Anders Tallgren

Sananen jouluilosta

Tahtoisin lausua muutaman sanan joulusta ja siitä, mistä meidän on jouluna iloittava, koska sielussani liikkuu oikean joulun ilo ja valo kaikessa loistossaan. Sitä iloa en voi suullani sanoa enkä kynälläni kirjoittaa, sillä se johtuu siitä, että nyt käsitän jumaluuden toisin kuin ennen. Ennen en voinut iloita joulusta, koska siinä oli ilo ja suru sekaisin, ja siihen oli syynä se, että minulle oli opetettu pienestä lapsesta asti, että Jumala on hirmuinen kostaja, jonka vihaa ei mikään voi lepyttää ja joka rääkkää ihmisiä iankaikkisella helvetin tulella ja ulkonaisella pimeydellä. Lisäksi hänen kostonhimonsa sanottiin menevän niin pitkälle, että hän rankaisee lapsia isien pahojen tekojen tähden aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti ja että hän on jopa jo ennen maailman luomista nähnyt eli määrännyt, kuka pääsee taivaaseen ja kuka joutuu helvettiin. Kun jumaluuden olemus kuvattiin näin hirmuiseksi, se vei minulta kaiken ilon ja luottamuksen Jumalaan. Kuinka saatoin iloita ja rakastaa tämänkaltaista Jumalaa? Vaikka olisin elänyt kuinka hyvin, minun täytyi mennä helvettiin esi-isieni pahojen tekojen tähden ja niin myös minun lapseni aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti! Tämä oli jotain kauheaa.

Lisäksi minulle oli opetettu Mooseksen kivitaulujen 10 käskyä ja että joka ei kaikkia Mooseksen käskyjä täytä, hän on auttamattomasti helvetin iankaikkinen perillinen. Olin lukenut ja kuullut pappien saarnaavan, että syntisen rukous on kauhistus Jumalan edessä. Ja minä tiesin, että olin rikkonut Mooseksen käskyjä, ja vaikka en olisikaan rikkonut teoillani jokaista käskyä, niin olihan pappi opettanut, että kun rikkoo yhtäkin käskyä, silloin on rikkonut kaikkia käskyjä. Tämä syntisyyteni tieto riisti rinnastani viimeisenkin toivon kipinän. En tohtinut rukoilla, sillä se oli kauhistus Jumalan edessä. En liioin voinut tehdä mitään, sillä kirkonoppi opetti, että työt eivät kelvanneet Jumalalle, sillä Jumala oli niin pyhä, että ihmisten kaikkein parhaimmat ja pyhimmät työt olivat syntiä Jumalan edessä.

Ei ollut muuta neuvoa kuin uskoa, että ”Kristus kuoli minun takiani”. Mutta kuinka saatoin sen uskoa, koska tiesin varmasti, että minun itseni täytyi kuolla? Ja jos hän olisi kuollut minun syntieni edestä ja ottanut kaikki minun syntini päälleen, minun ei olisi tarvinnut enää yhtä ainoatakaan syntiä tehdä. Päinvastoin olin lukenut, että Kristus tapettiin siitä syystä, että hän saarnasi hyvää sanomaa ja totuutta kansalle ja paransi monia sairaita ja oli kaikkein sorrettujen ja totuutta etsivien ystävä. Olin lukenut, että Hänet tapettiin ylimmäisten pappien kateudesta. Kun Kristus oli Pilatuksen edessä, ylimmäisten pappien ääni sai vallan ja he huusivat Pilatukselle: ”Ristiinnaulitse! Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle!” Siis minun syntini ei tappanut häntä.

Mutta palatkaamme siihen, mitä nykyinen jouluiloni on ja mistä jouluna riemuitsen. Minun jouluiloni on se, että Jumalan taivaalliset voimat ovat lähettäneet meille totuuden mestareita maailmaan, Kristuksen ja Buddhan ja monta muuta suurta mestaria ja viimeiseksi madame Blavatskyn, Teosofisen Seuran perustajan ja suuren opettajan. He ovat opettaneet ihmisille, että Jumala ei ole sellainen hirvitys kuin meidän nykyinen kirkkomme opettaa, että Jumala ei ole tehnyt sellaista iankaikkista ja loppumatonta helvettiä eikä luonut ihmisiä helvetin iankaikkisiksi asukkaiksi. Nämä taivaalliset mestarit ovat opettaneet, että ihminen on suunnattoman pitkän kehityksen lapsi ja että Jumalan eli Jumalaksi nimittämämme alkuvoiman kipinä on jokaisessa ihmisessä ja että se henki kehittää ja kasvattaa ihmistä yhä ylemmäs. Jokainen ihminen kehittyy kerran itsetietoiseksi luonnon herraksi ja mestariksi.

Tänä valon juhlana, jota jouluksi kutsutaan, minä nyt iloitsen niistä taivaallisista totuuksista, joita nämä suuret opettajat kuten Buddha ja Kristus ovat opettaneet ihmisille. He ovat saarnanneet evankeliumia eli sitä hyvää sanomaa, että Jumala on tehnyt kaikki ihmiset yhtäläisiksi ja että kaikki ihmiset kulkevat yhtä samaa suurta kehityksen tietä, toinen nopeammin, toinen hitaammin, ja yhtä ihanaa määränpäätä kohti, sillä se on muuttumaton luonnon laki. Kaikki ihmishengen kehitys ei tapahdu yhden ruumiillistumisen aikana, vaan kun se oikea korkea ihmisolemus on kuolemassa siirtynyt ylimaailmoihin elämään sitä elämää, jonka luonnonlaki on kaikille säätänyt ja määrännyt. Kun kuolematon ihmishenki on siinä elänyt määrätyn aikansa, niin se taas ruumiillistuu jälleen kehittyäkseen eteenpäin. Tätä tehden ihmishengestä tulee vihdoin mestari, niin kuin Kristus, Buddha ja kaikki suuret opettajat ovat olleet, sillä kaikki taivaalliset mestarit, profeetat, nerot ja tiedemiehet ovat kerran olleet yhtä alhaisella kehitysasteella kuin mekin nyt olemme.

Minä iloitsen siitä valkeudesta, minkä teosofia luo meidän elämäämme. Teosofia opettaa, että ihmisen hyvillä töillä ja puhtaalla elämällä sekä veljellisellä kaikkiin ulottuvalla rakkaudella on suuri merkitys. Hartaalla tutkimuksella ja pyhällä elämällä me voimme päästä itsetietoisuuteen, ja itsetietoisuus on sitä, että ihminen pääsee yhteyteen henkimaailman kanssa, että hänen henkiset silmänsä avautuvat näkemään henkimaailmaan eli taivaan salaisuuksiin ja että hän pääsee taivaallisten mestarien eli opettajien yhteyteen.

Jokainen ihminen voi vapahtaa itsensä tiedottomuudesta, jos hän elää puhdasta elämää, rakastaa totuutta, suo lähimmäiselleen samaa kuin itselleen ja koko luomakunnalle ja tutkii koko ruumiinsa ja sielunsa voimalla henkisiä asioita. Tämä on se, joka ihmisen vapahtaa, eikä mikään sokea usko. Rakkaus on ensimmäinen askel kehityksen tiellä, rakkauden avulla me teemme kaikki hyvät työt. Sitä myös Kristus opetti, ja Kristus opetti, kuinka korkealle ihminen voi kehittyä sanoessaan: ”Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on”, ja sen tähden minä tänä jouluna iloitsen siitä suuresta hengen valosta, jonka olemme saaneet teosofisesta maailmankuvasta, joka näyttää meille kaikille vapahduksen tien.

Hieman lyhennetty, kieliasua nykyaikaistettu

Omatunto – 1905, n:o 9