Aate

Veljeysaate todellisuudessa

Siinäkin ihmiskunnan valtavassa enemmistössä, joka ei ulospäisesti tunne teosofista elämänymmärrystä, on nykyään vaikuttamassa sama henki, joka on teosofian ydin. Kaikenlaisissa kirkkokunnissa, seuroissa ja puolueissa kuuluu ulospäin sama soinnukas pohjasävel, kaikkien hyvä. Vaikka toistaiseksi näkymättömien voimien holhouksen alaisina olevat persoonallisuudet harrastavatkin omaa hyväänsä, täytyy heidän ulospäisessä toiminnassaan esiintyä yhteishyvän nimellä.

Teosofisen työn tehtävä on muuttaa olot päinvastaiselle kannalle. Tulevaisuuden persoonallisuudet ovat sisäisesti sitä, mitä heidän nyt, jonkinlaisen selittämättömän välttämättömyyden pakosta, täytyy olla ulospäisessä joukkoesiintymisessään. Meillä toistetaan usein sananlasku, joka kuuluu: "Jokainen omaansa ja Jumala meitä kaikkia." Tulevaisuudessa veljeysaatteen esiintyessä jokapäiväisen elämän käytäntönä, kuuluu sama sananlasku: "Jokainen kaikkia ja Jumala jokaista erikseen."

Veljeysaate on aina ollut käytännössä, mutta persoonallisuuksien työtapa ja velvollisuudet eivät ole aina samanlaiset. Nuoren sielun velvollisuus on yksinomaan pitää huolta omasta vaatetuksestaan. Tämä huolenpito on järjestetty niin viisaasti, että hän tuntee olevansa itsenäinen työssään, vaikka suuret, näkymättömät voimat alituisesti holhoavat häntä pelkässä aineellisessa aherruksessakin.

Koko nykyaikainen velvollisuuksien moraali, joka on ulospäisen lain tukema, käskee kunkin täysi-ikäisenä yksilönä pitämään huolta omasta persoonastaan ja niistä persoonallisuuksista, jotka aistillisruumiillisten siteitten tähden ovat lähellä häntä. Yksilö velvoitetaan pitämään huolta omista ala-ikäisistä lapsistaan, koska nämä luullaan hänen kauttaan ja hänen tähtensä olevan tässä maailmassa hoidon tarpeessa. Tämä katsantotapa läpäisee aikamme koko oikeusmoraalin. Se onkin tarpeen aikakautena, jona elämän järein ulkokuori pidetään ainoana ja yksinomaisena elämänä. Eikä tämä yleinen katsantotapa horjuta ollenkaan ihmisten itsenäisyyden tunnetta eikä saata häpeään heidän velvollisuuttaan auttaa itse itseään. Kuka meistä päästyään täysi-ikäiseksi olisi häpeissään siitä, että hän lapsena kulutettuaan aikaa omissa askareissaan tuli nälkäisenä syömään ruokaa, jota vanhempamme ehkä hyvinkin suurella vaivalla olivat hankkineet? Kuka meistä lapsena sääli jalkineitaan ja vaatteitaan sen tähden, että vanhempien oli monesti vaikeata niitä hankkia? Päinvastoin me lapsena kulutimme ravintoaineita ja vaatteita aivan kuin niiden saanti olisi kuulunut meille yhtäläisellä oikeudella kuin vanhemmillemmekin, jotka niiden hankkimiseksi tekivät työtä.

Mutta kuka täysi-ikäinen, "normaali-ihminen" jaksaa pysyä tasapainossa, jos hänen naapurinsa, jolla syystä tai toisesta on paremmat aineelliset varat, tarjoaa hänelle säännöllisesti elintarpeita hänen millään tavalla niitä korvaamatta? Tilapäinen lahja otetaan kyllä kiitollisuudella vastaan, mutta "normaali" ihminen ei jaksa elää "kiitoskaupalla".

Mitä nämä jokapäiväiset kokemukset opettavat meille, jos kykenemme tekemään niistä johtopäätöksiä? Ne opettavat, että me tunnemme olevamme itsenäisiä olentoja sitä mukaa kuin tunnemme kykenevämme johonkin työhön. Pikkutyttöni tulee velkomaan minulta 5 penniä silloin, kun hän on tehnyt pieniä kotiaskareita. Mutta häntä nuorempi poikani ei ollenkaan katso tarpeelliseksi tehdä sellaisia askareita ollakseen yhtä oikeutettu saamaan 5-pennisen. Edellisellä on jo hereillä suurempi itsenäisyyden tunto. Hän ei tahdo ansiottomasti saada sellaista, minkä kykenee ansaitsemaan.

Mutta me kaikki työkykyiset, kunniastamme ja omasta arvostamme arat ihmiset olemme sittenkin lapsia voidaksemme todella hoitaa itseämme. Kuka meistä säilyttää mielenmalttinsa ja tietää tehtävänsä esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että jokin raju luonnonmullistus tekee tuhoa juuri meidän lähellämme? Eivätkö kunnialliset täysi-ikäiset ihmiset juokse pakoon maanjäristyksen raivotessa heidän ympärillään, niin kuin salomökin pienokaiset nähdessään vieraan parrakkaan "sedän" astelevan metsäpolkua heidän asuntoaan kohden? Tai kuinka moni nykyajan "normaali" ihminen uskaltaa luottaa itseensä ruumiin kuoleman ollessa lähellä? Eikö silloin turvauduta sivullisten neuvoihin ja lohdutuksiin, sivullisten, joiden luullaan olevan lähempänä "jumalallisten salaisuuksien" tuntemista?

"Mitä tekemistä näissä esimerkeissä mainituilla asioilla on veljeysaatteen kanssa? Eikö todellinen veljeysaate ole sama asia kuin hädän ja kurjuuden poistaminen viisaalta yhteiskuntajärjestelmältä, jonka mukaan kukin voi auttaa itseään?" kysynee joku.

Ei läheskään. Ruumiiseen tuntuva, nykyinen hätä ja kurjuus eivät välittömästi johdu epäviisaasta yhteiskuntajärjestelmästä vaan siitä nykyisen "sivistyneen" ihmiskunnan ylimenotilasta, etteivät useimmat ihmisyksilöt nykyään ole henkisesti täysin nukuksissa eivätkä hereillä. He ovat siinä tilassa, jota Ilmestyskirjassa kutsutaan penseydeksi ja jonka alaiset jokin suuri henkinen holhousvalta sanoo "oksentavansa ulos". Luulla olevansa itsenäinen ja kumminkin tuntea olevansa riippuvainen ympäristöstä siinä määrin, että tasapaino on uhattuna, jos ei "kaikki käy hyvin", on juuri se salainen taikavoima, jonka näkyväisinä kiteytyminä ovat nykyaikainen suuri köyhyys ja ylenpalttinen ylellisyys. Röyhkeyden kannustaman itsenäisyyden ja pelon painostaman riippuvaisuuden tilassa ovat yhteiskunnallinen kurjuus ja hillitön ylellisyys välttämättömiä ilmiöitä. Se on – kuvaannollisesti – sellainen sairaalloinen tila, että logos on "oksentanut ulos" tällaisessa välitilassa olevat ihmiset. Tämä fyysinen tila vastaa täsmälleen nykyisten ihmisten "kamalokaa" eli tilaa, jossa himot kulutetaan. Veljeysaatteen ollessa todellisesta käytössä ei ihmisillä "kuoleman" jälkeen ole minkäänlaista kamaloka-tilaa enempää kuin heillä maanpäällisessä, fyysisessä elämässään on minkäänlaista yhteiskunnallista kurjuutta tai ylellisyyttä. Ihmiset ovat silloin henkisesti hereillä. Sellainen hereillä olemisen tila merkitsee sitä, ettei tunneta minkäänlaista ylpeyttä eikä pelkoa. Syy, miksi teosofisessa kirjallisuudessa usein sanotaan, että luonto on voitettava kuuliaisuudella, on se, että tuo kuuliaisuus on juuri sama asia kuin henkinen hereillä olemisen tila. Se ei ole mitään nykyaikaisen käsityksen mukaista kuuliaisuutta, joka on samaa kuin avuton heikkoudentunne "paremman" edessä. Luonnolle kuuliaisena oleminen on sama asia kuin halu elää luonnon sisimmän elämän mukana.

Veljeysaatteen ollessa todella käytössä maanpäällisessäkin elämässä ei ihmiskunnassa ole ainoatakaan ruumiillisesti eikä henkisesti "vaivaista". Ei silloin ole ketään, jota voitaisiin osoittaa sormella ja sanoa: "Tuo raukka on todellisen avun tarpeessa. Meidän täytyy rientää häntä auttamaan!" Eri kansojen sielut ovat silloin oppineet tuntemaan toisensa ja sulautuneet yhdeksi.

On huomattava, että kansojenkin keskinäiset taistelut johtuvat vielä suurelle yleisölle "näkymättömistä syistä". Kansansielu on – verrannollisesti – jotakuinkin samanlainen olento kuin nauta, joka viedään vieraasta karjasta toiseen karjaan. Uutta tulokasta vihaavat muut naudat sen tähden, ettei niiden astraaliruumis ole vielä tottunut sen läheisyyteen. Kun eri karjoista koottuja nautoja on paljon yhdessä, ne tappelevat keskenään, kunnes viimein tutustuvat toisiinsa. Ihminen, joka "omistaa" tällaisen sekakarjan, ei voi estää niiden keskinäistä taistelua. Ei aurinkokuntamme logoskaan voi estää eri kansansieluja törmäämästä yhteen, mutta se tietää, että ne joskus oppivat tuntemaan toisensa ja tekevät ikuisen ystävyysliiton.

Meille häämöttää nyt se suurenmoinen tulevaisuus, jolloin eri kansansielut, puhumattakaan alemmasta perhe- ja heimokuntasieluista, elävät täydellisessä veljeydessä keskenään. On selvä asia, että fyysisruumiilliset ihmiset, jotka ovat näiden sielujen työkaluja, silloin myös elävät yhtäläisessä veljeydessä keskenään. Silloin on "yksi lammashuone ja yksi paimen". "Lammashuone" on koko ihmis-, eläin- ja kasvikunta. "Paimen" on logos itse.

Nykyisten kehitystilojen tähden täytyy logoksen pitää suunnaton joukko alempia paimenia, jotka riitelevät keskenään. Heidän riitelyistään syntyvät "nurjat olot" maanpäällisessäkin elämässä samoin kuin astraalimaailmassa. Mutta logoksen ollessa ainoana paimenena ei sellaisista epäkohdista enää tiedetä mitään. Logoksen katse, joka silloin välittömästi paistaa ihmisten sisimpään, ei enää ole "kuluttava tuli" vaan kuvaamaton autuus.

Silloinkin ovat ihmiset sisäisesti eri kehitysasteilla, mutta kun kaikki tuntevat logoksen läsnäolon, ei kukaan ulospäisesti tiedä mistään erilaisuudesta.

Veljeysaate todellisuudessa on sama asia kuin monien verhojen poistaminen ihmiskunnan ja logoksen väliltä. Mutta tämäpä poistamistyö käy hitaasti, sillä yksikään ihmisolento ei voisi "elää" jos logoksen kirkkaus suunnattaisiin sellaisenaan nyt häneen.

Yleisen veljeyden vallitessa maan päällä on poistunut täysin se välitila, jossa ihmiset nyt elävät ja joka oikeuttaa kurjuuden. Silloin elävät ihmiset uudestaan holhoustilassa. Mutta tämä holhoustila on, verrattuna esimerkiksi siihen, jossa luonnon vapaudessa olevat eläimet nyt elävät, jokseenkin samanlaista kuin nykyajan "normaalin" ihmisen terve hereillä olemisen tila on hänen sekavaan vaitioloonsa verrattuna. "Holhous" merkitsee vain logoksen ylivuotavan elämän tasaista virtaamista ihmisiin.

Mutta tuossa uudessa huolettomuustilassa herää ihmisissä halua tehdä nykyään aavistamattomia töitä. Logos ei suo meille laiskuutta vaan vapauttaa meidät kaikesta nykyisestä murheesta nähdessään meidän kykenevän olemaan sen apulaistyöntekijöitä korkeammassa toiminnassa.

Tietäjä −  huhtikuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.