Aimo Palomäki

Totunnaisen ajattelun kahleet

Buddhan kerrotaan sanoneen: "En tunne mitään, mikä hillitsemättömänä ja kesyttömänä johtaa yhtä suureen turmioon kuin ajatukset, enkä sellaista, mikä hillittynä ja kesytettynä johtaa yhtä suureen siunaukseen kuin ajatukset."

Buddhalainen tutkija ja oppinut Erich Schmidt kommentoi tätä sanontaa eräässä artikkelissaan seuraavaan tapaan: "Mutta miten me sitten ajattelemme? Me ajattelemme hillitsemättömästi. Me otamme vastaan aistiärsykkeet ja kudomme ajatusverkon niiden ympärille. Kuka pystyy yleensä näkemään ja kuulemaan välittömästi ja ilman ennakkokäsityksiä? Tuskin kukaan. Kun näemme esineen, ihmisen tai kukan, kun kuulemme esitelmän, musiikkia, huudon, niin ajatuksemme sekoittuvat välittömästi tähän havaintoon ja hävittävät välittömyyden. Sen sijaan, että antaisimme havaitun vaikuttaa meihin vieraana ja uutena ilmiönä, me etsimme heti muististamme samantapaisia ilmiöitä ja alamme vertailla ja arvostella ja arvioida, järkeillä, hyväksyä, kieltää tai vastustaa."

Tämä on kuva meidän ajatustoiminnastamme. Se hävittää mahdollisuuden kokea aistikosketus välittömästi. Ja koska me liikumme tällaisessa motorisessa karusellissa, me emme näe myöskään niitä todellisia arvoja, jotka liittyvät meidän nykyhetkeemme. Ja juuri tästä syystä tämä ajatusten mekaaninen toiminta ja etsintä tässä mielessä olisi saatava pysähtymään.

Mutta ajatustoiminta vastustaa hiljentymistä. Vaikka ajatus liikkuukin pinnalla, sen juuret ovat syvällä alitajunnassa, minätuntoon sidottuine mielteineen ja käsitteineen.

Ensinnäkin meidän olisi selvitettävä itsellemme, haluammeko yleensä vapautua totunnaisesta ajattelustamme ja miten voisimme sen tehdä. Niin yksinkertaiselta kuin tämä asia tuntuukin, mutta jos ajattelee tätä asiaa sieltä H. P. Blavatskyn ajoilta saakka ei voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että hänenkin tehtävänään ja tarkoituksenaan oli nimenomaan tuoda ihmisille sellaista opetusta, joka vapauttaisi ihmisen tavanomaisesta ja totunnaisesta ajattelustaan. Sillä ainoastaan siinä on muuttumisen mahdollisuus niin yksilön, yhdistysten, seurojen kuin yhteiskunnankin kohdalla.

Ajatukset liikkuvat meissä totuttuun tapaan, ne virtaavat sinne ja tänne ja takertuvat aistiärsykkeisiin. Hillitsemättömät ajatusaallot nousevat alitajunnasta ja jättävät sinne jälkensä. Näin niitä kerääntyy sinne kerros kerroksen päälle ja niin muodostuu vähitellen ajatustottumusten varasto, joka määrää kohtalomme.

Kaikki pyyteelliset, pahansuovat, välinpitämättömät ajatukset muodostavat vähitellen verkon alitajuntaamme. Mutta jokaisen ihmisen kohdalla tulee kerran päivä, jolloin tuo verkko kiristyy ja alkaa kuristaa häntä. Tästä ahdingosta eivät pelasta häntä ylevät ajatukset eivätkä kauniit sanat. Vain hiljaisuudessa ihminen pystyy selviytymään tästä minän ympärille punoutuneen verkon vallasta.

Mutta tähän hiljaisuuteen ei päästä estämällä ajatteleminen väkivaltaisesti, vaan tarkkailemalla ajatusten kulkua ja laatua. Kun ensin olemme käsittäneet ajatusprosessin mekanismin, avautuu meissä ikään kuin itsestään hiljaisuuden kammio, josta voimme seurata ajatustemme hurjaa menoa. Silloin näemme välittömästi, miten alitajuntamme muistivarastossa olevat asiat ravitsevat ajatuksiamme. Nämä perityt tai jokapäiväisessä elämässä saatujen kokemusten muistikuvat rakentavat minän ympärillä pyörivän tajuntamme. Vain hiljentynyt ihminen näkee, miten paljon itsekeskeisyyttä ajatukset sisältävät ja miten ne pyörivät sen keskipisteen ympärillä, mikä on minä.

Niinpä onkin ihmeellinen ja outo se hetki, jolloin enää ei koe itseään – siis tätä persoonallista minäänsä – jonakin pysyvänä itsenä, vaan näkee itsensä pelkkänä ajatusprosessina. Siellä missä minä oli toiminut tähän asti erilaisine haluineen ja mielteineen, avautuu nyt hiljaisuuden tila, josta ihminen yhä kirkkaammin silmin katselee elämän kirjavia kuvia ja omien ajatustensa piirileikkiä.

Teosofi — joulukuu 1977