Aate

Yksimielisyyden mahdollisuus

Hienoaineisemmat olemisen järjestöt heijastuvat lukemattomin tavoin karkea-aineisempiin. Me ihmiset lausumme usein toivomuksia, jotka eivät milloinkaan toteudu aistimaailmassa. Siitä huolimatta me vain lausumme niitä, ja ikään kuin kylvemme siinä onnessa, minkä niiden toteuttamisen ilo tuottaa hetkeksi tunneruumiillemme.

Varsin usein kuulee jonkun lausuvan toivomuksen: ”Kunpa ihmiset olisivat yksimielisiä!” Ehkä hän kuitenkin tarkemmin ajateltuaan huomaisi, että yksimielisyys on mahdoton asia niin sanotussa maallisessa elämässä. Kuinka hän sellaisen asian kumoaisi?

Tarkastetaan yksimielisyys-käsitettä vähän lähemmin. Otaksutaan, että persoonallinen minäni haluaa saada esimerkiksi parikymmentä ihmistä yksimielisiksi jostakin asiasta. Oletetaan, että minä haluan tehdä ”teosofeja” noista ihmisistä, joita ei ole ennakolta valmistettu tunnustamaan teosofisen elämänymmärryksen merkitystä. Minä pidän tuolle pienelle joukolle useampia puheita asiasta ja huomautan toisinaan: ”Olkaa, hyvät ystävät, yksimielisiä siinä asiassa, että teosofinen maailmankatsomus on paras siinäkin suhteessa, että se kestää ankarimmankin arvostelun samalla, kun se on äärettömän lohduttava.”

”Sinun mielestäsi se on sellainen”, huomauttaa joka kuulija, kun asiasta tulee julkinen keskustelu. ”Mutta ei voida todistaa, että ne asiat, joita puheissasi olet maininnut, olisivat tosia. Sinä elät mielikuvitustesi vallassa.” Muutamat muut kuulijat yhtyvät tähän väittäjään. Toiset taas ovat minun puolellani.

Voidaanko tämä pieni joukko saada yksimieliseksi sellaisesta asiasta, joka on minun ja kannattajieni mielestä niin selvä? Kyllä näennäisesti mutta ei koskaan asiallisesti. Otaksutaan, että ne henkilöt, jotka eivät tahdo tunnustaa teosofista maailmankatsomusta käsitysteni mukaiseksi, ovat minusta taloudellisesti riippuvaisia. Olen esimerkiksi heidän työnantajansa. Uhkaan erottaa heidät työstä, jos he eivät tahdo olla ”teosofeja”. Silloin tapahtuu jompikumpi kahdesta. Nuo vastahakoiset jakautuvat kahteen osaan. Toiset sallivat minun erottaa heidät mieluummin kuin ryhtyisivät teosofeiksi: ”Ennemmin puute ja kurjuus kuin väärä oppi.” Toiset taas alkavat kannattaa minua.

Usein kuulee sanottavan, että joku henkilö ”valittiin yksimielisesti” siihen ja siihen toimeen. ”Yksimielisyys” tällaisessa tapauksessa on sama asia kuin julkisten vastaväitteiden puute. Voihan varsin usein tapahtua, että jonkin seuran jäsen ehdottaa toimeen henkilön, josta monet jäsenet jo ennakolta pitävät. Kun ehdokkaan nimi on mainittu, huutaa esimerkiksi pari jäsentä yhteen ääneen: ”Kannatetaan!” Puheenjohtaja kysyy, eikö kukaan vastusta ehdotusta. Kun ei vastaväitteitä kuulu, hän katsoo asian päätetyksi.

Hän huomauttaa sitten, että vaali oli yksimielinen. Mutta kun nuo valintaa vastustamattomat jäsenet poistuvat kokouksesta ja ovat kotimatkalla, niin moni tunnustaa, ettei hän suinkaan olisi tahtonut toimeen sitä henkilöä, joka siihen ”yksimielisesti” valittiin.

”Miksi et sitten ilmoittanut vastakkaista mielipidettäsi”, huomauttaa joku.

”En tahtonut häiritä sopuisaa tunnelmaa”, vastaa toinen.

Tällaisissa tapauksissa julkiseen äänestykseen tai vaitioloon vaikuttavat muutkin seikat. Jos esimerkiksi jonkin seuran tai yhdistyksen puheenjohtaja on monta vuotta ollut toimessaan ja jos seurassa tuntuu vallitsevan sellainen henki, että hänestä ”pidetään”, niin uudessa puheenjohtajan vaalissa ovat tuon monivuotisen puheenjohtajan vastustajat sellaisen painostuksen alaisina, että heidän persoonallisille eduilleen on turvallisinta, että he joko äänestävät häntä julkisesti tai – huutoäänestyksen tapahtuessa – ovat vaiti, jolloin heidän vaitioloaan pidetään myöntymisenä.

Yksimielisyys jossakin asiassa voisi ja voi olla mahdollinen ainoastaan siinä tapauksessa, että yksi ainoa henkilö saa pitää mielipiteensä ja että muut joko luopuvat omasta mielipiteestään tai eivät siinä asiassa osaa ilmaista mitään mielipidettä. Mutta siellä, missä on erilaisia itsenäisiä mielipiteitä, niitä on lähes mahdotonta yhdistää. Päätöstä tehtäessä on välttämättä turvauduttava jonkinlaisiin painostuskeinoihin. Jollakin tunneruumiiseen kohdistetulla painostuksella on hankittava enemmistö.

Kaksi sotajoukkoa eivät suinkaan hyökkää toisiaan vastaan sen tähden, että noissa joukoissa olevat miehet olisivat yksimielisiä. Ulkopuolinen painostus pakottaa heitä. Monessa maassa on koko armeija ”vapaaehtoisista” muodostettu, mutta silloin menevät miehet sotapalvelukseen omien persoonallisten etujensa tähden.

Yksimielisyys ei kuulu aistilliseen, so. kolminaismaailmaan. Aistielämän laki on sellainen, että toinen pakottaa ja toinen taipuu pelosta tai tottumuksesta.

Mutta henkimaailman elämänjärjestöissä vallitsee yksimielisyys, ja sitä ne heijastavat meille toivomuksena. Kuitenkin erehdymme, jos otaksumme henkimaailman yksilöjen yksimielisyyden samanlaiseksi kuin maanpäällä on esimerkiksi sellainen yksimielisyys, että eri yksilöt jostakin vaikuttimesta yhtyvät yhteiseen, muodolliseen päätökseen. Erotus on se, että me ihmiset emme ole tehneet niitä kokemuksia, joiden tuloksena on yksimielisyys. Henkimaailman yksilöt ovat nuo kokemukset tehneet. Orja ja kuuliainen eläin tottelevat herraansa sen tähden, etteivät ne oman turvallisuutensa kannalta uskalla toisin tehdä. Henkimaailman yksilöt eivät osaa kuvitella mitään sellaista asiaa kuin pelkoa, koska heillä ei ole tunneruumista. Mutta koska ei henkimaailmassa ole yksilöllistä järkeilymahdollisuutta sen tähden, että järkeilyllä saatu kokemus on voitettu kanta, eivät sen olennot myöskään voi kuvitella minkään asian puolustamista enempää kuin vastustamistakaan.

Ajatelkaamme esimerkiksi sellaista asiaa, että aurinkokuntamme uudestaan synnyttyä tarvitaan uusi johtaja eli yhteinen logos. Miten se saadaan? Ottavatko silloisten alkamassa olevien kiertotähtien logokset osaa päälogoksen vaaliin ja ovatko he siinä yksimielisiä? Eivät. Sellaisessa tapauksessa ei ole minkäänlaista meidän käsityksemme mukaista eikä meidän tarpeitamme vastaavaa vaalia. Tuleva logos kasvaa niin sanoaksemme itsestään ja on nykyisen aurinkokuntamme kaikkien kiertotähtien yhteisen henkielämän tulos. Ei mikään yksilö voi valita häntä. Universaali, persoonaton, erehtymätön laki asettaa hänet toimeensa.

Aistimaailman ja henkimaailman lait eroavat jyrkästi toisistaan. Me ihmiset huomaamme aikansa palvelleita, vanhentuneita lakeja ja laadimme uusia, parempia sijaan. Mutta koko lainlaadinta riippuu kansan yksilöiden tunneruumiista. Sen tähden lainlaatijat väittelevät ja kiistelevät keskenään. Henkimaailmassa ei laki kuitenkaan koskaan vanhene, koska siellä ei ole mitään muotoa. Henkimaailmassa ei siis koskaan ole sellaista tarvetta kuin lakiasäätävän neuvoskunnan – valtiopäivien – kokoontumista. Miksi ei? Siksi, ettei henkimaailmassa ole mitään eristettyjä eikä yhteisiäkään tarpeita. Lain tarkoitus on tavalla tai toisella turvata kansan eri yksilöjen elämisen mahdollisuus fyysisen elämän näyttämöllä. Henkimaailmassa ei ole lainkaan käsitystä sellaisesta asiasta kuin turvallisuudesta. Henkimaailman asukkaan on tuiki mahdotonta joutua minkäänlaiseen vaaraan ja turvattomuuteen.

Nyt selvinneekin paremmin kysymys, miksi me ihmiset niin mielellämme unelmoimme sellaista tilaa, missä yksimielisyys vallitsisi. Me teemme niin personallisuutemme tähden. Kukin personallinen olento on sotajalalla toista vastaan haluten päästä mahdollisimman monen muun persoonan käskijäksi ja hallitsijaksi.

Mutta mitä seuraisi siitä, että yksi ainoa persoona saisi ja voisi rajattomalla vallalla hallita muutamaa sataatuhatta tai miljoonaa persoonaa? Siitä seuraisi välttämättä tuon vallitsevan persoonan perikato eli häviö siinä muodossa, että hän putoaisi nopeasti mustan magian kammottaviin syvyyksiin.

Toisia käskevä ja johtava persoonallinen olento on paljon suuremmassa vaarassa kuin käskettävät. Jos me olisimme syvällisiä selvänäkijöitä, niin tunnistaisimme muinaisaikojen loistavia hallitsijoita ympärillämme olevissa nykyajan ihmisissä, esimerkiksi Lontoon White Chapelin kurjissa asukkaissa. Itsekäs vallankäyttö on vienyt heidät niin alas. Samoin tuntisimme monessa nykyajan lempeässä ja epäitsekkäässä hallitsijassa jonkun vanhanajan nöyrän elinorjan. Lain ulkopuolinen ilmaus muuttuu niin suuressa määrässä, kun siveellisen pääoman vuoksi ja luode liikkuu henki- ja aistimaailman välillä.

Jos entinen paavinvalta olisi saanut olla eheänä, niin jokainen paavinistuimella oleva mies olisi nykyään musta maagikko, ja kansojen elämä olisi sietämätöntä.

Jos Napoleon I:n unelmat olisivat toteutuneet, ja hänestä olisi tullut koko maapallon näkyvä hallitsija, olisi tuo mies ollut avuttomasti hukassa, ja ”uusi aika” olisi saanut nähdä saman hirvittävän näytelmän, joka tuli Atlantismantereen osaksi.

Moni Teosofisen Seuran jäsen on pahoillaan siitä, että Seurassa nykyään vallitsee erimielisyys johtavien henkilöjen välillä. Mutta älkäämme olko tuosta asiasta huolissamme. Olkaamme päinvastoin iloisia ja kiitollisia siitä. Tämä erimielisyys suojelee asianomaisia henkilöitä ja heidän kannattajiaan suurelta vaaralta, joka karman lain perusteella ei enää kuulu heille. Se suojelee heitä niiltä voimakkailta houkutuksilta ja suloisilta seireeneiltä, jotka tahtovat vetää valkoisen magian tietä kulkevia mustan suuruuden tielle.

Jokainen kuolevainen, joka ei ole korkealla mestariasteella, on vaarassa langeta ylpeyteen. Valta ja menestys houkuttelevat siihen. Ainoastaan mestari on sellaisen vaaran ulkopuolella.

Paavali sanoo: ”Teissä tulee näet olla erimielisyyksiä, että koetellut teissä tulisivat julki.” (1. Kor. 11:19)

”Erimielisyys” on tässä kohdassa hairesis, joka oikeastaan merkitsee ”valinta”. Paavali tahtoo siis sanoa, että salatieteilijän joukossa tulee olla yksilöitä, joilla on erilainen valinnantarve, koska yksilö omaa sisäistä valintaansa käyttämällä pääsee ”koetellun” eli itsenäisesti ymmärtävän tilaan.

Sen sijaan eripuraisuudesta puhuessaan Paavali käyttää skisma-sanaa. Se merkitsee ”halkeaminen”, ”repeäminen”, siis erimielisyyttä, joka on voimallisten himoainesten aiheuttama. Eripuraisuutta (skismaa) ei hän pidä suotavana salatieteen tutkijoiden kesken, koska näiden ei enää tulisi olla yksinomaan tunneruumiinsa käskyn alaisia. Mutta erimielisyyttä (hairesista) hän pitää tarpeellisena ja terveellisenä sen tähden, että ajatusruumis voi siten ohjata tunneruumista.

Mitä tulee Teosofisessa Seurassa nykyään vallitsevaan erilaiseen ymmärtämykseen, on se pikemmin erimielisyyttä kuin eripuraisuutta. Ja tällainen erimielisyys on tarpeellista juuri sen tähden, että yksilöllisellä ymmärtämyksellä olisi vapaa toiminta-ala.

Ehdoton yksimielisyys ei siis kuulu meille monen syntymän ja karman lain alaisille olennoille. Siihen me pääsemme vasta buddhisella tasolla, missä meillä ei ole mitään eristettyä tarvetta.

Olkaamme iloisia ja toivorikkaita erimielisyydessä, koska se johtaa meidät täydellisen yksimielisyyden käytännölliseen olemisen tilaan.

Tietäjä − huhtikuu 1913

Hieman lyhennetty, kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.