A. S.

Ihmisen kolmenlaatuinen onnen tila

Kaikki ihmiset tavoittelevat onnea. Kukapa tavallinen ihminen ei tahtoisi olla onnellinen ja tehdä myös toisia onnellisiksi. Onnenkaipuu on perintönä ja muistona ihmisen taivaallisesta tilasta. Mutta tässä maisessa elämässä ihmiset ovat aivan kuin eri asteilla siinä, mitä he tuntevat onneksi ja millä tavalla sitä etsivät. Siinä suhteissa voidaan ihmiset lajitella kolmeen pääluokkaan, jotka suuresti eroavat toisistaan.

Ensimmäisen lajin onnen perusta on aineessa. Ihmisen sielu on siinä tilassa aineen pimeyteen kietoutuneena ja hengen vaikutus elää tajunnassa ainoastaan heikkona kajastuksena.

Toisessa lajissa on hengen vaikutus jo tullut voimakkaammaksi. Tajunnan painopiste on kuin siirtynyt ruumiista sieluun ja ihminen tuntee olevansa kuin kahtia jaettu. Ensimmäisen onnen tilan vaikutus on vielä voimakas, mutta sen ohella on hengen, kuolemattoman minän vaikutus myös olemassa ja se aina vaikuttaa enemmän tai vähemmän voimakkaana, lopulta nostaen tajunnan vähitellen kolmannen onnentilan yhteyteen, kun ensimmäinen tila on vähitellen sielun sisäisen kasvun kautta kadottanut arvonsa. Silloin onnen painopiste on siirtymässä ihmisen henkiseen olemukseen ja hengen maailman elämä alkaa tulla todellisuudeksi tajunnassa.

Ensimmäisen onnen tilan aiheuttavat itsekkyyden voimat, joita hengen valo ainoastaan heikosti pääsee heikentämään. Siinä tilassa ihminen tuntee onnea saadessaan aistillista nautintoa ja minätajunta on kuin ruumiin orja. Suurta onnea voi ihminen tuntea esim. kukistettuaan vastustajansa tai tehdessään hyvän kaupan, jossa on voittanut muutamia tuhansia, sillä se tietää omalle persoonalle hyvinvointia ja nautinnon lisääntymistä. Tätä onnentilaa ei tarvitse lähemmin kuvailla, sillä se on meille kaikille hyvin tuttua. Ihmiskunta yleensä elää vielä lähempänä eläintä kuin enkeliä.

Tässä ensimmäisessä onnen kokemuspiirissä ihminen sitten vähitellen kasvaa ja tekee kokemuksia, ja kokemukset ovat lopputuloksessaan aina karvaita. Mutta niistä on ollut se hyöty, että tajunta on laajentunut ja ihmisminä sielullisesti kasvanut; samalla hengen valon heijastus on tullut voimakkaammaksi, niin että ihminen on oppinut tajuamaan kauneutta, on oppinut hyvyydelle ja puhtaudelle antamaan arvoa ja voi sielussaan tajuta, että on mahdollisuus löytää ja tuntea onnea muullakin tavalla kuin ainoastaan aistinautinnoissa, saavuttamalla fyysistä hyvinvointia ja voittamalla vastustajansa.

Ihminen on oppinut nauttimaan enemmän sielullisesti, ja onnen painopiste on vähitellen siirtynyt sielumaailmaan. Tällä asteella on monta porrasta, jotka vähitellen nostavat minätajuntaa yhä lähemmäksi ihmisen kuolematonta olemuspuolta. Ihmisessä kehittyy kauneuden ja sopusoinnun kaipuu voimakkaammaksi. Äly alkaa palvella yhä enemmän epäitsekkäitä tarkoitusperiä ja hyvyyden ilmentäminen esiintyy toiminnassa. Ihminen on nyt vaistomaisesti oppinut tajuamaan tosionnen salaisuutta. Omista kokemuksistaan hän on oppinut ymmärtämään, että onnen saavuttaminen on riippuvainen omasta sielun tilasta. Mutta ulkomaailman vaikutukset voivat vielä heittää hänet pois onnen tilasta, ja sen vuoksi ihminen koettaa mahdollisimman paljon turvata itseään pitämällä puoliaan elämän taistelussa. Onnen tila on vielä enemmän riippuvainen ulkopuolisista kuin sisäisestä, hengen vaikutuksesta. Tässä tilassa ihminen voi työskennellä kauan maailmassa, kunnon kansalaisena, kaikkea hyvää ja kaunista harrastavana, oikeana "malli-ihmisenäkin", mutta pohjimmaltaan ei hän ole vielä voittanut kokonaan omaa alempaa luontoaan. Ihmisellä on vielä kuin kaikkein tärkeimpänä oma hyvinvointi, oma turvallisuus, elämän hienommat nautinnot ja oma pelastus. Onnentunne on riippuvainen siitä, kuinka hyvässä järjestyksessä ne asiat ovat, ja ihminen on valmis vaikka jossakin tiukassa tilanteessa ottamaan hengen toiselta ihmiseltä, jos se näyttää "välttämättömältä".

Tässä tilassa ei ihminen vielä tajua elämää hengen kannalta. Hän kulkee tässä maailmassa kuin harso henkisten silmien edessä. Elämän kärsimykset ja tuskat kyllä nähdään, mutta ei niitä tajuta täysin todellisesti. Oma persoonallinen minä luo sen harson, joka estää tajuamasta totuutta sellaisena kuin se todellisuudessa on. Mutta kun ihminen sitten edelleen tekee kokemuksia elämässä, alkaa hän vähitellen kuin kyllästyä tällaiseen onnen tilaan, alkaa kaivata yhä enemmän henkistä valoa, tuntien itsensä kuin orjaksi, joka ei vielä ole tullut pojan asemaan isän valtakunnassa. Silloin ihminen alkaa voimaperäisemmin etsiä Jumalaa, totuutta ja rakkautta, ja niin vähitellen persoonallisessa tajunnassaan kasvaa korkeammasta minästään päin, siksi että henkinen viisaus ja jumalallinen rakkaus vievät sellaiseen kokemukseen, joka on aivan kuin uudestisyntymistä. Ihminen voi siinä tilassa tuntea itsensä todella kuolemattomaksi hengeksi, pojaksi isän valtakunnassa. Ja vaikka kokemus menee ohi, jää sieluun kuitenkin voimakas kuolemattomuuden kajastus, joka sitten vähitellen kasvaa. Silloin ihminen alkaa ymmärtää Jeesuksen vastauksen Nikodeemukselle uudestisyntymisestä ja ymmärtää, miksi ei kukaan muu ole noussut ylös taivaaseen kuin se, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa, Joh. ev. 3:1. Silloin alkaa myös ymmärtää että meidän minätajuntamme, voidakseen kokea kuolemattomien onnea, täytyy kasvaa käytännöllisessä elämässä Jeesuksen vuorisaarnassa antamien ohjeiden mukaan. Ihmisen korkeamman minän täytyy vihkiytyä persoonalliseen tajuntaan. Siitä alkaa korkeimmanlaatuisen onnen tie.

Ensimmäisessä tilassa onni löydettiin ruumiista. Toisessa tilassa sielusta ja kolmannessa hengestä. Ensimmäisessä tilassa se löydettiin ottamisessa. Toisessa persoonallisuutena olemisessa ja kolmannessa se löydetään antamisessa ja uhrautumisessa. Suurin onni on suurimmassa antamisessa ja persoonallisuutensa unohtamisessa.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932