Poimija

Ajatuksia avioliitosta

Kaikilla aloilla ilmenee aikamme hermostunut levottomuus. Nykyajan ihmisellä ei ole koskaan rauhaa eikä lepoa. Hänen sisäinen äänensä sanoo, että on jotakin tavoiteltavaa, jotakin, mihin on pyrittävä, ja silloin hän juoksee onnen jäljessä, mitä hän pitää oikeana päämääränä. Mutta onnipa ei olekaan otettavissa, ja silloin hän tyytyy niihin satunnaisiin iloihin, joita hän kohtaa ja jotka ovat enimmäkseen yllytyksiä aistilliseen nautintoon. Useimmille meistä on elämän merkitys juuri näissä nautinnoissa ja niiden hankkimisen taidossa. Siihen me käytämme älyämme, kaikkia voimiamme ajattelematta, että tämä ei ole eikä voi olla elämän tarkoitus. Kieltäytyä nautinnosta ja tutkia elämämme syvää sisältöä – sitä harvat uskaltavat tehdä.

Avioliitto on yksi niitä satamia, joissa me toivomme löytävämme onnen. Useimmat tahtovat koetella sitä kerran tai useammin, mutta miltei kaikki kärsivät siinä haaksirikon. Miksi? Me etsimme nautintoa, aistimien hurmaa, ja tämä on ja täytyy ikuisten lakien mukaan olla ohimenevää. Me emme etsineet henkistä myötätuntoa, emme koettaneet liittyä sieluista parhaimpaan ja puhtaimpaan vaan ainoastaan ruumiista miellyttävimpään. Me emme tehneet avioliitosta sakramenttia, jolla olisi vastaavaisuutensa henkisessä maailmassa. Me rakensimme sen juoksevalle hiekalle, aistinautinnolle, ja kun tämä oli ohi, emme tyytyneet kotielämän onneen ja siihen ystävyyteen, joka mahdollisesti jäi jäljelle niin keveästi aloitettuun yhteiselämään. Tällaisissa oloissa aletaan ivata avioliittoa huonoksi laitokseksi ajattelematta, että me itse olemme sen tehneet sellaiseksi kuin se on. Meidän epävakaisuutemme, nautinnonhalumme, kevytmielisyytemme on painanut leimansa avioliittoon, kotielämään, perheeseen, koska emme niitä rakentaneet oikealle siveelliselle perustukselle.

"Yksi mies ja yksi vaimo." Nämä ovat kristikunnan Mestarin sanoja, ja niissä piilee paljon muuta kuin kirjaimellinen merkitys. Ne sisältävät syvän totuuden, valonsäteen Logoksesta, Kristuksesta, sillä tämä korkea, taivaallinen olento on antanut ne meille lahjaksi. Mutta jollemme voikaan tunkeutua niiden syvyyteen, jollemme voikaan käsittää niiden todellista salattua merkitystä, niin meidän ainakin pitäisi pysähtyä ja ajatella: olemmeko täyttäneet sen, mitä nämä sanat kirjaimellisesti merkitsevät? Olemmeko vakavasti koettaneet käsittää sitä kahden sielun yhtymiseksi – eikä ainoastaan ruumiiden –, olemmeko käsittäneet, että se on henkinen yhteys, pienoiskuva ykseyselämästä ja tarkoitettu luomaan puhdistuneen yhteiskunnan? Voimakas itsekkyyden henki, joka meitä hallitsee, kietoo sielumme sumuun, jossa emme voi nähdä näiden sanojen arvoa ja korkeutta: "Yksi mies ja yksi vaimo." Sokeudessaan koettaa nykyajan ihminen kukistaa tämän pyhän avataaran pystyttämän rakennuksen, koska se on muka kelvoton yhteiskunnalle, joka nyt on tullut niin viisaaksi. Hän pitää avioliittoa onnensa esteenä, vaikka se juuri edistää hänen omaa hyväänsä niillä velvollisuuksilla, jotka se asettaa.

Me valitamme alinomaa, että olemme kärsineet haaksirikon rakkaudessa. Hän ei rakasta minua enää, me olemme toisillemme vieraantuneet, emme edes ymmärrä toisiamme. Ja sitten ihminen kääntyy toiseen henkilöön, johon hän on mielistynyt, ja nyt hän luulee löytäneensä oikean. Minä olen erehtynyt avioliitossani, päättelee hän, minä miellyin väärään henkilöön, mutta nyt olen löytänyt totisen ystävän, joka tulee aina ymmärtämään minua. Jonakin päivänä hän kuitenkin herää ja tekee sen surullisen huomion, että uusi lempi oli yhtä hullu kuin entinen, sillä se oli rakennettu samalle perustukselle, aistillisen nautinnon lyhyelle ilolle. Mutta ihminen ei tahdo nähdä vikaa itsessään, omassa rakkauden puutteessaan, himon tyydyttämishalussaan ja yltyneessä itsekkyydessään. Ei ihminen kysy itseltään: ansaitsenko minä pysyvää, vahvaa ja epäitsekästä rakkautta? Olenko puhdistanut ja karaissut tunteeni, olenko rakentanut luonteeni luotettavaksi, jaloksi ja hyväksi? Meidän pitäisi alkaa itsestämme, punnita ajatuksiamme, tunteitamme ja taipumuksiamme, tarkasti tutkia, eikö niissä ole sellaista, mikä on omiaan rikkomaan avioliiton siteitä ja työntämään pois sitä, jonka pitäisi olla meitä lähimpänä. Nuorisoa pitäisi kasvattaa etsimään puolisoa sielulleen eikä ainoastaan ruumiilleen, etsimään henkeä, joka vastaa korkeimpia ihanteita. Huudetaan vapaata rakkautta, mutta koska on rakkaus ollut epävapaa? Eikö rakkaus ole aina vapaasti annettu? Me valitamme avioliiton muotoa, jota pidämme pakollisena, kovana siteenä, mutta totinen rakkaus ei pelkää siteitä. Jos se jotakin pelkää, niin se pelkää eron hetkeä, joka kerran tulee ulkonaisesti erottamaan rakkaimmatkin ystävät.

Eikö olisi jo aika, että alkaisimme koettaa toteuttaa avioliiton aatetta, alkaisimme paremmin kuin tähän asti ymmärtää, mitä se sisältää. Se, että siinä piilee ihanne, täytyy käydä meille selväksi, ihanne, jonka kerran voimme löytää ja toteuttaa, kun alamme työskennellä avioliiton hienostuttamiseksi eikä sen purkamiseksi. Koska puhdas henki on kaiken tosi olemus ja perustus, eivät mitkään muutokset aineen tasolla ja muotomaailmassa voi luoda pysyvää onnea. Meidän sisimpämme täytyy muuttua, meidän sydämemme täytyy syntyä uudelleen uskollisen rakkauden ja vapaaehtoisen kieltäymyksen voimalla. Me kaikki, jotka tutkimme teosofiaa, tiedämme, että kieltäymys, persoonallisen minän ilojen hylkääminen, on tie. Tämä on tie kaikissa elämän suhteissa, eikä vähimmin avioliitossa. Se on niin yksinkertainen, ettemme sitä näe sen yksinkertaisuuden tähden, mutta tämä tie on kuljettava.

Siteetön sukupuolielämä on pahe, joka on juurrutettava pois ihmiskunnasta, sitä paremmin mitä pikemmin, sillä muuten se tulee liian myöhäiseksi, ja arvaamattomia onnettomuuksia on siitä seurauksena meille. Nuorisoa on meidän kasvatettava totiseen siveellisyyteen, ruumiin sekä sielun puhtaana pitämiseen. Ja mitä on epäsiveellinen elämä? Se on juuri vaihtelu, tunteen kiihottaminen uutuuden viehätyksellä. Tätä vastaan on avioliitto paras apu. Ei ole suinkaan tarkoitus, että aistillisuutta on ylläpidettävä kaikilla mahdollisilla keinoilla toivottavana ilona, vaan että se on voitettava ja kuoletettava jalostuneen avioliiton ja hienostuneen perhe-elämän puhtaassa ilmassa. Vastustakaamme luonteemme epävakaisuutta noudattamalla uskollisuutta ja velvollisuutta. Ja kun olemme täyttäneet velvollisuutemme, niin sydämemme aikaa myöten täyttyy sillä rakkaudella, jolla on uskollisuus itsessään. Tehkäämme näin tulevien sukupolvien onneksi, sillä me emme suinkaan kasvata lapsia itseämme vaan yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnalla on oikeus vaatia, että kodit jättävät polven toisensa jälkeen parantuneita kansalaisia, vahvoja ja hyvään harjaantuneita.

Tietäjä – kesä-heinäkuu 1909

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.