Armas D. Siimes

Ihmisen ongelma

Kuka tahansa saattaa huomata, että nykypäivien ihmisen elämä häilyy epämääräisen pelon ja selittämättömän kaipuun välillä. Eräänä syynä tähän tilaan sanotaan olevan sen, että ihminen toisaalta on metafyysisen orpouden tilassa ja toisaalta korkean elintason lumoissa, mikä vain vieroittaa häntä yhä enemmän hengen asioista. Tuntuu siltä, että viime vuosikymmenien maailmantapahtumat, tieteellinen ja teknillinen edistyminen sekä vahvat poliittiset voimakentät ovat sekoittaneet elämänkatsomukselliset ympyrät niin perusteellisesti, että ihminen nykyään tuntee itsensä yksinäisemmäksi kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Näin siitä huolimatta, että yksilöt ja kansat elävät paljon lähempänä toisiaan kuin milloinkaan aikaisemmin.

Hätkähdyttävä esimerkki siitä, miten traagiseksi, suorastaan irvokkaaksi ihmisen kohtalo on käynyt sen jouduttua joukkotiedotusvälineiden leikkikaluksi, on eräiden Saksan kristittyjen julistus kolmannen valtakunnan aikana, kun saatettiin selittää, että Kristus oli tullut Hitlerissä voimalliseksi ja että kansallissosialismi oli mitä parhainta käytännön kristillisyyttä. – Eikö ole totta, että tänä joukkosuggestion aikakautena poloinen ihmiskunta saattaa joutua koska tahansa vaikka minkälaisen mielipuolen leikkikaluksi.

Ihmisen ongelma ei tosiaan ole vähäinen näinä aikoina. Ongelman ydin lienee siinä, että pelkästään ihmisenä oleminen ja ihmisyyden tavoittelu eivät kykene innoittamaan tarpeeksi monia yksilöitä. Voitaisiin sanoa paradoksaalisesti, että yksilöt ovat ryhmiensä ja kansojen kahleissa. Tämä on mahdollista vain siksi, että kaikki viettymykset, joita kansat ja pienemmät ryhmät pyrkivät tyydyttämään, ovat perimmiltään yksilöissä.

Kaikesta kaaoksesta huolimatta voidaan pitää tosiasiana, että kaikkialla on yksilöitä, jotka kilvoittelevat inhimillisyyden tavoittelussa ja pyrkivät irtautumaan sovinnaisista rajoituksista ja näennäismoraalista. Tämä on tietenkin hyvin eriasteista eri yksilöissä: vanha koettu totuushan on, että toinen ihminen voi olla enemmän ihminen kuin toinen. Eräs seikka, johon ei aina osata kiinnittää tarpeeksi huomiota, on se, että ihmisen arvo ihmisenä ei perustu siihen, että jokainen on yleensä ihminen, vaan siihen, että jokainen on juuri se yksilö, joka hän on (Erik Ahlman). Ellei tätä oivalleta ja hyväksytään yksilö vain yleensä ihmisenä, ei mitään todellista veljeyttä voida toteuttaa. Tosi veljeys voi perustua vain, sanoisinko metafyysiseen välttämättömyyteen tunnustaa jokainen yksilö ihmiseksi ja ymmärtää, että kaikki, mitä kukin tekee tai jättää tekemättä, perustuu juuri siihen, että hän on nimenomaan se henkilö, joka hän on. Mutta yhteiskunnan kannalta ei tietenkään ole pakko hyväksyä jokaista yksilön suorittamaa tekoa tai tekemättä jättämistä. Mutta paheksuessamme tai hyväksyessämme emme saa unohtaa, että "ihmisestä on kysymys".

Voisiko sitten teosofia "pelastaa" maailman? Teoriana tai filosofiana se ei voi pelastaa "koko maailmaa" eikä se ole mikään joukkokokouksin ymmärrettävä asia. Mutta kenet tahansa yksilön se voi pelastaa, jos edellytykset ovat olemassa. Mutta "uskontona" teosofia ei voi pelastaa yksilöäkään. Teosofia ei näet ole uskontoa, mutta se saattaa auttaa meitä uskonnon ja uskonnollisuuden ymmärtämisessä, jopa silloinkin, kun nämä saavat vinosuuntauksen, ts. muodostuvat omaksi vastakohdakseen ihmisyhteisön kulttina.

Henkisesti valistuneimmat ihmiset oppivat – jos haluavat – ymmärtämään, että nykymaailman pahin ongelma on siinä, että ns. välineille annetaan suhteettoman suuri merkitys ja arvo. Me elämme välineitten ja arvojen maailmassa, siis maailmassa, jossa on oletettava olevan arvoja ja välineitä arvojen toteuttamista varten. Teosofiakin on vain väline, sillä ei ole mitään itseisarvoa. Sen arvo koetellaan elävässä elämässä, siis todellisuudessa. Jos teosofinen kirja esimerkiksi merkitsee meille vain taikakalua emmekä osaa käyttää sitä henkemme kirkastamiseksi, se yhtä hyvin kuin mikä tahansa ajatusjärjestelmä sammuttaa meistä lopunkin valon ja joudumme omahyväisyyteen sekä lopulta lahkolaisuuteen.

Koko maailman kirouksena tätä nykyä on juuri lahkolaisuus. Se estää maita ja kansoja sekä muita ryhmiä yhteistyöstä. Ideologisissa kiistoissa näkyy selvästi pukinsorkka. Syydetään sanoja peräkkäin ja niillä peitetään todelliset tarkoitusperät, joina usein ei ole muuta kuin pyrkimys omien inhimillisyyden-vastaisten viettymysten tyydyttäminen. On helppo sekoittaa ihmisten arvomaailma, sillä jokaisessa yksilössä piilee latenttina sekä masokisti että sadisti – sekä vallanhalu että alistumisenhalu – ja ihminen voidaan aivopesun avulla taivuttaa tekemään miltei mitä tahansa, kun käytetään tarpeeksi kovia menetelmiä joko psykologisia tai pakkotoimenpiteitä.

Kaiken kurjuuden ja hämmennyksen selventämiseksi tarvitaan todellisia vapauden ja hengen sankareita. Jonkinlaisena lohdutuksena onkin se, että niitä on aina ollut ja on nytkin. – Kaikkialla ne nytkin vaikuttavat ihmiskunnan elämään. Ja jokainen meistä voi tehdä tässä suhteessa palveluksia ihmiskunnalle hälventämällä taikauskoa ja etenkin siten, ettemme itse taivu ulkopuolisten voimien tahdottomaksi pelinappulaksi, vaan käytämme ainakin osan energiaamme – kaikesta huolimatta – oman henkemme ja lähimmäistemme hengen kirkastamiseen. Tätä työtä voimme tehdä aina siellä, missä kulloinkin olemme, mutta emme ehkä niinkään teosofian teorian avulla kuin ihmisenä, jonka teosofia on valaissut.

Teosofi — 1965