Armas D. Siimes

Velvollisuudesta

On ilmeistä, että ihmisessä on velvollisuuden viettymys. Tuskin on ketään, joka ei tuntisi olevansa velvoitettu johonkin tekoon tai tekemättä jättämiseen. Mutta vaikka tätä asiaa pidetään totena, niin ihmisillä on yleensä melko hatarat käsitykset, mitä se moraalisesti tarkoittaa. Kun asetamme velvollisuuksia lähimmäisellemme, olemme tavallisesti varmoja siitä, että toimimme oikein. Mutta tosiasiassa näyttää siltä, ettei mitään ns. objektiivista velvollisuutta ole olemassa. Velvollisuus on aina riippuvainen tapauksen tai tilanteen osatekijöistä. Velvollisuudessa on myös huomattavia aste-eroja. Sen, mikä jossain tietyssä elämäntapauksessa saattaa olla selvä velvollisuus, ei välttämättä tarvitse olla sitä yhtä suuressa määrin jossain toisessa tilanteessa. Velvollisuuden käsite voi muuttua niin paljon, että jossain tilanteessa on suorastaan kieltäydyttävä omaksumasta aikaisemmin oikeaksi hyväksyttyä toimintatapaa. Meidän on esimerkiksi aina autettava lasta, mutta jos me autamme aikuista samalla tavalla kuin lasta, emme ymmärrä velvollisuuttamme oikein. Kuitenkin monille ihmisille, etenkin äideille, heidän omat lapsensa ovat heidän elämysmaailmassaan edelleen lapsia vielä aikuisinakin, ja siitä voi aiheutua mitä mielettömimpiä velvollisuuden taakkoja ja monenlaisia hankaluuksia.

Svami Vivekananda puhuu "velvollisuuden kurjista orjista". Hän tarkoittaa tällöin ihmisiä, joilla ei omaksumiensa velvollisuuksien vuoksi ole aikaa rukoilemiseen eikä kylpemiseen. Hänne mukaansa tärkein velvollisuutemme on velvollisuus itseämme kohtaan. Saman suuntainen on myös Erkki Melartinin ajatus, kun hän sanoo, että jalo ihminen ei tee hyvää tekoa pääasiassa velvollisuudentunnosta lähimmäisiään vaan etupäässä velvollisuudesta itseään kohtaan. Tuon ajatustavan mukaan kukaan ei voi olla jalo, ellei hänellä ole sisäistä tarvetta lunastaa teoillaan oma ihmisyytensä, eikä tätä ihmisyyttä voi lunastaa pahoilla teoilla. Ja ihmisyyttä lunastettaessa velvollisuus on monastikin asetettava omaa terveyttämme, vieläpä omaa elämäämmekin tärkeämmäksi. Hän, jolla on tämän tapainen velvollisuudentunnon, ei voi toimia velvollisuuden hyveen nimessä julmalla ja kohtalokkaalla tavalla väärin, kuten ihmisten maailmassa usein tapahtuu.

Hyvin mielenkiintoisen ongelman muodostaa kysymys, onko esimerkiksi meidän velvollisuutemme "viimeiseen pisaraan asti" olla yhteistyössä sellaisen henkilön kanssa, joka alituisesti tekee yhteistyön hankalaksi ja epämiellyttäväksi. Vika saattaa tällöin tietenkin olla molemmissa osapuolissa, mutta se ei asiaa paranna vaan voi pahentaakin sitä. Me epäonnistumme joskus mitä erilaisimmissa yhteistyöyrityksissä: epäonnistumme järjestöissä, epäonnistumme avioliitossa ja työelämässä; mutta joskus meidän on pakko nähdä rehellisesti, miten asiat ovat, ja silloin voimme huomata, että olemme menettäneet hyvän ystävän vain siksi, että meille itsellemme olisi ollut annettava anteeksi enemmän kuin mihin tuo ystävämme kykeni. Sen ei tietenkään tarvitse merkitä todellisen rakkauden puutetta. Se oli ehkä ystävämme puolelta rohkeutta jättää sikseen sellainen asia, jonka toteuttamiseen voimat eivät riittäneet. — Toisaalta se voi merkitä vain aikakautista lepoa, jonka jälkeen joskus — ehkä vasta jossain seuraavassa elämässä — uusi yritys johtaa onnelliseen tulokseen. Jotkut näet uskovat, kuten esimerkiksi teosofit, että elämme täällä maan päällä useita kertoja ja että fyysinen elämä on vain koulu hengen kasvua varten ja että ruumiilla, jonka välityksellä henkemme ilmenee, on arvoa vain sikäli kuin se auttaa meitä henkemme kirkastamisessa.

Hengen sankarit ovat tästä asiasta intuitiivisesti tietoisia, ja siksi he eivät tingi valearvojen hyväksi. He eivät toimi näennäisen vaan todellisen velvollisuudentunnon inspiroimina.

Elonpyörä — 1960, n:o 1

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.