syystä? Siksi että lupaus on aivan sama kuin ovi kahden huoneen välillä fyysisessä maailmassa. Kaidan tien kulkija avaa ja sulkee vain kerran eri elämänjärjestöjen välillä olevan oven. Jos hän jättäisi sen auki, so. saisi olla tekemättä vaitiololupausta, niin kaidalla tiellä kulkeminen olisi mahdotonta, koska korkeammat elämänjärjestöt "ovien" ollessa auki "polttaisivat" kokonaan alemmat ennen kuin kukin uusi vaeltaja olisi kuluttanut loppuun niiden tarjoamat kokemukset.

Mutta tavallinen valanteko tapahtuu samassa, so. fyysisessä elämänjärjestössä ja on siis yhtä nurinkurinen ja tarpeeton kuin huoneen keskelle vain huvin vuoksi asetettu ovi. Ei käräjätuvassa vannonut todistaja ole rahtuakaan viisaampi valan tehtyään eikä siirtynyt toiseen elämänjärjestöön. Mutta "kaidan tien" kulkijan laita on toinen. Niin pian kuin hän on antanut vaitiololupauksen, hänen eteensä avautuu toinen elämänjärjestö, joka vuodattaa hänen sieluunsa sanoin selittämätöntä, hänelle siihen asti aivan uutta tietoa.

Jeesus oli kaidan tien kulkijoiden mestari. Sen tähden kielsi hän "hengellisen huoneen" rakennusmestarina sellaisen vahingollisen ja mielettömän ilveilyn kuin oven tekemisen saman huoneen – so. fyysisen elämänjärjestön – keskelle, koska tuon oven kummaltakin puolelta voidaan käydä edestakaisin, aivan kuin ei sitä olisikaan, so. valan ottanut ei voi sittenkään tietää, onko todistaja rehellinen, eikä voi millään tavalla asiallisesti estää häntä valehtelemasta.

Vannominen on siis sopimaton teko. Kristillinen esivalta tekisi hyvin, jos ottaisi vaarin mestari Jeesuksen opetuksesta.

Tietäjä — syyskuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit