Aate Käytännöllisen veljeyden esteetTeosofisessa kirjallisuudessa puhutaan paljon veljeydestä. Koko Teosofisen Seuran ydinkohta on veljeysaate. Mutta kuten kaikki aatteet toteutuvat käytännössä vasta joko lähi- tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa riippuen siitä, missä määrässä tehdään työtä aatteiden aineellistuttamiseksi, samoin on veljeysaatteenkin laita. Käytännöllinen veljeys on jotakin muuta kuin paljas veljeysaate. Ajatellaan vaikka tavallisia veljeksiä. Jos he ovat sovussa keskenään, niin he tukevat ja auttavat toisiaan enemmän kuin ei-sukulaista. Jos köyhä mies, jolla on vähän varakkaampi veli, joutuu rahapulaan, mikä uhkaa tuhota hänen maineensa siinä tapauksessa, ettei hän ajallaan voi suorittaa jotakin velkaa, kääntyy hän varakkaampaan veljeensä edellyttäen, että on normaaleissa suhteissa tämän kanssa. Useimmissa tapauksissa veli auttaakin veljeään tällaisissa asioissa edes takausta vaatimatta. Mutta jos esimerkiksi tilapäisen lainan tarpeessa oleva henkilö, joka on köyhä, kääntyy johonkin ei-sukulaiseen tuttavaansa, tulee apu paljon harvemmin. Mihin perustuu tämä sukulaisten keskinäinen suhde? Miksi ei-sukulaiselle ei olla yhtä herkkiä antamaan tukea kuin sukulaisille? Koska ihmiskunnan suuri tunneruumis on jaettu lukemattomiin isompiin ja pienempiin osiin. Tietyn kansan tunneruumis on tiiviimpi kuin koko ihmiskunnan. Perheen tunneruumis on vielä tiiviimpi, ja yksilön kaikkein tiivein. Saman perheen lapsia yhdistää voimakas tunneruumis. Jos yhden perheenjäsenen tappio – esimerkiksi kunnian menettämisen muodossa – on uhkaamassa, rientävät toiset auttamaan häntä, koska uhatun kunnia koskee sukulaisina heitäkin. Tämä tosiasia on niin yleinen, että jonkin vakavan rahapulan uhatessa jotakin henkilöä ollaan valmiita kysymään häneltä: ”Eikö sinulla ole sukulaisia?” Mutta yleisen veljeyden kohdalla täytyy kaikki sukulaisuus sivuuttaa. Kuitenkin yleisen veljeyden mahdollisuudella tulee olla perusta yhtä hyvin kuin sukulaisuudenkin. Jälkimmäisen perusta on tunneruumiissa eli varsinaisessa hajoamista pelkäävässä sieluelämässä. Sukulaisuuden perusta on valmis niin pian kuin olento on tullut yksilöllisyyden alimmalle asteelle, joka on persoonallisuus. Mutta yleisen veljeyden perustan rakentaminen vaatii henkisen elämän kehittämistä. Käytännöllinen veljeys kaikkien ihmisten kesken on sama asia kuin ”uudestisyntyminen” eli tajunnan kokoaminen aistillisen ”hyvä”-käsityksen yläpuolelle. Kun ihmiset pitkällisten alkuvalmistelujen perusteella syntyvät elämän henkiseen tajuntaan yhtä hyvin kuin he nyt syntyvät omaansa etsivään ja omastaan kiinnipitävään sieluelämään, niin silloin on yleinen veljeys käytännössä mahdollinen ja aivan välttämätön. Yleisen veljeyden tikapuita ylös kiivettäessä käy tunneruumiin aivan päinvastoin kuin persoonalliseen elämään laskeuduttaessa. Kansasta sellaisenaan ei kukaan tavallinen ihminen välitä mitään. Korkeintaan juhlapuheissa hän voi omistaa kauniita sanoja omalle kansalleen. Vielä vähemmän kukaan huolehtii koko ihmiskunnan hyvästä. Mutta oman perheen jäsenet ovat jokaista lähellä. Lopuksi on yksityinen persoona kaikkein lähimpänä itseään. Mutta käytännöllistä yleistä veljeyttä toteutettaessa käy niin, että persoona on itselleen vieraampi kuin perheelleen, tämä taas on vieraampi itselleen kuin kansalle. Kansa on vuorostaan itselleen vieraampi kuin koko ihmiskunnalle. Kaikki yritykset, jotka on tehty yleisen, käytännöllisen veljeyden toteuttamiseksi fyysisellä tasolla, ovat ennemmin tai myöhemmin kärsineet haaksirikon sen tähden, että eri yksilöjen persoonallinen tunneruumis on alkanut pelätä häviötä ja julistautunut häviön pelosta jälleen itsenäiseksi eroten siitä piiristä, jossa – ennen kokemusta – otaksuttiin voitavan elää kaikessa sovussa. Ei kukaan nykyajan ihminen pidä minkäänlaisesta ”kasarmielämästä” eikä antaudu siihen vapaaehtoisesti. Näyttää olevan sitä parempi, mitä eristetympiä ihmiset saavat toistaiseksi olla. Väitetään erilaisten mielipiteiden erottavan ihmiset toisistaan, mutta se väite ei näytä ehdottomasti pitävän paikkaansa. Eri mielipiteet eivät synnytä riitaa ihmisten kesken. Riidansynnyttäjä on liian yksipuolinen, persoonallinen tunneruumis. Mitä erilaisimmat mielipiteet sopisivat yhteen aivan samoin kuin mitä erilaisimpia aiheita käsittelevät kirjat voivat olla sovussa samassa kirjahyllyssä. Mutta eri tunneruumiit hyökkäävät toistensa kimppuun. Ajateltakoon esimerkiksi sellaista yhteiselämää, että muutamia satoja henkilöitä liittyy säästäväisyyssyistä samaan ruokatalouteen syöden yhteisten pöytien ääressä. Joukossa on sekä lihan- että kasvissyöjiä. Edelliset nauravat jälkimmäisille, nämä taas moittivat edellisiä. Aikaa myöten syntyy vakavia kinasteluja. Kasvissyöjät tuntevat voivansa pahoin lihanhöyryistä. Lihansyöjät, jotka eivät tietysti kärsi kasvisruoasta, koska syövät itsekin sitä lihan ohella, suuttuvat siitä, että kasvissyöjät sanovat voivansa pahoin sen ruoan höyryistä, ruoan, joka on lihansyöjille ”luonnollista”. Tällaisesta asiasta voi syntyä sellainen riita, että koko ruokatalouskunta hajoaa. Lihansyöjät ja kasvissyöjät erkanevat eri ruokatalouskunniksi. Mutta näin jakautuneiden puolien sisällä voi taas syntyä ristiriitoja eri ruokalajeista. Toiset, jotka eivät pidä jostakin ruokalajista, ovat pahoillaan siitä, että sitä täytyy olla muiden tähden pöydässä. Ilmeisesti uusi ruokailijakuntakin taas hajoaa, jotta kukin saa syödä, mitä haluaa, toisen moittimatta häntä. Eikö yleisen veljeyden periaatetta loukkaavaa ole esimerkiksi se menettely, että ihmiset pitävät varasto- ja asuinhuoneensa lukittuina? He pelkäävät varkaita ja muita pahantekijöitä. Erityisesti kaupungeissa ollaan tässä suhteessa kovin tarkkoja. Toisaalta henkilöt, jotka nukkuvat turvalukkojen takana, voivat puhujalavalla hyvinkin innostaa yleiseen veljeysaatteeseen. Persoonalliset itset ovat käytännöllisen veljeyden esteenä. Se väite, että kaikenlaista aistillista hyvää, jota niin monelta nyt puuttuu, olisi suotava puolueettomasti kaikille ihmisille, ei ole säällinen. Kokemus osoittaa, ettei persoonallinen itse saa koskaan tarpeeksi ”hyvää”. Ne ihmiset, joilla nykyään on suuri nimellinen omaisuus ja jotka filantrooppeina jakavat siitä osia köyhille, eivät ole käytännöllistä veljeyttä lähempänä kuin heidän holhottinsakaan. He estävät käytännöllisen veljeyden toteuttamista siten, että luulevat uhraavansa jotakin omaisuudestaan ja että heidän tunneruumiinsa nauttii tästä uhraamisesta. Sellainen menettely on astraalista koronkiskomista. Sen ihmisen persoonallinen minä, joka tekee omahyväisesti jotakin hyvää, laajenee astraalisesti, kun taas yleisen veljeyden käytännöllisyyttä kohti vaeltavan persoonallisen minän on supistuttava. Ne ihmiset, jotka syntyvät aineellisen hyvän omistajiksi, ovat menneinä elinkausinaan olleet suuria filantrooppeja. Lahjansaajien kiitollisuus on tehnyt buddhisella tasolla sen vaikutuksen, että lahjottajien persoonallinen minä on laajennut astraalitasolla. Puhdas henkimaailma ei näet voi astraalitasolla jakaa palkintoa muuten kuin juuri aistimaailman hyötyperusteiden mukaan. Yhä suurempi filantrooppinen hyväntekeväisyys merkitsee siis asiallisesti sitä mahdollisuutta, että aineellisen hyvän omistusoikeus jossakin tulevassa ruumiillistumassa luovutetaan yhä harvemmille yksilöille, nimittäin niille, jotka ovat eniten tehneet hyvää astraalisesti. Otaksutaan, että amerikkalainen monimiljonääri Andrew Carnegie jakaa omaisuutensa köyhille sen eloisan tietoisuuden innostamana, että hän ”tekee hyvää”. Seuraus on se, että hän tulevassa tai ehkä vasta sitä seuraavassa ruumiillistumassa omistaa vielä enemmän kuin nykyään. Mutta jos hän jakaisi omaisuutensa tietämättä tekevänsä hyvää tai pahaa, so. aivan itsetiedottomasti, niin lahjansaajien kiitollisuus ei voisi ”painua alas” buddhiselta tasolta astraalitasolle. Seuraus olisi se, että entinen Carnegie jossakin tulevassa ruumiillistumassa olisi fyysisesti rutiköyhä mutta sen sijaan valtavilla hengenlahjoilla varustettu, personoitu rakkaus kuten Buddha ja Jeesus. Jeesuksen se opetus, että ihmisen on muututtava lapseksi voidakseen tulla taivaan valtakuntaan, tarkoitti juuri tätä tilaa. Pieni lapsi ei omista astraalisesti mitään. Se ei myöskään tiedä tekevänsä hyvää eikä pahaa. Lyhyesti sanoen tietoisuus hyvästä ja pahasta on käytännöllisen veljeyden ainoa este. Ihmisten – mm. monen Teosofisen Seuran jäsenen – vastustaessa tätä aatetta ilmenee juuri se tosiasia, että nykyajan ihmiset elävät varsinaisesti astraalitasolla. He edellyttävät sekasorron olevan vallalla, jos ”hyvän” ja ”pahan” ei tietoisuutta olisi. He eivät näytä huomaavan, että henkinen lapsentila on aivan sama asia kuin henkinen minä, joka ei ole minkään moraalisen johdon tarpeessa vaan joka on juuri se ihmisen laki, josta meillä on himmeä aavistus silloin, kun luulemme voivamme erottaa ”hyvän” ”pahasta”. Tajunnan yhä useammin toistettu kohdistaminen persoonattoman elämän mietiskelyyn poistaa ehdottomasti käytännöllisen veljeyden nykyiset esteet. Se avaa henkisen elämän valtavat sulut ja saattaa eristetyn olennon välittömästi havaitsemaan kaikki oliot samaksi yhdeksi, ainoaksi itseksi. Tietäjä − tammikuu 1914 Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.
|