Armas D. Siimes

Psyykkisyys ja henkisyys

Monille näyttää olevan työlästä erottaa psyykkisyys henkisyydestä. Ja miltei aina tapahtuu niin, että psyykkisyyttä arvostetaan henkisyyden kustannuksella, ts. luullaan psyykkisyyttä henkisyydeksi. Aina ei edes huomata sitä, että joskus ilmeinen hysteria käy psyykkisyydestä ja jopa henkisyydestäkin.

On vielä erotettava psyykkisyys yleensä varsinaisista psyykkisistä kyvyistä. Psyykkisenä voidaan pitää sellaista yksilöä, joka on kovin herkkä erilaisille ympäristön värähtelyille, kuten telepatialle ja erilaisille tunnesysäyksille. Saatamme nimittäin kieltämättä joskus suorastaan tuntea, että olemme esimerkiksi vihamielisessä ympäristössä, vaikka ei mitään aistein havaittavaa tosiseikkaa ole havaittavissa. Tästä on erotettava jyrkästi kaikki sellainen "herkkyys", joka perustuu vain siihen, että yksilö tuntee rasitusta, ellei hän saa oikkujansa toteutetuksi tai ellei häntä ja hänen ajatuksiaan ja toimenpiteitään hyväksytä. Tämäkin on eräänlaista herkkyyttä, mutta sen perustana on pääasiassa itserakkaus ja omahyväisyys sekä itsekeskeisyys. Tällaiseen herkkyyteen voi itsensä totuttaa kuka tahansa tahtomattaankin — ellei hänellä ole suhteellisuustajua ja huumorin kipinää. Merkillistä on muuten, että huumorintaju puuttuu miltei aina sen vuoksi, että yksilö ottaa itsensä liian vakavasti.

Nykyään voidaan kai jo pitää yleisesti hyväksyttynä selviönä, että erilaisia psyykkisiä kykyjä on olemassa. Mutta sen sijaan se, mikä arvo niille kulloinkin on annettava, on vaikea kysymys. Tavallisimmin lienee kuitenkin niin, että psyykkiset kyvyt ovat samantapaisia kuin nimettömät kirjeet, joilla on arvoa vain harkinnan ja terveen järjen perusteella.

Liian vakavasti ottavat itsensä myös ne selvännäkijät ja ennustajat, jotka haastatteluttavat itseänsä lehdissä ja ennustelevat ihmisten tulevaisuuden tapahtumia ja pyrkivät ohjailemaan ja jopa määräämään, mitä toisten on tehtävä tai tekemättä jätettävä. Onpa kulloinkin kysymyksessä kuka tahansa selvännäkijä tai hänen asiakkaansa, heissä kummassakin — heidän sisimmässään — aina jotakin tapahtuu, eikä suinkaan ole yhdentekevää, mitä laatua tämä tapahtuminen on. Se voi suunnata kysymyksessä olevan henkilön koko energiavarauksen joko terveeseen tai virheelliseen suuntaan, voipa se syöstä hänet vaikeaan sairauteenkin. Sen sijaan jos päämääränä pidetään henkisyyden ja viisauden tavoittelua, ei yksilöllä ole mitään vaaraa terveytensä suhteen. Tässä jo ilmenee eräs olennainen ero psyykkisyyden ja henkisyyden välillä.

Psyykkisyyttä on olemassa monen asteista aina sellaisesta, jota asianomainen subjekti ei lainkaan hallitse, sellaiseen jonka hän hallitsee. Ensiksi mainitussa tapauksessa ihminen itse on alistunut tuntemattomien voimien välikappaleeksi sen sijaan, että hän käyttäisi kykyjään välineinä jonkin korkeamman päämäärän saavuttamiseksi. Monet selvänäkijät ja psyykikot tosin toimivat todennäköisesti siinä uskossa, että he suorittavat joitakin korkeita ja ainutlaatuisia tehtäviä palveluna. Mutta mistä voidaan tietää, mikä toiselle on oikein ja hyvin: se ei suinkaan aina ole samaa kuin oma kuvitelmamme niistä.

Jos lähdemme siitä olettamuksesta, että on olemassa myös oikeata ja viisauden ohjaamaa psyykkisyyttä, niin mitkähän olisivat sellaisen kyvyn tunnusmerkit. Ensimmäisenä olisi ehkä mainittava terve vaatimattomuus. Jokainen, joka esimerkiksi lehdissä ilmoittaa selvänäkökyvystään ja sen perusteella suoritetuista palveluksistaan, on pidettävä puoskarina, joskus suorastaan huijarina. Näihin kuuluu jokainen, joka käyttää kykyjään elinkeinona. Mikä vaara onkaan asioiden selittämisessä niin päin, että asiakas on tyytyväinen ja saa pulmiinsa miellyttävät vastaukset, joista hän mielellään maksaa.

Toinen ominaisuus korkeanasteisella selvänäkijällä on se, ettei hän koskaan sekaannu toisten ihmisten yksityisasioihin. Hän ei esimerkiksi "oman mestarinsa" nimissä puutu toisten ihmisten elämään tavalla, joka on ominaista juoruilijoille. Korkeanasteiset henkiset opettajat eivät koskaan antaisi kenellekään sellaista valtakirjaa. Mutta käytännössä kuitenkin jotkut psyykikot toimivat niin kuin heillä olisi tuollainen lupa, saattavatpa he mennä niinkin pitkälle, että antavat määräyksiä siitä, miten jonkun heille itselleen aivan tuntemattoman henkilön on käyttäydyttävä: ja tämä kaikki saattaa tapahtua muka henkisen opettajan nimissä. Ei suotta ole sanottu, että näissä asioissa tarvitaan erottamiskykyä — ja sen kehittäminen on paljon antoisampaa kuin sellaisten kykyjen hankkiminen, jotka johtavat suuruudenhulluuteen ja neuroosiin.

elonpyörä – 1963 n:o 1


Etusivu Artikkelit