W. Angervo Salatieteilijän jouluOnko joulu ole kaikille samanlainen? Erilaisuus ilmenee vain itse juhlan viettämisessä. Jos jonkun juhlan vietto on toisella erilainen kuin toisella, niin se epäilemättä johtunee siitä tosiasiasta, että eri henkilöt ajattelevat tuosta juhlasta eri tavoin. Salatieteilijäkin on tuollainen erilainen henkilö – hiukan eri tavalla ajatteleva kuin suuri joukko yleensä. Ihminen, joka tavalla tai toisella on toden teolla ryhtynyt siihen jättiläismäisen vaikeaan työhön, joka tarvitaan, jos pyritään luonnon salaisen elämän tuntemukseen, on salatieteilijä. Ja kaikki ne tieteenhaarat – niin hyvin sielutieteelliset kuin luonnonopilliset – ovat sanan laajemmassa merkityksessä salatieteitä. Mutta niin kuin luonnontieteilijällä on salainen työpajansa, jossa hän kokeilee yön hiljaisuudessa todetakseen etsimänsä totuuden oikeuden, niin on myös salatieteellisiä työpajoja niitä varten, jotka etsivät elämän salaisuuksien toteuttamista. Niitä kouluja on aina ollut, ja on tänäkin päivänä, ja niin kuin kautta aikojen on ollut salatieteilijöitä, niin on niitä tänäkin päivänä. Jo arjalaisen rodun ensi aikoina oli jouluyö ihmeellinen juhlahetki hindujen esi-isille, ja suurin joukoin, kirjaviin pukuihin ja loistaviin väreihin puettuina ihmiset kerääntyivät pyhiin pagodeihin ja pyhän Gangesin varrelle peseytyäkseen sen pyhässä vedessä juhlan kunniaksi. Sillä ihana neitsyt Devaki oli paimenten keskuudessa synnyttänyt jumalallisen ihmislapsen Krishnan, jonka tehtäväksi tuli vapauttaa ihmiset heidän synneistänsä. Mutta viidakossa lumipeitteisen Himavatin juurella istui erakko, hurskas joogi, pyhimys, joka ei yhtynyt tuohon juhlivaan joukkoon. Hänen kasvonsa ilmensivät kuitenkin juhlaa, sillä niistä hohti ihmeellinen kirkkaus. Hänen huulensa liikkuivat kuin liikutuksesta värähdellen, sillä tuolla pyhimyksellä sydän oli pakahtua ilosta ja riemusta. Uneksiko hän vai oliko hän valveilla – sitä hän tuskin itsekään tiesi. Mutta hänet täytti vain yksi ainoa ajatus: hän näet tunsi, että tuo Devakin ihana poika, jonka kunniaksi hänen arjalaiset veljensä juhlivat, eli yhä vielä: Krishna – tuo suloinen, oli syntynyt hänen sydämessään, ja siitä hän nyt iloitsi. Hän, joka oli niin kauan valoa kaivannut, sai nyt nähdä maailman valon syntyneen omassa sydämessään. Uusi kuva vieri salatieteilijän silmien eteen. Suureen valon temppeliin astui joukko etelän tummia poikia. Nyt oli jouluyö – ja mitä he juhlivat? Hiljaisena kuuntelee kansajoukko ylimmän hierofantin puhetta, kun hän selittää, kuinka nyt on valon juhla. Syntynyt on Tammuz – jumalan poika Ishtar-neitsyeestä, ja Horus on Isiksen poika ja puoliso. Auringon jumala on nähnyt kansansa pimeyden ja on lähettänyt siten oman poikansa Horuksen valon ja pelastuksen tuojaksi ihmisille. Kansanjoukon sydämissä tuntuu kuin valonsäde olisi välähtänyt, ja he ymmärtävät ikielämän rakkauden, joka ei salli kenenkään vaeltaa pimeydessä. Mutta temppelin pyhäkössä, sen salatussa kammiossa on nuori noviisi taistellut sanomattoman taistelun. Hän oli uhrannut koko nuoruutensa innon löytääksensä valon ja totuuden, mutta vasta nyt on kuin verho olisi poistettu hänen silmiensä edestä. Tammuz ja Horus olivatkin vain nimityksiä, joita kuolevainen on pakotettu käyttämään niin kauan kuin hän niitä tarvitsee, mutta niitä vastaavat todellisuudet löytyvätkin hänessä – hänessä itsessään. Hänessä se valo syntyi. Hänen sydämessään syntyi Horus-lapsi, joka oli vapauttava hänet kokonaan aineen ja synnin kahleista ja tekevä hänestä Osirikselle kelvollisen olion, jotta hän voisi vihdoin yhtyä Osiris-aurinkoon. On kuin kuuluisi urkujen soittoa – ja sinne kääntyi salatieteilijän huomio. Jumalanpalvelus oli parhaillaan Lännen ihanassa katedraalissa. Urkujen hienot sävelet kajahtelivat niin hyväilevinä kirkon korkeissa kaariholveissa ja laskeutuivat kuin hiljaisina pehmoisina väriaaltoina hartaiden kuulijoiden sydämiin. Alttarilla oli pappi, joka vakavuudella luki pyhää kirjaa, jossa kerrottiin, kuinka Jeesus lapsi syntyi puhtaasta neitsyt Mariasta ja kuinka paimenet kunnioittivat tuota lasta ja enkelien kuoro lauloi – ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”. Niin kajahteli Juudan maassa hetkenä, jolloin tuo ihmetapahtuma sattui. Pappi selitti myös kansajoukolle, kuinka Jeesus-lapsi oli syntynyt ihmisille autuuden ja pelastuksen tuojaksi. Piilossa erään kaariholvia kannattavan pylvään viereen oli polvistunut eräs nuorukainen. Hänen korvistaan oli häipynyt urkujen viimeinen sävel – ja hänen silmänsä harhailivat alttarin ristiinnaulitun kuvan yli johonkin etäisyyteen, mikä saattoi hänet unohtamaan ympäristönsä, vaikka se olikin Herran pyhä huone. Hänen silmänsä olivat kuin laajentuneet, ja tuolta etäältä näkyi kuin kirkas tähti olisi loistanut siellä – kirkkaampi kuin hän oli milloinkaan ennen nähnyt. Se lähestyi häntä, ja tähden valovoima kasvoi kasvamistaan, kunnes tuntui kuin suuri valomeri olisi ympäröinyt hänen olemuksensa. Ja nyt tässä kirkkaudessa hän näki ihmeen. Valo loistikin hänen omasta sydämestään, ja ääni kuului hänen sielunsa syvyydestä: ”Sinulle on tänä päivänä syntynyt… – sinun sydämesi puhtaasta neitsyestä – vapahtaja Jeesus, joka on sinut vapahtava synneistäsi.” Jumalanpalvelus kirkossa oli jo loppunut. Ihmiset olivat siirtyneet pois, mutta kun nuorukainen astui hiljaa ulos Herran huoneesta, hän ajatteli: aika on tuleva, ettei tällä vuorella eikä Garitsimissa palvella Herraa, vaan totiset Herran palvelijat palvelevat häntä hengessä ja totuudessa. Sydämeni temppelissä, jossa olen nähnyt Jumalan pojan syntyvän, ei Herrani palvelus koskaan lakkaa, sillä Jumalan poika rakastaa asua ihmislapsen sydämessä. – – Näky, joka oli vierinyt salatieteilijän silmien ohi, oli painunut syvälle hänen mieleensä. Vuosikausia se kyti hänen ajatuksissaan. Hän näki siinä kolmenkertaisen arvoituksen ratkaistavaksensa: joulu aurinkomyyttinä, joulu Jeesuksen syntymänä mystikon sydämessä ja vihdoin Vapahtajan syntymä historiallisena tapahtumana. – Kun hän oli asiaa tutkinut vuosikausia tieteellisen tarkasti ja käyttänyt kaikkia niitä apulähteitä, joita oli saatavissa, niin kerran koitti se päivä, jolloin hänen sisäinen näkönsä avautui ja hän näki totuuden selvemmin kuin ennen. Jouluaatekin kolminkertaisena arvoituksena alkoi selvitä hänelle, ja hän huomasi, kuinka totuus oli laaja, sillä se lävisti myös kokonaan tuon arvoituksen. Totta oli aurinkomyytissä, totta mystisessä Jeesuksen syntymässä ja totta historiallisessakin käsityksessä. Suurten vapahtajien syntymäkertomuksiin oli kätketty tuo kolmenkertainen totuus. Salaperäisempi ja ehkäpä suurempi oli se salaisuus vapahtajan syntymästä, joka ilmeni Himavatin joogin, valon temppelin noviisin ynnä Lännen haltioihin joutuneen mystikon mielessä. Siinä ei ollut kysymystä historiallisesta henkilöstä tai tapahtumasta, vaan henkilö sisäisellä henkensä ponnistuksella todensi omassa olemuksessaan jumalallisen alkuperänsä. Se, mikä hänelle oli ennen ollut hämärä historiallinen tieto, näkyi nyt henkisenä tosiasiana, joka voi kaikkialla uusiutua. Jeesus Kristuksen ihmiseksi tuleminen oli hänelle nyt maailmankaikkeudellinen totuus. Kun jo ennen ajan alkua, ennen ilmenneen maailman syntymistä rajaton jumaluus eristi omasta olemuksestaan, rajoitti osan ilmenneeksi maailmaksi, niin tuo valistunut näkijä ymmärsi jouluyön näyssä, mitä pojan syntyminen merkitsi, jota pyhät kirjat kutsuvat Sanaksi, joka oli jo ajan alussa ja josta kaikki luotu on. Tuon Sanan vaikeutta hän ei ollut ennen nähnyt, kun hänen oma sydämensä oli ollut pimeä, mutta nyt hän näki sen loistamassa omassa sydämessään. Kun siellä oli pyyteiden ja himojen tuulet hiljenneet, niin hengen valo sai tilaisuuden syttyä loistamaan, ja kun itsekkäiden toiveiden rauhaton aallokko oli tyyni, niin uusi ihminen, ”Kristus” voi syntyä sydämeen ja käydä sen veden pinnalle, kun hän oli torunut himon aallot rauhoittumaan hiljaisiksi. – Siksi joogi ja mystikko riemuitsivat, sillä heidän sydämessään oli ilmennyt valo, joka johti varmasti heidät aineen pimeyden läpi. Ja tämä valo oli hänen suuri ”vapahtajansa”, joka syntyi hänelle hänen sielunsa pimeimpänä jouluyönä. Mutta miksi arvosteleva kriitikko ei voinut riemuita – sitä mietti salatieteilijä. Eikö totuutta ollutkaan koko tuossa historiallisessa kummallisessa tapahtumien ketjussa? Kun hänen oma silmänsä kerran avautui näkemään aikaa kokonaisuutena ja elämää alituisena nykyisyytenä, hän huomasi, kuinka lähellä totuutta olivat myös kriitikon tutkimukset. Ja kun taas kerran oli jouluyö, niin salatieteilijä tuli tietäjänä tuon kriitikon hiljaiseen kammioon. Aivan kuin taikasauvalla hän poisti epäilyksien verhon tuon yksinäisen tutkijan mielestä ja loihti hänen silmiensä eteen etelän kauniin maiseman lumipeitteisen Himavatin juurella. Ei kukkien hohde, ei puiden tuore vihreys eikä etelän eteerinen ilman väre voinut vetää vertoja sille kauneudelle, joka ilmeni puhtaan Devakin äidin silmistä, kun hänen rinnoillansa lepäsi jumalaisen puhdas Krishna-lapsi. – Totta on siis sittenkin sinun syntymäsi, huudahti tutkija. Nyt minä näen sen, ja hän vaipui aivan kuin huumaantuneena kasvoilleen maahan tuon näyn häikäisemänä. Ja kun hän hetken kuluttua nosti uudelleen silmänsä ylös, niin hän hämmästyi, sillä näky oli sama, mutta ympäristö toinen. Pois oli Himavatin valkoiset huiput, etäältä näkyi vuoren kukkuloita, ja lakeudella kasvoi yksinäisiä öljypuita. Oi, tämähän on Palestiina, nuo vuoret ovat Hebronin ja Gileadin kukkulat – ja lapsi on Jeesus-lapsi Marian sylissä. ”Nyt minä ymmärrän”, huudahti tutkija. Sama jumaluuden täydellisyys ihmisenä on eri aikoina ilmennyt eri muodoissa ihmiskunnalle. Ja se suuri sielu, joka kerran Krishnana osoitti Idälle tien vapautukseen, on sittemmin Jeesus Kristuksena Lännen lapsille loistanut Vapahtajana aineen yössä. Teosofi — n:o 11-12, 1942 Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.
|