Hans Holzer

Aaveystäväni

"Journal American" -viikkolehden numerossa 10/5 -64 paranormaalien ilmiöiden tutkija ja kirjailija Hans Holzer [1920-2009] kertoo kokemuksistaan mm. seuraavaa:

Luulette varmaan, että aaveet asustavat vain Englannin linnojen kosteissa ja homeisissa vankiluolissa. Mutta saatuani Amerikan johtavalta psyykkisen tutkimuksen säätiöltä apurahan suoritin kahden vuoden vaivalloisen tutkimuksen ja löysin enemmän kuin 20 aavetta New Yorkin Manhattanilta ja sen ympäristöstä. Muutamat näistä ovat olleet aaveina vasta lyhyen ajan, eikä kukaan esiintynyt lakanaan kietoutuneena eikä kalistellut kahleita, kuten jännityskirjailijat kertovat niiden tekevän.

Olen kokenut reportteri ja olen toiminut ulkomaiden kirjeenvaihtajana sekä huomioitsijana, olen opiskellut Colombian ja Wienin yliopistoissa, ja sanon nyt: aaveita on olemassa!

Aaveet eivät ole hourekuvia eivätkä kenenkään eivät edes tutkijan mielikuvia. Kirjassani "Aaveiden metsästäjä" olen esittänyt todisteita muutamista tapauksista, ja olen varma, että jokaisessa ihmisessä on jokin ei-fyysinen, sielullinen tekijä, joka elää fyysisen kuoleman jälkeen.

Tässä maailmassa ei ole mitään yliluonnollista, mutta kaikkia inhimillisen olennon eri puolia ei vielä ymmärretä. Uskon, että aave on ahdistuneena kuolleen ihmisen eloon jäänyt mieli, joka on joutunut omien tunnepohjaisten muistojensa ansaan siinä paikassa, missä hänen murhenäytelmänsä ori tapahtunut. Aaveiden metsästäjän tehtävänä on haastatella henkilöitä, jotka ovat nähneet haamuja tai kuulleet sellaisia mystisiä ääniä ja joita eivät ole ymmärtäneet punnita todistajien luotettavuutta ja lopuksi koettaa päästä yhteyteen aaveeksi väitetyn olion kanssa.

Eräs merkillisimmistä tapauksistani koskee edesmennyttä taidemaalari John La Fargea. Tämä oli elänyt kuolemaansa asti, vuoteen 1910, vanhassa studiorakennuksessa Läntisellä 10. kadulla numerossa 51. Useat studiossa myöhemmin asuneet ovat kertoneet nähneensä nälkiintyneeltä näyttäneen La Fargen 1910-luvun asusteissa kääntelemässä erään lipaston laatikoissa olleita tavaroita kuin jotakin etsien.

Mutta kirjani kuvittajan, John Alan Maxwellin kokemus tässä samassa huoneessa oli vähän kaameampaa laatua. Eräänä hyvin lämpimänä yönä v. 1948 hän nukkui vuoteessaan kuumuuden vuoksi alastomana ja heräsi siihen, että haamu, jonka seurassa oli myös nainen, kiskoi hänen aluslakanaansa. Hän luuli olioita taiteilijoiden malleiksi, jotka olivat vahingossa tulleet hänen huoneeseensa. Mutta kun hän puhutteli näitä, ne hävisivät ilmaan.

Järjestin tutkimuksen. Siihen osallistui myös eräs meedio, jonka kanssa olin jo aikaisemmin työskennellyt aavetaloissa. Tämä ei tiennyt mitään edellä mainitusta tapauksesta eikä edes, mitä etsimme. Helmikuussa 1954 kokoontui pieni ryhmä studioon, joka oli tuolloin taiteilija Leon Smithin hallussa. Ensin meedio näytti hämmästyneeltä. Hän näki naisen, joka halusi heittäytyä ulos ikkunasta. Sain käyttää kaikki voimani estääkseni meediota, jonka kautta aave puhui, hyppäämästä ikkunasta. – Myöhemmin sain tietää, että 1800-luvun lopussa eräs nuori nainen oli hypännyt juuri tästä ikkunasta maahan. – Hetken kuluttua meedion transsin katkaisi miehen ääni: "Lähtekää pois, lähtekää pois talostani."

John La Farge oli psyykkisen puhelimen toisessa päässä! Syntyi pitkä keskustelu dramaattisine suuttumuspuuskineen. Onnistuin kuitenkin saamaan aaveen vakuuttuneeksi siitä, että hänen probleemansa ei enää merkinnyt mitään: hänen maalaamansa alttaritaulu, joka oli kirkossa kadun toisella puolella, putosi melko usein telineeltään, jonka hän oli muotoillut. Hän sanoi tahtovansa, että maailma saisi tietää, että teline oli tehty huonosti, vaikka sen piirustus oli oikea – tästä johtuivat hänen loputtomat yrityksensä löytää telineen piirustus lipaston laatikosta.

S. L.

Elonpyörä — 1964 n:o 2