Annie Besant

Onko ihminen olemassa kuoleman jälkeen?

Esitelmä

Tämän esitelmän aiheena on kysymys, jonka varmaankin kaikki ovat itseksensä tehneet: "Onko ihminen olemassa kuoleman jälkeen?" Kuitenkin täytyy minun jo alussa huomauttaa, että itse kysymyksessä piilee väärä edellytys. Siinä ilmenee ihmisen olemuksesta sellainen käsitys, että hän tosiaankin on kuoleman vallassa, ja tämä käsitys on aivan väärä: ihminen ei konsanaan kuole. Jos ruumiillista kuolemaa pidetään läpikäytävänä kahden erilaisen maailman välillä, niin saattaa tosin sanoa, että ihminen astuu kuoleman kynnyksen yli, mutta ihminen ei kuole. Kun kuulen puhuttavan siitä, että ihminen kuolee, juolahtaa usein mieleeni toinen tavallinen kysymys: "Onko ihmisellä sielu?", jossa ilmenee sama väärä käsitys ihmisen olemuksesta, että hän muka on ruumis ja omaa sielun, kun taas oikea käsitys on aivan päinvastainen, nimittäin että ihminen on sielu ja omaa ruumiin – ja tämä ruumis on vain lyhyt, ohimenevä olemustila hänen ikuisessa elämässään. Siis siinä kysymyksessä, jota nyt aion käydä tarkastelemaan, löytyy virhe, siinä muodossa kuin se esitetään, sillä ihmisen olemassaolo ei pääty, hän elää alituisesti, ja kuolema ei kykene riistämään häneltä sitä elämää, joka on hänen olemuksensa varsinainen osa.

Vaikka siis tarkasti sanoen kysymys voitaisiin pitää nyt jo ratkaistuna, niin saattaa kuitenkin sanoa, että siihen sisältyy toinen kysymys, nimittäin minkälainen elämä tulee ihmisellä olemaan kuoleman jälkeen. Tämä kysymys, jos mikään, ansaitsee yleistä huomiota, ja kuitenkin, kun ajattelemme, että kuolema varmana odottaa meitä kaikkia, on ihmeellistä, kuinka vähän useimmat meistä tietävät siitä, mikä meitä on kohtaava kuoleman kynnyksellä. Maailmanuskonnot ovat tosin aina puhuneet kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta harvoin ne ovat tarkemmin kuvanneet tuota elämää, ja kokonaan tuntematon on useimmille ihmisille se maa, jonka kuolon hämärä kätkee. Niin ei suinkaan pitäisi olla. Totta tosiaan sen olotilan, johon meitä ihmisiä joka päivä siirtyy tuhansia, pitäisi olla sellainen, että siitä voitaisiin saada varmoja käsityksiä. Ja tosiaankin, jos tutkimme suuria uskontoja, niin huomaamme, että niiden perustajat aina ovat väittäneet omaavansa kokemusperäistä tietoa siitä, mikä odottaa tuolla puolen kuolemaa. Buddhanuskon perustaja sanoi, kuten kerrotaan, että yhtä vähän kuin kannattaa kysyä tietä kylään henkilöltä, joka ei koskaan ole ollut siinä kylässä, yhtä vähän kannattaa kysyä muista maailmoista sellaiselta, joka ei ole käynyt niissä. Ja vielä hän sanoi, että hän itse tunsi nämä maailmat yhtä hyvin kuin ympärillä seisova kansa tunsi omat kylänsä, ja että hän juuri sen tähden osasi kertoa tiestä, joka sinne johti. – Ja Buddha ei suinkaan yksinään sellaista väittänyt. Myös ensimmäiset kristilliset opettajat puhuvat samalla tavalla siitä, kuinka tarkasti he itse henkilökohtaisesti tuntevat nämä maailmat, ja he lausuvat saman ajatuksen, jonka muissakin uskonnoissa tapaamme, nimittäin että ihminen jo fyysisen elämänsä aikana voi sieluna irtautua ruumiistaan ja että kuoleman ei suinkaan tarvitse olla ensimmäinen kerta kuin tällainen ero itsetietoisesti tapahtuu. Niin, mennäänpä muutamissa uskonnoissa vielä pitemmälle ja väitetään, että me joka yö nukahtaessamme jätämme ruumiimme, että uni ei ole muuta kuin että ihminen astuu ulos fyysisestä verhostaan ja että kuolemakin on ainoastaan uni vain sillä erotuksella, että kuoleman jälkeen ihmisen sielu ei enää palaa siihen ruumiiseen, jonka se on jättänyt, ja että kuolemassa katkeaa se side, joka muuten unessakin aina sitoo ruumiin ja sielun toisiinsa.

Jos tämä käy selväksi, niin poistuu suureksi osaksi pelko, jolla monet ihmiset ajattelevat kuolemaa. Se, joka käsittää, että sielun ja ruumiin ero on tuon tuostakin uudistuva kokemus, ei enää kauhistu viimeistä eroa, joka on toisten kaltainen. Ja tosi on, että kuolemassa ei ole mitään kärsimystä – ei edes jos fyysinen ruumis äkkiä ihmiseltä riistetään. Tämän voivat todistaa ne, jotka ovat harjoittaneet salaisia tutkimuksia. Ja vielä jos kysytään henkilöiltä, jotka ovat joutuneet vaikean tapaturman uhriksi, niin että ovat menneet tajuttomiksi, ja jotka siis jos todella olisivat kuolleet ja eivät enää olisi palanneet fyysiseen elämään, vaan siirtyneet toiselle puolelle – niin he vastaavat, että itse isku tai kolhaus, joka saattoi heidät tainnoksiin, ei ollut lainkaan tuskaa tuottava: samoin itse kuolemakin on tuskaton.

Todistuksia elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen voi tutkija saada helpoimmalla tavalla spiritistisiltä tutkimuksilta. Vaikka en itse ole spiritisti ja vaikka arvelen, että tällä alalla pitää huolellisesti välttää muutamia vaaroja, niin tekisin väärin, jos puhuisin niistä todistuksista, jotka me tätä kautta olemme saaneet, enkä tunnustaisi, että me kaikki olemme paljon velkaa spiritistiselle tutkimukselle. Joukko ihmisiä ei koskaan tunnusta tosiasioita ilman fyysisiä ilmiöitä, ja uskallan väittää, että jokainen, joka kokemusperäisesti riittävällä kriittisyydellä on tutkinut spiritistisiä tapauksia, saattaa todistaa, että vaikka jätetään kokonaan huomioonottamatta kaikki ne tapaukset, jolloin jostakin syystä voidaan epäillä henkilöitä ja menettelytapaa, niin aina jää jäljelle pieni osa tositapahtumia, joille ei löydy luontevaa selitystä ja joita on mahdotonta väittää olemattomiksi. Toiselta puolen ne henkilöt, jotka kaikkein varmimmin väittävät, ettei mitään todistuksia sielun kuolemattomuudesta voi löytää spiritismillä, eivät juuri koskaan ole vaivautuneet tekemään todellisia tutkimuksia.

Spiritistinen keino on ainoa, jolla voidaan saada sellaisia todistuksia kuolemanjälkeisestä elämästä, jotka vaikuttavat fyysisiin aisteihin. Kun on kysymys tilasta, jolloin sielu on irtautunut ruumiista, niin eihän löydy muuta todistustapaa, joka vaikuttaisi toisten ihmisten fyysisiin aisteihin, kuin saada ruumista vapautunut olento käyttämään jonkun toisen fyysistä verhoa. Piintyneille materialisteille taas ei ole käsittääkseni parempaa keinoa ottaa ensimmäinen askel tiedon tiellä kuin olemalla läsnä huolellisesti valmistetussa spiritistisessä istunnossa. Ja ne, jotka eivät itse tahdo tehdä tuollaisia kokeita, voivat käyttää hyväkseen runsasta kirjallisuutta, joka epäilemättä saa heidät vakuuttuneiksi. Jokaisen, joka lukee esimerkiksi Sir William Crookesin teoksia ja ottaa huomioon sen tarkan tieteellisen järjestelyn, jota hän kokeiluissaan käytti, täytyy myöntää, että hänen tutkimuksistaan välttämättä tullaan tulokseen, että ihminen on olemassa kuoleman jälkeen.

Joskus kuulee valitettavan, ettei tuollaisissa kokeissa ole aina käytetty kaikkea ajateltavissa olevaa kontrollia. Kuitenkin ne henkilöt, joilla on oikea käsitys tieteellisistä tutkimuksista yleensä tietävät, että ensimmäisiä kokeita kullakin tutkimusalalla ei voida toimeenpanna kaiken mahdollisen kontrollin alaisina – siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisten tutkimusten alussa ei kukaan vielä tiedä, millä edellytyksillä ja missä olosuhteissa kokeet voivat onnistua. Kun ensimmäiset kokeet sähkön alalla pantiin toimeen, kukaan ei itsepintaisesti asettanut, millä erityisillä ehdoilla kokeita voitaisiin tehdä. Kukaan ei esimerkiksi sanonut, ettei mitään sähköilmiöitä voi pitää hyväksyttävästi todistettuina, jolleivät ne esiinny kosteassa ilmassa. Jos tällainen hassunkurinen ehto olisi asetettu, milloinkaan ei olisi saavutettu tuloksia, mutta olisiko tämä todistanut, että tieteen on mahdotonta saavuttaa mitään tietoa sähköstä? Eikö se pikemmin olisi osoittanut, että luonto itse määrää, millä ehdolla mikin ilmiö esiintyy, ja että meidän ihmisten täytyy mukautua tottelemaan luontoa? Jokainen tiedemies tietää, että hänen täytyy tehdä, kokeita koko kysymyksessä olevalla alalla ja tiede ottaa vaarin tarkasti kaikesta, mitä siinä tulee ilmi, kunnes hän on päätynyt huomaamaan, millä ehdoilla luonto sallii jonkun ilmiön näyttäytyä. Kun hän on löytänyt nämä edellytykset, saa hän toivoa varmoja tuloksia tarvitsematta pelätä epäonnistumista. Tämän sanon puolustaakseni useita kohtuuttomasti tuomittuja ja arvosteltuja henkilöitä, joita toiset tiedemiehet ovat täysin epätieteellisellä tavalla ahdistaneet.

Minä rohkenen tässä kertoa pienen tarinan, josta tiedemiehillä paljon opittavaa. Ennen kuin valokuvaustaito oli Kiinassa tunnettu, kulki muuan valokuvaaja ympäri maata ja tarjoutui piirtämään kuvia ihmisistä, auringonvalon avulla. Kaikki nauroivat hänelle, eihän aurinko voi piirtää – mies oli nähtävästi hullu. Sitten kun nähtiin, kuinka hän menetteli, niin huomattiin kuitenkin pian, ettei hän ollut niin tyhmä, vaan pikemminkin viekas ja hävytön. Kaikki odottivat petosta. Kun hänen piti piirtää jonkun kuva, niin hän pani ensimmäiseksi mustan liinan laatikkonsa yli. Tietysti hänen olisi ollut helppoa pistää varkain sen alle vaikka kuinka monta valmista valokuvaa tahansa. Hän vaati ehdottomasti saada panna liinan laatikon yli, siis hän tahtoi pettää. Sitten hänen välttämättä piti panna laatikkoonsa toisen pienemmän, suljetun laatikon, jota ei kukaan saanut avata katsoakseen, oliko siinä kuvia. Hän oli tietysti edeltäpäin pannut siihen valmiita kuvia, sehän oli selvää. Ja mitä tuo mies teki sitten, kun hän oli ottanut kuvat, niin kuin hän sanoi? Avasiko hän laatikon näyttääkseen niitä? Ei suinkaan, vaan hän kääri kopan mustaan liinaan ja kantoi sen huoneeseen, jonne ei saanut tulla yhtään valoa, vaikka hän oli väittänyt, että juuri auringonvalo synnytti kuvat. Jotta voitaisiin valvoa, että mies osasi auringonvalon avulla saada kuvia aikaan, niin asetettiin hänelle ehdoksi, että hän valmistaisi kuvat avonaisessa laatikossa ja että jokainen saisi ottaa ulos ja tarkastaa hänen levynsä tullakseen vakuutetuksi, ettei ollut niissä ennestään mitään ihmisiä. Eikä hän saanut mennä pimeään huoneeseen "kehittämään" kuvia. Eihän kukaan nyt niin tyhmä ollut, että olisi antanut tuon hävyttömän veijarin huijata itseään ja vielä noin kömpelöllä tavalla! – Niin, näillä ehdoilla ei tosiaan tullutkaan mitään valokuvia. Samalla tavoin tapahtuu meille usein, että henkilöt, jotka eivät tiedä mitään niistä edellytyksistä, joilla ilmiöt esiintyvät, asettavat kontrollin vuoksi mahdottomia ehtoja – ja sitten vaativat, että ilmiöt näkyisivät heidän silmiensä edessä!

Harvoin teosofi kuitenkaan koettaa spiritististä tietä hankkia tietoa haudantakaisista asioista, koska hän arvelee, että sille hengelle, joka on matkalla ylöspäin, ei ole hyvää tällä keinolla tulla taas yhteyteen maallisen elämän kanssa. Sen pitää päinvastoin pyrkiä yhä enemmän irrottamaan niitä siteitä, jotka pidättävät sitä maallisissa ja alemmissa toimissa, ja koettaa kohottautua korkeampiin piireihin. Sitä paitsi emme luule, että spiritistin saavuttamat tulokset ovat sellaisia, että niihin voi kokonaan luottaa. Ne johtuvat näet tavallisesti liian rajoitetulta alalta.

Tämä, riippuu yksinkertaisesti siitä, että ainoastaan ne, jotka ovat verrattain lähellä fyysistä maailmaa, voivat tällä tavoin palata sinne ja olla yhteydessä niiden sielujen kanssa, jotka vielä asuvat ruumiissa. Sen tähden se, mitä heillä on meille kerrottavana, muistuttaa jossakin määrin sellaisten henkilöiden matkakertomuksia, jotka ovat matkustaneet vieraassa maassa pääsemättä sen älykkäämpiin ja parempiin piireihin, joiden kautta he olisivat voineet saada oikean käsityksen maan todellisista ja tärkeimmistä olosuhteista, – ja joilla ei ole ollut kykyä huomata muuta kuin verrattain vähäarvoisia pikkuseikkoja ja ehkä ovat usein käsittäneet nämäkin seikat väärin.

Teosofia sitä vastoin arvelee, että paras keino tutkia, mitä kuoleman tuolla puolen tapahtuu ja löytyy, on harjoitella sellaiseksi, jotta itse voi tehdä näitä tutkimuksia, jättää oman ruumiinsa ja siirtyä noihin korkeampiin piireihin sekä tarkastella niiden olosuhteita ja tuoda tänne mukaan täsmällistä tietoa, jota sitten saattaa varmentaa toisten samanlaatuisilla kokemuksilla.

Kun tutkija tällä tavoin on tullut yhteyteen tuonpuolisten olosuhteiden kanssa, niin ensimmäisenä hänen silmiinsä pistää se, että ne miehet ja naiset, jotka ovat astuneet yli kuoleman kynnyksen, eivät ollenkaan ole muuttuneet, vaikka ovat jättäneet fyysisen verhonsa. Heidän ajatuksensa ja intohimonsa, tunteensa ja harrastuksensa ovat aivan samat kuin ennen. Kuolema ei tee ihmeitä. Kaikki ne himot ja halut, joilla ihminen riippuu kiinni tässä maailmassa, hän ottaa mukaansa toisellekin puolelle. Meidän tarvitsee vain ottaa selvä nykyisistä harrastuksistamme voidaksemme päätellä, minkälainen tilamme siellä tulee olemaan. Tämä tosiseikka juuri tekee meille niin äärettömän tärkeäksi saada tietää jotain tuonpuoleisista oloista. Suuri enemmistö ihmisiä ei tiedä näistä seikoista yhtään mitään, mutta tämä tietämättömyys vaikuttaa hyvin surullisesti heidän tulevaan elämäänsä siellä.

Jos nyt pääsemme selville siitä, että ensimmäiset kokemuksemme toisella puolen riippuvat siitä, missä mielentilassa me olemme jättäessämme ruumiimme, niin oivallamme, kuinka tärkeätä on olla pelkäämättä kuolemaa. Jos kuolevalla on kuolemankauhu, niin se pitää hänet kynsissään vielä tuolla puolen, ja tämä este on hänen ensimmäiseksi voitettava, ennen kuin hän voi saavuttaa rauhan ja autuuden. Ei mitään ole kauheampaa katsella tuonpuolisessa maailmassa kuin niiden ihmisraukkojen tilaa, jotka ovat eronneet tästä elämästä uskoen iankaikkisiin kärsimyksiin. Se ajatus nousee heissä uudestaan heti, kun huomaavat menneensä manalle, ja vaivaa heitä yhä edelleen, kunnes he lopulta tulevat vakuutetuiksi siitä, ettei siinä ole minkäänlaista perää. Minä tiedän aivan hyvin, että tämä painajainen nykyään on vähitellen katoamaisillaan ihmisten käsityksistä, ja että monet kristityt papit nyt jo saarnaavat toivon eikä epätoivon evankeliumia. Mutta vielä kuitenkin löytyy henkilöitä, jotka uskovat ikuiseen helvettiin, ja nyt me käsitämme, kuinka tärkeätä heille on vapautua tästä taikauskoisesta kauhusta, jottei heidän tarvitse kohdata tätä kummitusta kuoleman tuolla puolen.

Tällä en tahdo kieltää, että tuskat ja kärsimykset monessa tapauksessa kohtaavat kuollutta, mutta ne ovat ohimeneviä. Syyn ja seurauksen laki ei tunne poikkeuksia. Jos ihminen tällä puolen antautuu himojensa – aistillisuuden, kohtuuttomuuden, juoppouden, vihan – hallittavaksi ja jos hän jättäessään fyysisen verhonsa ei ole päässyt niistä voitolle, niin hänen totta tosiaan täytyy kestää kovia kärsimyksiä kuoleman jälkeen. Tämä kärsiminen on välttämätöntä, mutta ei ikuista. Tämä on helposti ymmärrettävissä. Kuulemmehan usein, kuinka juomari kituu, jollei hän saa väkeviä, kun juomahimo häntä kiusaa. Usein hän sanoo: Minä, tekisin lopun tästä onnettomasta tavasta, jos voisin, mutta kun himo tulee, niin se pääsee voitolle, minä kärsin niin kauheasti, että minun täytyy tyydyttää se, seuratkoon mitä hyvänsä. Nyt kun tiedämme, mitä meitä odottaa kuoleman jälkeen, on vastauksemme hänelle selvä ja suora: "Tämä tuska sinun täytyy kestää ennemmin tai myöhemmin. Parempi on silloin tehdä se tällä puolen kuolemaa, missä se on sinulle helpompaa, kuin toisella puolen, missä vaikeudet tulevat olemaan äärettömän paljon suuremmat." Sillä se ruumis, jossa ihminen kuoleman jälkeen asuu, on kokoonpantu paljon hienommasta aineesta, ja sama voima vaikuttaa siellä paljon voimakkaammin kuin tässä, fyysisessä aineessa, joka on raskaampi ja tiiviimpi. Sama voimamäärä vaikuttaa siellä, toisella puolen paljon kiivaampana himona – ja tätä, himoa ei voi siellä tyydyttää. Minä tunnen tapauksen, jolloin tieto näistä seikoista pelasti juomarin, sillä siitä sai hän voimaa irtautua tuon hirvittävän paheen pauloista. Itse asiassa tämä on mahtava vapautumiskeino niille onnettomille, jotka ovat turmiollisten fyysisten paheiden orjia. Totuuden tieto voi antaa heille rohkeutta ja voimaa hillitä himoaan jo täällä, ettei tarvitse sitä tehdä siellä paljon suuremmissa tuskissa. Sillä se on voitettava, sillä jokainen elävä sielu on sisimmässä olemuksessaan jumalallinen, se ei saa ainiaaksi jäädä synnin ja paheen orjaksi.

Toinen seikka, jonka huomaamme, kun osaamme siirtyä toiselle puolelle, että suuri joukko ihmisiä tuntee pitkät ajat elämänsä siellä, sangen tyhjäksi ja ikäväksi – ja siinä juuri on yksi syy, miksi he uudelleen pyrkivät yhteyteen maan kanssa. Heidän kaikki mielenkiintonsa kohdistui maalliseen elämään, eikä heillä ollut täällä alhaalla sellaisia pyrkimyksiä, joita sitten siellä saattaisi edelleen kehittää. Seuraus on, että heidän kuoleman jälkeen täytyy työstää tyhjiin maalliset harrastuksensa, ja tämä työ vaatii hyvin pitkän ajan. Tämä tila, jolloin sielu on maahan sidottu, veltto ja korkeampia harrastuksia vailla, on ehkä kaikkein tavallisin kuoleman jälkeen. Sellaisille sieluille annetaan parhaiten apua, kun heissä herätetään rohkeutta ja voimaa voittaa tämä velttoutensa, ja kun heitä kiihotetaan niin pian kuin mahdollista ponnistautumaan maallisen elämänsä välttämättömien seurausten läpi, jotta sitä pikemmin voisivat korjata sen hyvän sadon, joka edempänä tiellä heitä odottaa.

Oikea käsitys näiden lakien luonnosta antaa meille hyviä viittauksia, kuinka järkevästi voimme käyttää aikaamme, varsinkin vapaahetkiämme. On hyvin tärkeätä, että nuoriso oppii monenlaisten tarjolla olevien huvitusten joukosta valitsemaan sellaisia, jotka voivat kohottaa ja jalostaa sen mieltä, eikä sellaisia, jotka pahentavat ja alentavat. Minä koskettelen nyt kysymystä, joka ansaitsee suurta yleistä huomiota, nimittäin kysymystä rahvaan huvituksista. Niin kauan kuin nämä ovat aivan kehnoja ja typeriä, niin kauan kuin musiikki, jota kansalle tarjotaan, on kaukana todellisesta musiikista, ei voida moittia että huvituksenhaluiset ottavat mitä heillä on tarjolla. Minä en vastusta huveja, jotka todella ovat virkistykseksi ja iloksi. Kaikissa huvituksissa pitäisi olla jotain kauneutta, taidetta, niin että nuoret voivat lähteä huvipaikoista parempina eikä huonompina kuin olivat astuessaan kynnyksen yli sisään.

Saattaa kysyä: "Mitä tällä on tekemistä kuolemanjälkeisen elämän kanssa?" Hyvin paljon. Kaikkien näiden nuorten pitää näet kerran vielä käydä, läpi kuolemanjälkeinen elämä, ja siihen elämään eivät he voi viedä mukanaan rekilauluja, tanssisäveleitä ja muuta turhuutta. Mutta jalot, sopusointuiset sävelkulut sekä yleensä kaikki, mikä syventää ja jalostuttaa tunnetta, ne voivat sisältää paljon sellaista, mitä saattaa viedä mukanaan haudantakaiseen maahan. Sillä siinäkin maassa on soitantoa, kauniimpaa kuin tämä maa saattaa tarjota. Sielläkin on kauneutta, mitä hurmaavinta kauneutta, joka vaikuttaa sielun jalompiin puoliin – ja tämän tähden täytyy juuri näitä puolia jo tässä elämässä ottaa varteen ja kehittää. Muuten on oma kokemukseni opettanut minulle, että sivistymättömässä rahvaassakin aina löytyy paljonkin taipumusta jaloihin huvituksiin. Vieläpä verrattain raa'assa ja alhaisessa ihmisessä herää ja vahvistuu sen kautta se hyvä, joka uinuu hänen sielunsa pohjassa. Kun nyt siis kehotan itse kutakin valmistautumaan kuolemanjälkeiseen elämään, niin en sano, kuten monet muut synkällä ja pahaenteisellä äänellä: "Valmistaudu kuolemaan! Valmistaudu astumaan Tuomarisi eteen!", vaan sanon: "Valmistaudu tulevaa elämää varten järkevällä tavalla, tyynesti punniten. Sen voit tehdä kehittämällä jalompia tunteitasi, parempaa luontoasi, ja taistelemalla huonompia, eläimellisiä taipumuksiasi vastaan."

Mitä muuta kuin tällaista valmistelua me voisimme tehdä saadaksemme elää rikkaampaa ja täydempää elämää toisella puolen hautaa? Sekin elämä on kehittymistä. Me lähdemme siitä kohdasta, jossa olimme kuollessamme, mutta me kuljemme vakavasti eteenpäin pitkien rauhan ja autuuden aikojen vieriessä. Ja etenemisemme riippuu siitä, mikä on ollut lähtökohtana, sillä uusia lähtökohtia emme siellä voi itsellemme hankkia. Mitä täällä olemme aloittaneet, sitä voimme jatkaa siellä, mutta emme voi lähteä uusille urille älyllisessä eikä muussakaan toiminnassa. Työaineksina tulemme käyttämään, mitä tällä puolen olemme ajatelleet ja tunteneet – sen tähden täytyy meidän juuri nyt muistaa hankkia välttämättömät edellytykset vuosisatojen onnelliselle ja rauhaisalle kehittymiselle haudan tuolla puolen. Jokainen jalo ajatus, joka hetkeksikin on valaissut sieluamme, jokainen harras toivo saada auttaa kärsivää veljeä tai siskoa, jokainen toive, jokainen pyrkimys, jokainen ponnistus ihmiskunnan auttamiseksi muodostuu siellä niiksi aineksiksi, jotka luovat kehityksemme. Ajattele tarkasti, mitä tämä tarkoittaa! Tahtoisihan niin moni teistä uhrata enemmän kuin hänen varansa nyt myöntävät, työskennellä ihmisrakkauden palveluksessa enemmän kuin hän nyt saattaa tehdä. Heille sanon minä: "Älä anna sydämesi murheesta murtua, sinä joka kärsit kärsivien kanssa! Osoita heille kaikki myötätuntosi, sure surevien, iloitse onnellisten kanssa! Sillä jokainen tunne, joka on sydämessäsi asunut maallisen elämäsi aikana, tulee takaisin, kun olet päässyt taivaallisiin asuinsijoihin, ja näistä tunteista olet silloin rakentava – et enää turhia toivomuksia vaan – todellista kykyä toimia ja auttaa. Kun taas kerran saapuu se hetki, jolloin olet syntyvä uuteen elämään maan päälle, tulet sinä sinne pää ja sydän täynnä tunteita ja tuumia ihmiskunnan auttamiseksi ja myös täynnä kykyä panna toimeen nämä aikeet". – Mikä lohdutus onkaan tässä iloisessa sanomansa tuolta puolen, sen tietävät parahiten ne, joiden sydän on ollut murtumaisillaan heidän surressaan kaikkea sitä kurjuutta ja kärsimystä, joka tämän maan pinnalla rehottaa.

Sama on laita kaikkien muidenkin tunteiden, jotka täällä maan päällä sydämessämme liikkuvat. Rakkaus tuottaa meille yleensä yhtä paljon tuskaa kuin iloa – usein enemmänkin. Älä pelkää sitä tuskaa, joka seuraa jaloa rakkautta, kun se tulee petetyksi taikka ei saa osakseen vastarakkautta! Äidin rakkaus poikaan, joka murtaa hänen sydämensä, vaimon rakkaus puolisoon, joka pettää hänet, ystävän rakkaus, joka kestää, vaikka tuo toinen ystävä hänet unohtaa tai kavaltaa – kaikki nämä jalot rakkaudentunteet palaavat meille korkeammissa maailmoissa ja tekevät taivaamme rikkaaksi ja ihanaksi. Siellä me tulemme jälleen kohtaamaan jokaisen inhimillisen sielun, jota täällä olemme lempineet kokonaisella ja vähentymättömällä rakkaudella, ja jokaisen rakastetun, jonka saatamme täällä alhaalla luulla menettäneemme. Kaikki rakastavaiset kohtaavat toisensa taivaassa, sillä rakkauden liittoon ei kalman kylmällä kouralla ole valta koskea. Kuolematon ja jumalallinen on rakkaus. Se poika, joka miehenä särki äitinsä sydämen, rakasti kuitenkin äitiään kun hän lapsena leikki tämän jalkojen juuressa. Näennäisesti tämä rakkausside kenties on katkennut – silloin on se solmittava jälleen toisella puolen kuolemaa. – Sen vuoksi vaikka rakkauteni tulisi sinulle tuskaksi eikä autuudeksi, niin pidä siitä kiinni, ja kerran se on sinut johtava autuuden asunnoille. Ja siellä rakkauden ja rauhan tyyssijassa on rakastamiskyky kasvava kaiken sen rakkauden kautta, joka täällä alhaalla näytti hukkaan menneeltä. Jokainen sellainen rakkaus tulee jalokivenä loistamaan ihanassa taideteoksessa, jonka siellä vähitellen luomme kaikista maallisen elämämme hyvistä ja jaloista ajatuksista.

Toinen jalojen tunteiden ja liikutusten alue on taide. Miten usein meitä täällä alhaalla kohtaa katkera pettymys ja tuskallinen voimattomuus, kun meidän pitäisi muuttaa mielikuvituksemme ihanat unelmat näkyväksi todellisuudeksi! Kuinka vähän kykymme useinkaan vastaa sitä, mitä tahtoisimme aikaan saada! Tähänkin sanon minä: Uskalla uneksia! Luo mielikuvituksessasi kaikki ne kauniit sävelet, värit, veistokset, joita kätesi eivät todellisuudessa kykene jäljittelemään! Luomisen taidon tulet kerran saavuttamaan, sillä se seuraa sydämesi kiihkeätä kaipausta. Kasvata sitä pientä kyvyn tainta, joka sinulla jo mahdollisesti on, kastele sitä, anna auringon lämmittää sitä. Tuo pieni taimi on ylhäällä ihanammassa maailmassa nouseva neron laakeripuuksi, ja pyrkimyksistäsi, kaipauksestasi ei ole mitään haihtuva hukkaan.

Järkemmekin kasvaa tuossa paremmassa maailmassa ja paljon nopeammin kuin täällä alhaalla. Joka tietoa kaipaa, mutta ei voi sitä saavuttaa arkielämän ahtaissa oloissa, tottahan silläkin on satonsa korjattavana kuoleman toisella puolen. Älköön hän vain antako tiedonjanonsa sammua. Pitäähän hänen ainaisen raatamisensa lomassa voida yhden hetken, vaikkapa vain muutaman minuutin esimerkiksi rautatievaunussa, uhrata hyvän kirjan lukemiseen siirtyäkseen suurten ja kauniiden ajatusten pariin. Kuinka niukat nämä hetket lienevätkin, niin kuitenkin vuoden kuluessa niiden kokonaismäärä ei ole niinkään pieni, ja ne ovat ne ainekset, jotka tulevat antamaan hänen älylleen ravintoa tulevassa elämässä.

Me voimme siis jo tämän maallisen elämämme aikana tehdä paljon tulevan elämämme kehityksen ja edistyksen vuoksi. Täällä alhaalla on elämä tosin ahdasta ja rajoitettua, sillä kaikilta puolin meitä saartavat muurit ja aidat, ja usein tuntuu, kuin nämä esteet olisivat voittamattomia. Mutta kuolema murtaa ne muurit. Säilytä vain usko luontosi jumalalliseen olemukseen ja varmuus siitä, että sinun päämääräsi on tulla kerran täydelliseksi. On vain ajankysymys, koska maailma käsittää tämän täydellisyyden. Tämänkin ajan voit vielä lyhentää, jos käytät oikein jokaisen pienenkin hetken, jonka olet vapaa arkielämän aherruksesta. Ja elämä tulee valoisammaksi, voimakkaammaksi, kun se on toivoa täynnä. Ei kukaan ihminen, jolla on toivo jäljellä, voi olla kokonaan onneton. Se valaisee säteillään synkimmänkin taulun, jopa reunustaa kullalla pilviröykkiötkin, jotka usein kasaantuvat päämme päälle. Ajattele sitä, että tuonpuolinen elämä on paljon, paljon pitempi kuin tämä lyhyt elämämme – tuhansia vuosia siellä, täällä kymmenkunta. Siellähän me oikeastaan elämme, taivas on oikea kotimaamme. Tänne maan päälle me tulemme vain lyhyeksi hetkeksi kokoamaan, mitä tarvitsemme voidaksemme elää todellista elämäämme tuolla ylhäällä. Me olemme kuin lintu, jonka näet liitelevän ylhäällä kirkkaassa aurinkoisessa sinessä. Tuokioksi se kiepsahtaa alhaalta noutamaan, mitä se ravinnokseen tarvitsee, ja kohta se taas liitelee takaisin oikeille olosijoillensa. Niin mekin käymme lyhyen ajan aineellisuuden alhossa palaten taas pikaisesti hengen valtakuntiin.

Tämä on totuus, suuri ja ihana totuus. Kaikki, jotka kykenevät näkemään, mitä kuoleman toisella puolen löytyy, voivat sen todistaa. Siellä on kotimme, täällä viivymme vain lyhyen ajan saadaksemme kokemusta ja palvellaksemme. Siinä on maallisen elämän kaksi tarkoitusta: koota kokemuksia, jotta siten voisimme päästä edemmäksi, ja palvella, jotta meissä kasvaisi sen kautta Kristus. Ei ansaitse elämistä mikään elämä, joka on täynnä ainoastaan itsekkäitä ajatuksia ja kylmää välinpitämättömyyttä ympäröivää maailmaa kohtaan. Ainoastaan sen elämä kehittyy edelleen taivaan tarhoissa, joka aina on antanut ja suonut toisille, mitä parasta hänellä on ollut. Ihmeellistä ja ihanaa! Kaikki, mitä meillä on todellista hyvää, oikea omaisuutemme – tiedot, jalot tunteet, taide, rakkaus – se ei vähene, jos jaamme siitä toisille, vaan päinvastoin karttuu, mitä enemmän annamme. Kaikki aineellinen tavara vähenee ja kuluu käyttämisestä. Kun ihmisen pitäisi antaa muille ajallista hyväänsä, täytyy hänen ensin ajatella omaa toimeentuloaan ja siksi hän sanookin usein: "Minulla on töin tuskin mitä tarvitsen vaimoani, lapsiani ja itseäni varten. Kuinka silloin voisin antaa mitään pois?" Mutta niin ei ole laita korkeamman, henkisen hyvyyden, järjen, sydämen, hengen tavaroiden. Jos tiedän jotain, en sitä kadota, jos toisille siitä opetan, päinvastoin se tulee vielä enemmän omakseni, kun olen jakanut siitä jollekin, joka tiesi vielä vähemmän kuin minä. Samoin on laita kaikkien omaisuuksien, jotka todellakin ovat meille jonkin arvoiset. Köyhtymistä meidän ei tarvitse pelätä, silloin kun avoimin käsin jakelemme niitä lähimmäisillemme. Anna heille tietosi, voimasi, rakkautesi, anna kaikki, mitä sinulla on, ja jos sitten hetkenkin luulet, ettei sinulla ole muuta antamista, niin olet heti kohta huomaava, että rakkauden, kauneuden ja voiman tyhjentymättömästä lähteestä on sinuun virrannut niin paljon tuota kaikkea takaisin, että olet tullut entistä rikkaammaksi, et köyhemmäksi.

Tässä on se salaisuus, kuinka hyödyllinen ja jalo elämä on elettävä: jos tahdomme saavuttaa mitä hyvänsä sellaista, joka todellakin ansaitsee tavoittelemista, niin se ei kasva muuten, kuin että jaamme sitä veljillemme. Ne, jotka tämän ymmärtävät, jotka osaavat antaa oikean arvon ajalliselle verrattuna sielun katoamattomiin aarteisiin, ainoastaan ne ovat viisaita, ainoastaan ne ymmärtävät elämisen taidon. Sellaisesta elämästä koituu hyötyä heille itselleen ja koko ihmiskunnalle, ja kun he kuolevat, heidän haudantakainen elämänsä tulee jatkuvaksi edistymiseksi. Ja kun he vihdoin taas palaavat maahan, tuovat he mukanaan tänne edistyksensä tulokset, jotta nekin tuottaisivat hyötyä. Siten he tulevat maailman palvelijoiksi, johtajiksi ja vapahtajiksi.

Omatunto — helmikuu-maaliskuu 1906 (nrot 11-12)

Kieliasua on päivitetty sisältöön puuttumatta.

Elämä kuoleman jälkeen

Annie Besantin opetuksia (esitelmän referaatti)

Annie Besant teki muutamia huomautuksia kuoleman varmuudesta ja kuolemantakaisesta elämästä lausutuista yleisistä epäilyksistä ja sanoi, että on kaksi tapaa, joilla voidaan saavuttaa vaadittu tieto kuolemanjälkeisestä elämästä. Ensimmäinen on spiritisteiksi sanottujen lukuisten järjestöjen esittämä. Besantin mukaan spiritismistä täytyy rehellisesti myöntää, että monien muiden asiaa huolellisesti ja perin pohjin tutkineiden lailla hän on täysin vakuuttunut siitä, että kun on jätetty pois mahdolliset petokset ja kepposet, oleellinen osa ilmiöistä pitää paikkansa. Samaa mieltä ovat olleet Sir William Crookes, tri Alfred Wallace, Sir Oliver Lodge ja monet muut tiedemiehet. Pahaksi onneksi spiritistisen meedion välityksellä saatu tieto tuntemattomasta elämästä on sellaisten vainajien antama, jotka olivat eläessään vähiten henkisiä mutta jotka palaavat kaikista todennäköisimmin kertoakseen kokemuksistaan istunnoissa. Tutkijat eivät nähtävästi tulisi tällä tavoin saavuttamaan tietoa eräästä paljon ihmisten mieltä askarruttavasta asiasta, elämästä kuoleman jälkeen, samoin kuin siitä, mitä voidaan kohdata kuoleman toisella puolella.

Teosofit pitävät parempana henkistää aineelliset tiedon välittäjät kuin koettaa aineellistaa ne, joita sanotaan hengiksi, jotta saataisiin luotettavaa ja tyydyttävää tietoa tulevasta olotilasta. Mutta ei ole helppoa henkistää siten omaa kuolevaista itseään, harjoittaa järkeään ja tahtoaan kyetäkseen jättämään tahtonsa avulla ruumiinsa ja siirtyä tutkimaan kuoleman toisella puolella olevia maailmoja. Teosofit ovat kuitenkin onnistuneet tässä. Ruumiinsa jättäminen on hengelle samaa kuin yöllä nukkuminen, ja periaatteessa kaikki voivat tehdä sen. Tuo prosessi muistuttaa paljon hypnoottista transsia, jossa asianomainen – mikäli hän toimii viisaasti – todellakin saa harvinaisia kykyjä ja tulee hyvin herkäksi näkymättömälle ja kuulumattomalle. Näissä ilmiöissä vaikeus ei ole hengen poistumisessa eikä sen ruumiiseen palaamisessa, vaan sen kyvyssä säilyttää muisto kokemuksista tuonpuoleisessa. Se, mitä Besant kertoi, perustui siihen tietoon, jota hän oli itse onnistunut saamaan tällä tavoin.

On välttämätöntä jossain määrin ottaa huomioon ihmisen rakenne. Ihminen on älyolento, joka käyttää ruumista tai ruumiita. Ehkä on parempi sanoa: sisäkkäin olevia ruumiita. Ensiksi on fyysinen ruumis. Sen yhteydessä ja läpäisemä on fyysisen ruumiin näkymätön osa, jota sanotaan eetteriseksi kaksoispuoleksi ja joka on kokoonpantu monenlaisista aineksista. Sitten on halut, himot ja tunteet, jotka muodostavat astraali- eli psyykkisen ruumiin. Lopuksi on mentaaliruumis, joka on rakentunut ns. ajatusaineesta. Ihminen osoittautuu hengeksi, joka on puettu fyysiseen, psyykkiseen ja mentaaliruumiiseen.

Sielu poistuu kuolemassa fyysisestä ruumiista ottaen näkyvän ruumiin näkymättömän osan mukaansa. Ensimmäinen seikka, joka tapahtuu ihmiselle kuoleman jälkeen, on hänen joutumisensa noin 36 tuntia kestävään tajuttomuuden tilaan. Sen jälkeen fyysisen ruumiin eetterinen kaksoispuoli erkanee ja järjellinen sielu jää jäljelle psyykkiseen ruumiiseen.

Annie Besant kuvasi eri ihmistyyppien kokemuksia kuoleman jälkeen. Hän sanoi, että ihminen ei muutu kuolemassa. Hän ei tule heti viisaaksi, tahrattomaksi ja oppineeksi. Hän jää juuri sellaiseksi kuin hän oli elämässä vain sillä erotuksella, että hän on menettänyt fyysisen ruumiinsa. Ottakaamme esimerkiksi alhainen ihmistyyppi – juoppo tai hekumoitsija, irstailija, joka oli erittäin aistillinen elämässään. Sellaisen ihmisen kuolemanjälkeiset kokemukset ovat saaneet aikaan monet uskonnolliset kertomukset helvetistä kuoleman jälkeen. Hänen kohtalossaan on paljon totta noissa kertomuksissa, ja on vahinko, että tämän totuuden liioittelu on saanut ihmiset kokonaan katkaisemaan syy-yhteyden tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen elämän välillä. Sillä kun ihminen lukee ikuisesta tulesta ja kidutuksesta, niin koko hänen oikeudentuntonsa nousee sitä vastaan. Ei kukaan rikollisessa ympäristössä syntynyt ja kasvanut voisi tulla rikollisten vaistojensa takia tai himojensa kyllästämässä elämässä niin anteeksiantamattoman pahaksi, että hän ansaitsisi ikuisen kidutuksen.

Besant selitti, ettei kukaan ole tarpeeksi hyvä ansaitakseen ikuisen onnen, eikä kukaan tarpeeksi paha saadakseen ikuisen asuinsijan kurjuudessa. Ihmiset tietävät, että he ovat liian mitättömiä, liian vähäpätöisiä kumpaankin. 

Palaten kuvaukseensa alhaisen ihmistyypin kuolemanjälkeisistä kokemuksista Besant sanoi, että sellaisella ihmisellä on varmasti hyvin tukalat olot rajan takana. Mutta kurjuus on välttämätön seuraus sen ruumiin poisriisumisesta, jossa hän on elämässään tyydyttänyt nautintonsa. Kun ruumis riisutaan kuoleman mahtavan käden kautta, jäljelle ei jää muuta kuin lihan himot ja halut vailla tyydyttämisen mahdollisuutta. Kun tätä ajattelee, käsittää, että juoppo tai hekumoitsija aiheuttaa itselleen helvetin ja että heidän suuret paheensa muodostuvat heidän rangaistuksekseen. Heidän elähdyttämänsä halut luovat sen kurjuuden, johon he ovat joutuneet. Tämä ei ole niin paljon rangaistusta kuin väistämätöntä seurausta, jota kukaan ei kykene välttämään. Mutta se on parantava kärsimys, joka kestää ainoastaan niin kauan kuin himon kuolettaminen vaatii sitä. Mitä pitempi on maanpäällinen himon tyydyttäminen, sitä pitemmän ajan ottaa himosta vapautuminen rajan takana.

Besant kertoi seuraavaksi sellaisesta ihmistyypistä, joka on harrastanut vain ulkoisia asioita maailmassa, joka on saanut vain vähän koulutusta ja jonka mielenkiinto on rajoittunut huvitteluihin, kilpailuihin, uhkapeliin ja tanssisaliin. Kun sellaiset ihmiset eivät kuolemansa jälkeen voi jatkaa näitä harrastuksia, he elävät kaikkine mielitekoineen edelleen täällä eivätkä rajan takana.

Samoin on niiden asian laita, jotka ovat jo parempaa ihmistyyppiä mutta jotka ovat vielä kiinnittyneet vain tämän elämän todellisuuksiin. Kaikki nämä ihmiset pitäisivät varmaan kuolemanjälkeistä elämää sietämättömän ikävänä – omassa jokapäiväisyydessään he olisivat kauhean ikävystyneitä. Mutta ajatteleva, sivistynyt, koulutuksen saanut kuljettuaan kyseisen välitilan lävitse tuo maailma näyttäytyy onnellisten uneksijoiden tilana. Kaikki tiedemiehet, valtiomiehet, luonnontutkijat, sielutieteilijät havaitsevat maan päällä harrastamiensa toimien odottavan heitä siellä. Esimerkiksi poliitikko ja ateisti Charles Bradlaugh voitettuaan ensi hämmästyksensä jätettyään ruumiinsa ja huomattuaan olevansa elävä – elävämpi kuin koskaan ennen eikä kuollut – mukautui tilanteeseen heti ja ryhtyi entisiin toimiinsa, ja hän syventyi niihin niin, että piti parempana jäädä sinne, jossa oli, kuin siirtyä eteenpäin ylös kohti tuntematonta.

Besant kertoi sitten ajatusmaailmasta, jonka hän sanoi olevan todellinen taivasmaailma ja johon tullaan tunnemaailmasta, joka on edellä mainittu väliaste. Jokainen saapuu lopuksi taivasmaailmaan. Helvetiksi sanottu tila on varsin lyhytaikainen etenkin henkisellä ja jalolla ihmisellä tai taiteilijalla. Sen sijaan taivaaksi sanottu tila on pitkäkestoinen. Ensimmäinen vaikutelma tuossa maailmassa herättäessä on mitä voimakkain ja ylenpalttinen mielihyvän tunne. Ihmiset maan päällä elävät korkeammassa tajunnassaan koko ajan taivaassa, vaikka he eivät ole tulleet tietoisiksi omasta perintöosastaan. Jos elämä täällä on täynnä pyrkimystä ja kaipausta, niin taivaselämä tulee kestämään pitkään, vuosisatoja, ja sielusta tulee voimakas ajattelija ja ihmiskunnan auttaja.

Suom. A. R.

Teosofi — n:o 9, 1944

Kieliasua on päivitetty sisältöön puuttumatta.