V. Angervo

Totuuden etsintä

Totuuden etsintä ei ole ihmiselle mikään vieras ilmiö. Päinvastoin se liittyy niin läheisesti jokapäiväiseen elämäämme, ettemme voi ajatella elämää ilman sitä. Me kaikki tieten tai tietämättämme etsimme totuutta – jollain tavoin. Elämä pakottaa meidät siihen. Tunnemme sisimmässämme eräänlaisen tyytymättömyyden, joka kiihottaa johonkin päämäärään. Emme useinkaan tiedä, mikä se on, mutta pyrimme sitä näkemään tavalla tai toisella. Uskottelemme itsellemme, että tuo tai tuo seikka on minun päämääräni, ja kun minä sen saavutan, niin silloin on kaikki hyvin. Mutta kun se on saavutettu ja saavutuksen ilo nautittu viimeistä pisaraa myöten, niin huomataan, kuinka tyytymättömyys hiipii uudelleen olemukseen. Näköpiiriin ilmenee uusi päämäärä. Totuus, joka on päämäärän pohjana, nousee korkeammalle, saa uudet piirteet, houkuttelevamman hahmon ja kiihottaa ihmistä uusiin ponnistuksiin. Etsintä alkaa entistä kiihkeämpänä. Se on totuuden janoa, totuuden etsintää.

Olisiko totuuden etsintä siis vain jatkumatonta, tyydyttämätöntä pyrintöä? Niin ei ole asianlaita. Ihmiskunnan keskuudessa on silloin tällöin esiintynyt yksilöitä, jotka ovat todistaneet, että he ovat löytäneet totuuden, joka lopullisesti tyydyttää ihmisen, ja se on löydettävissä, kunhan sitä vain etsitään järjestelmällisesti ja ennen kaikkea totuuden itsensä takia, eikä sen itsekkään vaikuttimen takia, että se toisi onnea ja persoonallisuus saisi siitä tyydytyksensä. Kun totuuden rakkaus alkaa hahmottua tähän muotoon, silloin voi jo puhua totuuden etsinnästä ahtaammassa merkityksessä, ja tällöin avautuu totuuden etsijälle valittavaksi kolme tietä, joita myöten hän voi kulkea totuutta kohden. Nämäkin tiet ovat hyvin tavallisia ja vastaavat ihmisen kolmea olemuspuolta: ruumista, sielua ja henkeä. Nimitän niitä toiminnan, tiedon ja uskon teiksi.

Ensimmäinen näistä, toiminnan tie, poikkeaa ulkonaisesti sangen vähän siitä arkisesta elämästä, jota joka hetki elämme. Ainoastaan asennoitumisessamme elämään on valtava erotus. Aikaisemmin elämän virta vei meidät mukanaan, teimme sitä ja tätä sen takia, että muutkin niin tekivät, menimme virran mukana ajattelematta tapahtumain kulkua sen lähemmin, erittelemättä mikä merkitys milläkin tapahtumalla oli elämän kokonaisuudelle ja mikä merkitys sillä oli itsellemme sisäisesti. Nyt kuljemme virran mukana huomioiden tekijöinä, itsenäisinä. Tapahtuma sinänsä – olkoon se suuri tai pieni – on toiminnan tien totuuden etsijälle tärkeä. Ottamalla osaa elämän toimintaan hän huomioi sitä voimaa ja lakia, joka piilee jokaisen teon takana. Ja voidakseen tunkeutua toiminnan lakien ytimeen hän täyttää tehtävänsä äärettömällä tunnollisuudella, olkoonpa tehtävä sitten joko aivan jokapäiväisintä arkista askartelua tai korkeiden aatteiden suunnittelemista ja niiden täytäntöön panoa. Totuus, joka on tällöin päämäärä ja kiihotin, kantaa milloin mitäkin nimeä. Jos tällaiselta totuuden etsijältä kysytään, miksi hän niin ahkerasti uurastaa ja mikä se on, joka häntä tähän pakottaa, hän vastaa tavallisesti: "Se on minun velvollisuuteni, se on minun elämän tehtäväni, en voi sille mitään. Tunnen olemuksessani sisäisen palvelemisen pakon – siksi niin menettelen." Ja niin hän jatkaa epäitsekästä toimintaansa hetki hetkeltä, päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Toiminta muuttuu hänelle yhä kevyemmäksi, tuottaa tyydytystä ja onnea, elämän kasvot muuttuvat, ja hän näkee niissä onnen loistavan. Ja mikä on vihdoin lopputulos tästä uudesta asennoitumisesta ja sen mukaisesta toiminnasta? Totuus alkaa kirkastua, se kirkastuu kirkastumistaan, kunnes se avautuu etsijän katseella. Hän hämmästyy sen yksinkertaisuutta. Totuushan onkin ikuista toimintaa, ikuista muuttumista yhä korkeampiin kirkkauksiin, ja nyt on hänelle ymmärrettävissä, mitä suuri opettaja Kristus tarkoitti sanoessaan: "Minun isäni tekee työtään taukoamatta, niin teen myös minä." Toiminnan tien totuuden etsijä yhdistyy suureen kaikkeudelliseen työntekijään, Ikuisen Elämän Isään ja löytää totuuden.

Toinen tie on tiedon tie, se on abstraktisen tutkimuksen tie. Toiminta kohoaa hienommalle tasolle tutkimaan fyysisen elämän syitä. Tiedon tie alkaa aapisesta, koulunpenkiltä ja päättyy vakavan tiedemiehen yksinäiseen työkammioon. Jokainen tieteenhaara on ura tietoon, ja jokainen ura on yhtä tärkeä totuudelle, sillä mikään niistä ei vielä yksinään edusta koko totuutta. Kukin kuvastaa vain oman osuutensa totuuden äärettömästä moninaisuudesta. Totuus on kuin taidokkaasti hiottu timantti, jonka jokainen särmä heijastaa vain osan sen kirkkaudesta. Ja vasta sitten, kun kyetään huomioimaan jokaisen särmän erilaiset valo- ja värivivahdukset yhtä aikaa ja ymmärtämään niiden yhtenäinen sopeutuminen, voidaan sanoa, että timantin kauneus on käsitetty. Samoin on totuudenkin laita.

Mitä oikeastaan tieto on, siitä on vallalla hyvin harhauttava käsitys. Se sekoitetaan usein eräänlaiseen oppineisuuteen, joka on tekemisissä muistitiedon kanssa. Tällaiset oppineet ovat lukeneet paljon, saavuttaneet muistitietonsa perustalla korkeita oppiarvoja, mutta kuitenkin heiltä puuttuu tieto sanan syvimmässä merkityksessä. Kun on kyetty kaikesta muistitietomäärästä puristamaan irti kaikki siihen sisältyvä mehu ja nähty sen merkitys tai merkityksettömyys elämän oleellisuudelle, eritelty tulos sen mukaisena ihmisen tietovarastoon viisautena, jonka voi asettaa käytäntöön elämän suurena tekijänä, vasta sitten muistitieto on alkanut muodostua ihmistajunnassa viisaudeksi, joka kuvastaa sitä ikuista totuutta, jota ihmisolemus on kaivannut ja etsinyt. Tällainen tiedontiellä kulkeminen vie ihmisen lopulta universaalin totuuden tuntemukseen, ja tällainen tutkimustyö tuottaa siunausta – ei ainoastaan hänen omalle aikakaudelleen – vaan se jää loistamaan tiedonsaavutuksen tähtenä tulevienkin sukupolvien hyödyksi niin kauan kuin ilmenneen maailmankaikkeuden olemassaolo kestää. Ja tällaisesta tiedon tien kulkijasta eräs toinen suuri opettaja, Gautama Buddha sanoo: "Vapautuneena totuuden avulla ja täydellinen rauha sydämessään hän saa levon nirvanassa."

Kolmas tie on uskon tie. Se on salainen, ihmeellinen, jokaisen ihmisen henkeen kätketty voiman tie, jolla voi kohota totuuden näkemykseen. Sille tielle voi astua jokainen, joka käsittää usko-sanan perimmäisen merkityksen. Paavali selostaa sen lyhyesti: "Usko on toivomusten perusta, tosiseikkojen tai näkemysten todistus." Mutta tämä usko on aikojen kuluessa muuttunut joksikin muuksi – joidenkin uskonkappaleiden uskomiseksi, ja uskon tie on sitä mukaa muuttunut käytännöllisesti katsoen uskontojen tieksi, jolla ei pohjimmiltaan ole mitään tekemistä uskon tien kanssa.

Uskontojen tie on yhteiskunnallinen elämänilmennys, ihmisten oma luomus. Jokainen ihminen on jo syntymässään merkitty kuuluvaksi johonkin uskontoon ja tavallaan määrätty sen uskonnon tien kulkijaksi. Sen, onko tämä tie loppujen lopuksi hänen oman uskonsa tie, hän saa myöhemmin ratkaista, mutta lapsuudessaan ja nuoruudessaan ei hänellä ole mitään ratkaisuvaltaa. Hänet yksinkertaisesti kastetaan "isiensä uskoon" kuuluvaksi ja kasvatetaan isiensä uskonnon mukaisesti. Hänet tahdotaan valaa valmiina olevaan muottiin, jotta hän soveltuisi kuin tiili isiensä kirkon seinämään. Hänestä karsitaan ja hakataan pois kaikki, mikä ei sovi "isien kirkon" piirustukseen, ja kun tämä kaikki on tehty, hänet liitetään paikoilleen. Uskonnon tien tehtävä on päättynyt, yksilö on päässyt uskontonsa päämaaliin. Asian luullaan olevan niin kuin pitääkin, mutta on olemassa tosiseikka, joka ennemmin tai myöhemmin astuu esille ja pyrkii oikeuksiinsa. Yksilö saa nähdä, että Totuus on uskontoja korkeampi, eikä ainoallakaan uskonnolla ole oikeutta asettaa itseään erikoisasemaan totuuden kehystäjänä, mikäli totuutta yleensä voidaan kehystää. Uskonnot samoin kuin eri tieteenhaaratkin voivat korkeintaan nähdä totuudesta vain yhden heijastuksen, kehystää sen ja asettaa sen tikkaiksi, jota myöten sen uskonnon tunnustaja voi totuutta lähestyä. Ja kuta perinpohjaisemmin uskonnon tien kulkija noita tikkaita käyttää, sitä varmemmin irtautuu hän "isiensä kirkon" seinämästä ja astuu uskontonsa ulkopuolelle löytääkseen sen totuuden, joka on hänen isiensä uskontoakin korkeampi. Hän etsii ja hän löytää oman uskonsa tien ja sitä kulkien vihdoin löytää totuuden, suurena ja häikäisevänä.

Kuinka mieletöntä näin ollen onkaan yrittää kytkeä ehdoton totuus minkään uskonnon puitteisiin. Totuutta ei voida rajoittaa eikä määritellä. Eikä Kristuskaan aikoinaan sitä tehnyt. Kun Pilatus esitti hänelle siivekkään kysymyksensä: "Mikä on totuus?", vaikeni Kristus. Mutta siitä huolimatta hän sanoi itse olevansa tie, totuus ja elämä – niin kuin kaikki muutkin suurten uskontojen opettajat ovat sanoneet, ts. totuus on löydettävissä itsessä. Sieltä sitä on lähdettävä etsimään. Se kytee meissä kipinänä, palaa suitsuavana kynttilänä. Lähestykäämme sitä uskon tiellä, puhaltakaamme kytevä kipinämme liekehtivään loimuun, ja antakaamme sen leimahtaa isiemme uskontojen ulkopuolelle kohti taivaallisia korkeuksia yhtyäkseen siellä ikuisen totuuden paloon ja viedäkseen meidät totuuden tuntemukseen.

Teosofi – 1941 n:o 11-12