|
Berit Elfving Kuolema ei ole mikään päätepysäkkiMontaigne, ranskalainen1500-luvulla elänyt renessanssiajan filosofi-kirjailija lausuu: ”Kun alamme riistää kuolemalta sen vahvinta otetta meihin, omaksukaamme täysin tavanomaisen vastainen menetelmä; viekäämme kuolemalta sen vieraus, tutustukaamme siihen, tottukaamme siihen; ajatelkaamme kuolemaa useammin kuin mitään muuta… Emme tiedä missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä siis joka paikassa. Kuoleman harjoitus on vapauden harjoitus. Oppiessaan miten kuolla ihminen oppii, miten olla olematta orja.” [Tiib.k e ja k s33] Itsetuntemus, eli tietoiseksi tuleminen omasta itsestään, omista ajatuksista, asenteista, rajoituksista, vastenmielisyyksistä, vihasta jne. on tarpeellista, jotta tuntisi itsensä ja vapautuisi harhoista. Ja on selvää, että jokainen, joka todella haluaa tuntea itsensä, haluaa myös tuntea kuoleman. Kaikille teosofeille tuttu sanonta kuuluu seuraavasti: tietoisuus uinuu kivessä, herää kasvissa, liikkuu eläinkunnassa ja ajattelee ihmisessä. Ihmisessä elämä tulee tietoiseksi. ”Elämän ulkopuolella ei ole mitään.” Elämällä ei ole vastakohtaa, kuoleman vastakohta on syntymä. Elämä on absoluutti, holistinen, ja luonnehtisin sitä sanalla ’muutos’. Ilmennyttä fyysistä maailmaa luonnehtii ainainen ja jatkuva muutos. Teosofinen maailmankatsomus näkee tämän muutoksen olevan ’kehitystä’, pitkällä aikajanalla muutos on aina kehitystä. Kehityksen laki on elämän peruspilari. Se koskee kaikkia maailmoja. Kaikki kehittyy aina ja jatkuvasti kohti yhä tarkoituksenmukaisempia ja täydellisempiä muotoja. Tätä on tietysti vaikeaa pelkän yhden ihmiselämän aikana todeta. Koska elämän ulkopuolella ei ole mitään, on selvää, että kuolema kuuluu elämän piiriin, jossa sillä on hyvin tärkeä merkityksensä. On varmaa, että kaikki kuolemme, ja on epävarmaa, milloin me kuolemme. Joku sanoo, että kuolema on kaiken loppu, mutta sitä se ei ole. On kuitenkin selvää, että se on ihmisestä puheen ollen ihmisen fyysisen elämän loppu, myöskin persoonallisuuden loppu. Mutta koska ihminen on ensisijaisesti henkinen olento, tämä hänen henkinen käyttövälineensä elää kuolemankin jälkeen, se elää ikuisesti. Tavanomaisin vertaus ihmisen kuolemasta on, että fyysinen elämä on kuin takki, nahkatakki, tai mikä tahansa vaate, johon ihminen syntymässään pukeutuu, ja kuolema on ikään kuin loppuun kuluneen takin pois heittäminen. Tämä on hyvin lohdullinen näkemys surun murtamille. Ja kehotankin kaikkia suhtautumaan siihen vähintäänkin olemassa olevana mahdollisuutena, työhypoteesina, kunnes löytää jotain parempaa ja todennäköisempää. Kuoleman jälkeinen aika päättyy uuteen jälleen syntymään, uuteen inkarnaatioon. Vuorottelu, rytmi; päivä-yö, nukkuminen-valveillaolo, vuoksi-luode, syntymä-kuolema on HPB:n sanoin ”yksi ehdottomasti perustavaa laatua olevista universumin laeista”. [ AB50] Kauhu ja pelko kuoleman edessä ja sen suhteen ovat varsin yleisiä. Ihmisen keho koostuu miljardeista soluista, jotka eivät todellakaan omaa korkeaa tietoisuutta. Koska ne ovat eläviä olentoja, niillä on kuitenkin alkeellinen tietoisuus ja ne puolustavat omaa elämäänsä. Kun heidän elämänsä on uhattuna, kuoleman lähestyessä ihmistä, tämä massa reagoi, ja tämä reagointi sanotaan voivan aiheuttaa ihmisessä pelkoa. Teosofiassa on annettu nimi ’elementaali’ tälle solumassalle. Pelko leimaa useimmiten meitä kuolevia. Tämän tiedostavakaan ei ole vapaa nk. elementaalin vaikutuksista. Ihminen on pitkän kehityskaarensa aikana jo siirtynyt ylöspäin suuntaavalle kaarelle, kun taas nämä alkeelliset olennot ovat vastakkaisella, eli alaspäin suuntaavalla kaarella. Ne vaistoavat loppunsa lähenevän ja saattavat aiheuttaa omalla toiminnallaan ihmisessä pelkoa. Läsnäolonsa ja tietoisuutensa säilyttävä, harjaantunut mieli pystyy kuitenkin keskittymään rakkaudellisiin, hyviin ajatuksiin kuoleman lähestyessä ja voi siten olla vapaa tällaisista vaikutuksista. Uni on lyhyt kuolema, kuolema pitkä uni. Unohtaminen on kuolemista sille, minkä unohtaa. Pyhyyden polku kiemurtelee Jumalallisen Viisauden (Teo Sofia) salatussa metsässä. Mikäli pystyy etenemään, polulla kulkijan tajunnan tila avautuu, ja hän pystyy tekemään huomioita elämän moninaisista ilmiöistä, jotka eivät kuulu fyysisen maailman piiriin. Monet meistä joutuvat tyytymään polulla kulkijoiden kertomuksiin ja kirjoituksiin. Kaikilta ei onnistu aistien sulkeminen ja siirtyminen toisiin tietoisuuden tiloihin. Harva asia meidän yhteiskunnassamme herättää niin paljon pelkoa, kauhua ja murhetta kuin kuolema. Selvä syy siihen on, että meillä ei ole yleisesti ottaen mitään valmiuksia selvittää, mistä on kyse. Kuolemaa pidetään elämän vastakohtana. Sitähän se ei kuitenkaan ole. Kuoleman vastakohta on syntymä. Ne ovat saman kolikon vastakkaiset puolet. Ilman toista ei ole toista. Molemmat ovat kaiken syleilevän elämän ilmennyksiä. Syntymä herättää yleensä positiivisia tuntemuksia, kuolema usein negatiivisia. Ehkä on pelkoa, että elämämme on ollut turha, että kerta kaikkiaan häviämme tyhjyyteen. Voin vakuuttaa, että näin ei ole – kuin osittain. Pieni persoonallisuutemme tulee häviämään. Mutta persoonallisuutemme on vain osa koko ihmisestä. Monella saattaa olla se käsitys, että ihminen on hänen muistinsa, hänen ajatuksensa. Kun pohdimme, miten paljon vaikeuksia elämäämme on liittynyt, ei liene surullista hyväksyä, että persoonallisuus häviää. Meidän himomme haluaa, että vielä saisimme nähdä tuon ja tuon, ja kokea tuon ja tuon. Näistä täytyy luopua. Kuvitellut siteet täytyy katkaista, ja hyvissä ajoin valmistautua luopumisen välttämättömyyteen. Monet meistä ovat jo luopuneet terveestä ruumiista, monesta rakkaasta ihmisestä, toimivista (kuulo- näkö- ym.) aisteista. Teosofia merkitsee Jumalallista Viisautta. Tämä viisaus on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, aikanaan kätketty, jotta ymmärtämättömät eivät olisi sitä turmelleet. Se on idästä kotoisin, sieltä Teosofisen Seuran perustajat ovat tuoneet sen länteen 1800-luvulla ja levittäneet sitä mm. esitelmin, kirjoituksin, lehdin jne. Kuitenkaan nämä opit eivät ole tänään vielä suuren yleisön tiedossa. Niitä ei opeteta kouluissa, eivätkä ne ole tämän päivän kristinuskolle tuttuja eikä läheisiä. Sanskritinkielellä kirjoitettu hindulaisten tärkein kirja on Bhagavad Gita, ”Herran laulu”. Se on eeppinen runoelma. Lainaan sen toisesta luvusta kohdan:
Delfoin oraakkeli kehotti: ”Tunne itsesi.” Mikä on tämä itse, joka tulisi tuntea? Tämä on elintärkeä asia, jota jokaisen tulisi selvittää itselleen. Pieni lapsi korostaa ’minä itse’. Kuka on tämä itse? Kun pohdimme kuolemaa, on luonnollista jatkaa samaa ajatusta: Kuka kuolee, mikä kuolee? Käytämme monta sanaa, jotka useimmille ovat hieman epäselviä; puhumme sielusta, hengestä, minusta, itsestä, persoonallisuudesta, ruumiista jne. Paavalikin puhuu avoimesti korinttilaiskirjeessä [1, 15: 51,53], jossa hän sanoo: ”Ilmoitan teille salaisuuden: me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme… Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen.” Ihmisen karkein käyttöväline on fyysinen ruumis. Se seuraa luonnollisesti fyysisen maailman lakeja, ja koostuu kuten kaikki muukin tällä tasolla vedestä, ilmasta, atomeista, molekyyleistä ym. Voidaan sanoa, että se on ikään kuin takki, minkä ihminen kuolemassa riisuu eli hylkää. On aivan päivänselvää, että fyysinen ruumis menehtyy kuolemassa. Se maatuu, hajoaa, ja ennen pitkää sen aineosat siirtyvät kierrätykseen, eli kehon käyttämä vety, hiili, magnesium, vesi ym. siirtyvät uusien muotojen rakennusaineiksi. Eihän tältä fyysiseltä planeetalta mikään häviä, eikä tänne tule mitään lisää. Ilmakehä pitää siitä huolen. Fyysinen materia muuttaa jatkuvasti muotoaan – ei tarvitse kuin katsoa peiliin niin sen voi todeta! Kaikki tiedämme oikein hyvin, miten helposti samaistamme ihmisen hänen fyysisen kehoon. Mutta ihmisen persoonallisuus, sielu ja henki eivät ole kotoisin fyysiseltä tasolta. Käytännössä me kuitenkin samaistumme ruumiiseemme. Aikojen saatossa olemme unohtaneet, keitä me olemme, ja keskitymme liian paljon fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen ja ylipäänsä fyysisen kuoremme kohentamiseen. Eihän tietoisuutemme, rakkautemme eikä esim. totuuden etsimisemme mitenkään liity fyysiseen olemukseemme. Teosofia esittää selkeän kaavion ihmisen eri kerrostumista. Joskus on puhuttu prinsiipeistä, ehkä selkeintä on puhua ihmisen eri käyttövälineistä tai eri ruumiista, joita voidaan luokitella olevan seitsemän. Kerrotaan, että ihminen voi oppia uutta ja kehittyä ainoastaan ollessaan inkarnoituneena fyysisellä tasolla. Siksi elämä maan päällä on niin arvokasta. Ja siksi henki aikojen saatossa alkaa kaivata takaisin tänne murheen laaksoon. Korkeammilla tasoilla henki ylläpitää ensisijaisesti täällä oppimaansa ja pystyy oppimaan hyvin vähän uutta. Kokemuksia ei samalla tavalla keräänny ylifyysisestä maailmasta. Mitä sitten kuolemassa tapahtuu? On tärkeää tietää tapahtumien kulku, ja valmistautua siihen. Dalai Lama kertoo kuoleman kirkkaan valon meditaatiosta. Sen avulla hän buddhalaisena kouluttaa mieltään käymällä läpi varsin yksityiskohtaisesti kuolemisen prosessin [Ilon päivä s142-43]. Tämä nk. kirkkaan valon tila alkaa sisimmällä tai hienovaraisimmalla tasolla kuolemisen hetkellä. Fyysinen tunteminen lakkaa. Hengitys lakkaa. Sydän pysähtyy, se ei enää lyö. Aivojen toiminta lakkaa. Mutta jäljellä on hyvin hienovaraisia tietoisuuden tasoja, jotka valmistautuvat – Dalai Laman sanoin – uuteen päämäärään elämässä. Tietoisuus kuoleman hetkellä (jota DL kuvasi) on vapaa kaksinaisuudesta ja sisällöstä, ja se saa puhtaan valon muodon. DL suorittaa tällaisen meditaation viisi kertaa päivässä. Hän käy siis päivittäin läpi kuoleman ja jälleensyntymisen – hän lähtee viisi kertaa pois ja tulee viisi kertaa takaisin. On siis olemassa hengellisiä traditioita, joissa määrätietoisesti valmistaudutaan kuolemaan ja uuteen elämään, jotta oltaisiin täysin hereillä kuoleman hetkellä – seikka, jota esim. Tiibetin buddhalaisuudessa korostetaan ja pidetään hyvin merkittävänä. Sogyal Rinpochen sanoin: ”Kun viha, halu ja tietämättömyys kuolevat, tulemme puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Kun kaikki, mikä hämärtää mielen luontoa, kuolee, (rigpan) kirkkaus alkaa vähitellen tulla esiin ja kasvaa. Koko prosessista tulee valon tilan kehitys…” [s311-12] Useimmat meistä tietävät, miten kuollessa elämä vetäytyy pois raajoista, miten pulssi ja syke hidastuvat, aistit lakkaavat toimimasta, hengitys muuttuu katkonaiseksi ja miten kuoleva vaipuu tiedottomuuden tilaan. Kuoleminen, kuin syntyminenkin, on pyhä hetki. Kun kuollaan ja synnytään, avaamme oven, kuljemme sen läpi, ja astumme toiseen tilaan, oven toisella puolen. Bachin Matteus-passiossa kuoro toivottaa kärsimyksestä vihdoin vapautuneelle ’levollista unta’ (ruhe sanfte, sante ruhe). Jokainen kuoleva ansaitsee lähellä olevien rukoukset Valon ja Rakkauden voimien hellän suojan vahvistamiseksi. Fyysinen eli maallinen kamppailu on päättynyt. Kaikki tuska, kärsimys, epäonnistuminen – yhtä hyvin kuin kaikki maaelämän ohikiitävät onnen hetket ovat nyt loppu. Piste. Tiedemiehetkin ovat todenneet, että vaikka sydän on pysähtynyt eikä pulssi enää lyö, aivoissa toiminta jatkuu samalla tavalla kuin syvässä unessa. Kuoleva siirtyy hitaasti pois fyysisen maailman piiristä. Lopullisesti sielu erkanee ruumiista, kun nk. hopealanka katkeaa. Saarnaaja kirjoittaa [12:6-7]: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa…Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” Hopealanka on yhdysside fyysisen ruumiin ja eetteriruumiin välillä. Se on fyysisille silmillemme näkymätön. Vasta kun se katkeaa, kuoleva kuolee ja koko fyysinen keho joutuu molekyylitasolla sekasortoiseen tilaan ja välittömästi käynnistyy hajaantumisen vaihe. Kehomme rakennusaineet liittyvät hiilen, vedyn, hapen, kalsiumin ja muiden alkuaineiden joukkoon, yhdistymään ja eroamaan kerran toisensa jälkeen täällä maapallolla [Taivasyhteys s13]. Luomiskertomuksessa tapaamme Aatamin, jonka nimi on johdettu hepreankielisestä sanasta adamah, joka merkitsee maaperää. Kristillisessä hautausriitissä pappi toistaa ” maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman”. Se on väärin. Papin pitäisi mielestäni sanoa: ”Maasta on sinun fyysinen ulkomuotosi eli kuoresi tehty, siksi se maahan palaa. Se koostuu sen tason aineesta. Henkinen itsesi elää ikuisesti.” Sehän on kristinuskon ydin. Sanoohan Paavali selkeästi että ”tämän katoavaisen (ruumiin) on pukeutuminen katoamattomaan, ja tämän kuolevaisen (ruumiin) on pukeutuminen kuolemattomuuteen”. [1. Kor 15:53] Ennen tätä Paavali selkosanoin julisti, että ”Eihän se, mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole.” [1. Kor. 15:36] Palaan vielä siihen rituaaliin ”maasta sinä olet tullut…”. Tämän fyysisen puolen korostaminen vääristää ja vahvistaa pelkoa ja avuttomuutta, minkä monet kokevat kuoleman läheisyydessä. Toistan vielä, että kuolemisen hetki on sikälikin pyhä, että ihminen toisaalta jättää yhden maailman, ja samanaikaisesti syntyy toiseen. Ei ole olemassa mitään ei-olemisen tilaa. Kun hopealanka on katkennut ja ihmisen fyysiset toiminnat ovat lakanneet, mitä tapahtuu? Ihminen on edelleen sama ihminen. Eikä hän lennä minnekään pois, minnekään taivaaseen. Hän jää sinne, missä hän on. Ihmisen tajunta eli tietoisuus, läpäisee hänen kaikki kehonsa, nyt vain se karkein keho on poissa. Sama tajunta jatkaa olemassaoloaan. Ihminen on sama ihminen edelleen, vaikkei hänellä olekaan fyysistä kehoa. Miten voisi toisin olla? Ihminen on edelleen sama ihminen. Tilanteesta riippuen hänen tajuntansa sumenee, mutta ei välttämättä. Me olemme kaikki erilaisella tajunnan tasolla. Paavalihan sanoo, että me muutumme. [1. Kor. 15:51] Toiset meistä ovat henkisesti kehittyneempiä toiset hyvin kiinni tässä fyysisessä maailmassa. On vanhoja sieluja ja nuoria. Kuoleman olemme kaikki käyneet läpi varmaan satoja kertoja, vaikkemme sitä muista. Toisaalta, muistammeko oman syntymämme? Ja vaikkemme muista, kukaan ei varmaan kiellä sitä tosiasiaa, että on syntynyt. Kehitys vie kaikkia eteenpäin. On selvää, että ihminen, joka on käyttänyt suurimman osan elämästään palvellakseen toisia epäitsekkäästi ja vuosikymmenet valmistautunut elämään vailla fyysistä kehoa, on hyvin erilaisessa tilanteessa kuin hän, jolle fyysisen sekä tunne maailman tason ilot, himot ja intohimot ovat kaikki kaikessa. Useimmat meistä sijoittuvat näiden keskiväliin. Kerrotaan, että pian kuoleman jälkeen ihminen näkee ja käy läpi menneen inkarnaationsa, yksityiskohtia myöten. Se on ikään kuin filmiä katsoisi. Hän näkee koko elämänsä; onnistumiset ja erehdykset, objektiivisesti. HPB sanoo että ”hän tietää ja tuntee oikeiksi kaikki häntä kohdanneet kärsimykset” [TA s153]. Tämä on siis valtava ymmärtämisen, oppimisen ja kehittymisen hetki. Vastaavasti, hetkellä jona ’minä’ jälleen syntyy maan päälle ja herää deevakhan- eli taivasmaailmatilastaan, hän katsoo eteenpäin ja näkee sen elämän mikä häntä odottaa, ja ymmärtää syyt, jotka siihen johtavat [TA s153]. Näissä risteyskohdissa tämä minä, tulee lyhyeksi hetkeksi siksi jumalaksi, joka hän oli, ennen kuin hän ensi kerran astui alas aineeseen ja ruumiillistui. Henkiselle itsellemme tulee kuolema aina vapauttajana ja ystävänä [TA s152], siis nimenomaan henkiselle! Siirtyminen pois fyysisestä maailmasta on helpompi hänelle, joka siihen on valmistautunut, toisaalta useimmille siirtyminen on vaipumista uneen, voisi sanoa. Unihan on meille pieni kuolema. Joka yö jätämme fyysisen tietoisuutemme ja siirrymme unen maailmaan – harva meistä säilyttää nukkuessa tietoisuutemme. Teosofia opettaa kuitenkin, että voimme suuresti hyödyntää unen aikaa auttaen ja palvellen kanssaihmisiämme. Jotta se onnistuisi, tulisi meidän ennen nukahtamista hartaasti rukoilla esim. ihmiskunnan puolesta, niiden joiden tiedämme olevan hädässä ja sairaina, ja meidän tulee tietoisesti tarjoutua Korkeimman palvelukseen, eli pyhittää itsemme auttamistyöhön. Rukoileminen ja kaikkinainen henkinen pohdiskelu ja tutkiminen on työtä. Rankimmasta päästä. Se on keino, millä voimme oppia epäitsekkyyttä. Rakastavien ajatusten levittäminen vaikkapa kauppareissulla on ei vain hyödyllistä, vaan mullistavan siunauksellista! Sen oppiminen eli ajatustensa hillitseminen ja ohjaaminen, ei ole ihan pikku juttu. Miten jatkuu äsken fyysisesti kuolleen elämä? Hän ei siis lähde minnekään pilven reunalle harppua soittamaan. Hän näkee eli käy läpi menneen elämänsä. Ja herää pikkuhiljaa uuteen todellisuuteen. On kerrottu, että se todellisuus on Valoa täynnä, täynnä elämää. Kerrotaan, että läheinen rajan taakse siirtynyt omainen tai ystävä on siellä vastaanottamassa tulijaa. Ihmisen tajunta eli tietoisuus, toimii ihmisen kaikissa käyttövälineissä. Eli ihminen on sama kuin ennen kuolemaansa. Sama tajunta seuraa häntä. Voidaan sanoa, että tajunta on jumalallinen voima, joka on kaiken ilmennyksen takana [EV Valv.ong. s185]. Theosophyforward julkaisi viime joulukuussa Barbara Hebertin artikkelin kuolemasta ”Death and Lessons to Learn”. Erityisen mielenkiintoisen osan käsitti muuan lastenpsykiatrin Jim Tuckerin tutkimuksen. [Bonner-Lowry Profession of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences at the University of Virginia] Tri Tuckerin hypoteesi on järjellinen selitys siitä, miten jälleensyntymä on mahdollinen ja siihen liittyy keskustelu koskien tietoisuuden jatkumoa fyysisen kuoleman jälkeen. Hän perustelee hypoteesiaan kvanttimekaniikalla. Joidenkin kvanttiteoreetikkojen mukaan tapahtumat, joihin liittyy universumin pienimmät hiukkaset (protonit ja elektronit) esiintyvät vain silloin, kun niitä tarkkaillaan. Tämä viittaa mahdollisuuteen, että aineellinen maailma ei luo/kehitä tietoisuutta, vaan pikemminkin että tietoisuus luo/kehittää aineellisen maailman. Tämä oli Max Planckin uskomus – hänet tunnetaan kvanttimekaniikan isänä. Käy siis järkeen, että mikäli tietoisuus luo aineellisen maailman, se ei tarvitse aineellista maailmaa ollakseen olemassa, ts. tietoisuus on olemassa tämän aineellisen olemassaolon ulkopuolella. Täten tietoisuus ei tarvitse fyysisiä aivoja ollakseen olemassa. Tri Tuckerin hypoteesi selittää, että mikäli tietoisuus ei tarvitse fyysisiä aivoja, se voi jatkaa senkin jälkeen, kun fyysiset aivot lakkaavat toimimasta. Monelle henkisen polun etsijälle tämä ei sisällä uutta informaatiota, mutta on kuitenkin rohkaisevaa tietää, että tiedemiehet ja tutkijat ovat löytämässä tieteellisiä selityksiä sellaisille ilmiöille, jotka monet intuitiivisesti hyväksyvät tai ovat löytäneet oman henkisen etsimisen kautta. Annie Besant sanoo aivoista hienon vertauksen: aivot eivät tuota ajatusta enempää kuin urut säveltä. Tiede tutkii innostuneesti tietoisuuden jatkumoa kuoleman jälkeen. Neurotieteilijä Eben Alexander on julkaissut kuolemankokemuksestaan useita kirjoja. Hänen oma kokemuksensa todistaa ainakin hänelle, että tietoisuus jatkuu, vaikka ihminen on täysin aivokuolleena. Hän sai bakteeriperäisen aivoinfarktin, ja kuuden päivän kooman myötä häntä pidettiin jo menetettynä tapauksena, kunnes hän kaikkien, jopa lääketieteen ihmeeksi, avasi silmänsä ja palasi elämään. Lisäarvon hänen tekstiinsä tuo ilman muuta se, että hän on Harvardin käynyt tiedemies. Haastattelussa hän kertoi, että perinteinen käsitys on, että aivot luovat tietoisuuden. Hänen viestinsä tänään on, että aivot eivät luo tajuntaa, ne toimivat pikemmin suodattimina. Teosofi-lehti haastatteli Alexanderia, ja haastattelu päättyy hänen sanoihin ”voimme kaikki suorittaa tuota tutkimusmatkailua omassa tietoisuudessamme rukouksen sekä mietiskelyn avulla” [s31]. Eben Alexanderin kirja Totuus taivaasta, Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus ilmestyi 2012. Kirja kohosi kansainväliseksi bestselleriksi. Hänen kokemansa ydinsanoma on lohdullinen: ”Olet rakastettu ja hyväksytty. Sinulla ei ole mitään pelättävää. Et voi tehdä mitään väärin.” Fyysisen maailman rajan toisella puolella hän kohtasi ensin epämiellyttävän maan, mutta pian valontäytteisen, ja kertoo, että oli kummallisimmassa ja kauneimmassa maailmassa, minkä oli koskaan nähnyt. Eben Alexanderin omakohtainen kokemus on, että elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu toisella puolella kauniimpana ja täydempänä. Eräänä kuriositeettina mainitsen hänen kokemuksensa, että ylisissä maailmoissa riittää, että kun tuntee ja pystyy ajattelemaan jotain, niin jo siirtyy sitä kohti. Hän vakuuttaa, että tiede, jolle on omistanut suuren osan elämästään, ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä hän oppi tuonpuoleisessa. Ja hyvinkin lohdullisesti hän kirjoittaa, että ”Sinä et ole se, mikä luulet olevasi. Olet paljon, paljon enemmän. Mutta tullaksesi siksi sen yksinkertaisen maallisen henkilön, joka sinä nyt olet, on kuoltava. Sinusta on tultava myös taivaallinen olento.” [T-yhteys s88] Samankaltaisia kirjoja on ilmestynyt paljon, mm. Anita Moorjanin kirja Kuolema antoi minulle elämän ja Dannion Brinkleyn Kuoleman salaisuudet, Seitsemän opetusta henkimaailmasta – Dannion B. sanoo kokemuksenaan mm. että ”kohtaamme henkimaailmassa jotakuinkin samat ongelmat ja asenteet kuin fyysisessä elämässämme ja jatkamme niiden työstämistä” [s82], ja vielä: ”Jos muistat vain yhden opetuksen henkimaailmasta, anna sen olla tämä: ajatuksemme luovat asenteemme ja yhdessä ne luovat elämän laadun, jonka koemme – niin täällä kuin elämän jälkeenkin” [s81.] Kannattaa muistaa, että niin kuin meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen, niin myös kuolemanjälkeinen tilamme, ja elämämme tulee olemaan ainutlaatuinen. Ehkä siksi en keskity niin paljon eri ihmisten kuoleman lähellä oleviin kokemuksiin. Turun yliopistossakin tutkitaan tietoisuutta eli tajuntaa. Professori Antti Revonsuo sanoo, että ”maailmamme syntyy mielessä” [HS 20.1.17]. Tutkijat pohtivat, mitä ihmisen tajunnallinen sielu ja mieli ovat perusolemukseltaan ja kuinka ne kiinnittyvät fyysiseen kehoomme ja aivoihimme. Vaikuttaa siltä, että uskonnot, idän viisaus ja tiede ovat lähestymässä pikkuhiljaa toisiaan. Uskonnot kehottavat ihmistä elämään epäitsekkäästi toisia kunnioittaen ja rakastaen, hyvää tehden. Ne opettavat nöyryyttä, väkivallasta pidättäytymistä, puhtautta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Kristinusko kiteyttää tämän sanoin: ”tehkää toisille niin kuin toivotte teille tehtävän”. Kulunut maanpäällinen elämämme määrää kuolemanjälkeisen elämämme sekä seuraavan ja seuraavat inkarnaatiomme. ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää.” [Gal. 6:7] Karman laki eli menneen elämän syy–seuraus-suhteet eivät kohdistu kuolemanjälkeiseen elämään. Kun fyysinen elämä on päättynyt, pian sen jälkeen haihtuu eetterikeho. Usein ihminen on sinä vaiheessa kuin horroksissa ja vaipuu tiedottomuuteen. Himoruumis/haluruumis (astraaliruumis) on ihmiselle eläessään maan päällä tavallaan se kaikkein vaarallisin elementti. Kaikki meidän intohimot, halut ja mielenliikutuksemme toimivat siinä ja toimiessaan vapaasti saattavat ajaa meidät mielettömyyksiin: kostoon, mustasukkaisuuteen, kateuteen jne. Ilman fyysistä kehoa himomme ja halumme, jotka edelleen toimivat himo (astraali)ruumiissamme, eivät pysty toteutumaan vaan tyydyttämättöminä aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Himoruumis häviää aikanaan kuten myös nk. alempi ajatusruumis (alempi mentaali). Nämä mainitut toimivat kärjistetysti sanottuna ihmisen itsekkäiden pyyteiden työkaluina. Useimmat ihmiset eivät ole erikoisen itsekkäitä, pyyteitä täynnä. Mutta eivät myöskään hengellisesti puhtaita ja antautuen kokonaan toisten palvelemiseen. Me useimmat olemme siltä väliltä. Joudumme niin kuin Paavali toteamaan että ”miksi minä en tee sitä hyvää jota tahdon, vaan sitä pahaa, jota en tahdo” [Room. 7:19]. Olemme vielä heikkoja. Nämä alemmat kehot tai aiemmin prinsiipeiksi kutsutut, häviävät pikkuhiljaa. Jäljelle jää korkein Itse, myös Egoksi kutsuttu. Taivastila (deevakhan) on välitila, johon ihmisen korkein Itse (atma-buddhi-manas) siirtyy sen jälkeen, kun kaikki alemmat kehot ovat haihtuneet. HPB sanoo että ”deevakhaanissa jokaisella ihmisellä on oman tajuntansa luoma paratiisi ympärillään” [TA s99]. Hän sanoo, että se on ”sieluntila, mutta paljon eloisampi ja todellisempi kuin ihanin uni”. Se on oman tietoisuutemme harhatila. [TA s144] Se on onnen ja autuuden tila, jossa tavallinen kuolevainen on unohtanut kaiken tuskan ja surun. Taivastila (deevakhantila) on sielun lepäämistä elämän aherruksesta [TA s148]. Siinä minä voi edelleen kehittää jotain kykyä, jota päättyneessä elämässä rakasti, kuten soitantoa tai maalaustaidetta. Korkeampi minä pysyy taivastilassa (deevakhan) kunnes uusi ruumistuksen hetki koettaa. Kerrotaan että Itse, korkeampi minä (manas-buddhi-atma) alkaa kaipaa uutta ruumistusta, mahdollisuutta oppia ja kehittyä – sekä sovittaa vanhat rikkomuksensa. Todellinen rakkaus, pyhä ja henkinen, on kuolematon, ja se vetää yhteen ne, jotka ovat rakastaneet toisiaan. He kohtaavat jälleen uudessa ruumistuksessa, saman perheen jäseninä tai muuten läheisinä. [TA s143] Jälleensyntyvä minä on yksilöllinen, kuolemattoman minän, eli atma-buddhisen monadin käyttöväline. [TA s125] Jokaisesta persoonallisuudesta säilyy jotakin, mikä jättää ikuisen leimansa jälleensyntyvään, alati pysyvään Itseen, eli henkiseen minään. [TA s126] Eihän koko touhussa muuten olisi minkäänlaista järkeä! Minä, syyruumis, varjostaa jokaista persoonallisuutta, johon karma pakottaa sen ruumistumaan. [TA s131] Kuolema on unta [TA s155] ja unesta herää uusi persoonallisuus, joka kätkee sisäänsä ihmisen kuolemattomat kehot. Mutta se kätkee sisäänsä myös karmansa. Koska unohdus peittää ihmisen kaiken menneisyyden, hän luulee aina elämässä kärsivänsä viattomasti vailla oikeutettua syytä. [TA s154 ] Me emme muista menneitä rikkomuksiamme, luulemme yleensä, että kärsimme vailla syytä, että mieletön sattuma rankaisee meitä. Paras mitä voimme tehdä, on rakkaudella palvella kanssaihmisiämme, voittaa moninaiset himomme (perinteiset seitsemän kuoleman syntiä ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, lisään ehdottomasti itsekkyyden) ja totuttautua ajatukseen, että ihminen on henkinen olento. Henkisiä ja jumalaisia voimia on uinuvina jokaisessa ihmisessä. [TA s169] Luottaen kehityksen lakiin on aivan varmaa, että eräänä päivänä jokainen ihminen saa kokea täydellisen vapautumisen tästä aineellisesta maailmasta ja saa elää sitä jumalallista elämää, joka on hänelle varattuna – mihin tehtäviin hän silloin siirtyy, en osaa arvata. Sogyal Rinpoche sanoo kirjassaan Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, että hengellinen tieto on ainoa, joka auttaa meitä todella kohtaamaan ja ymmärtämään kuoleman [s27]. Oma sydämemme on täynnä hengellistä tietoa. Sen esille nostaminen sieltä on vaativa projekti, elinikäinen prosessi. Menetelmänä on mietiskely, epäitsekäs meditatiivinen elämä, opiskelu ja rakkaus. Prosessin edetessä oppilas saa sydämestään tarkempaa tietoa. Dalai Lama toteaa, että on tärkeää auttaa muita kuolemaan hyvin. Se ensisijaisesti auttaa rauhoittamaan heidän mielensä. Sogyal Rinpoche sanoo [s83] saman, minkä lukuisat muutkin: ”’Suurin lahja jonka voit itsellesi tässä elämässä antaa, on että opettelet meditoimaan. Sillä vain meditaation kautta voit lähteä matkaan löytämään todellisen luontosi ja siten löytämään sen varmuuden ja luottamuksen, jota tarvitset elääksesi hyvin ja kuollaksesi hyvin. Meditaatio on tie valaistumiseen.” Bhagavad Gitan kokonaisvaltainen näkemys: ’Joka luopuu kaikista haluistaan / ja kulkee vailla mielitekoa / ilman omistamisen halua / ja itsekeskeisyyttä, löytää rauhan... Se on Brahmanin olotila... / Kun ihminen on sen saavuttanut, harha ei enää saa hänestä otetta. / Jos hän pitäytyy tässä tilassa kuolemansakin hetkellä, hän saavuttaa vapautumisen, brahmanin. [BG 2: 71-72] Brahman on persoonaton, Korkein ja maailmankaikkeuden sielu, jota ei voida havaita, jonka olemuksesta kaikki valuu ulos ja johon kaikki palaa; se on ruumiiton, aineeton, syntymätön, ikuinen, aluton ja loputon. Se on kaiken läpäisevä ja se elävöittää korkeimman jumalan samoin kuin pienimmänkin kivennäisatomin). [TA s291] Miten voimme auttaa äskettäin kuolleita? ”Erehtyminen on inhimillistä, anteeksianto on jumalallista.” [TKK 13. luku] Myötätuntevasta sydämestä säteilevä voima ja lämpö voivat ulottua auttavina kaikkiin tiloihin ja kaikkiin maailmoihin [s362]. Lausu mantra, esim. OM MANI PADME HUM, myötätunnon buddhan mantra, joka puhdistaa jokaisen niistä negatiivisista tunnetiloista, jotka ovat jälleensyntymisen syy. Yksinkertaisesta hyvien ajatusten suuntaamisesta kuolleeseen on hänelle erittäin paljon apua. [s365] Lähteet: Teosofian Avain – H. P. Blavatsky Valveutumisen ongelma – artikkelikokoelma Bhagavad Gita – Herran laulu Totuus taivaasta, Taivasyhteys – Eben Alexander (mukana Sacred Acoustics) Kuoleman salaisuudet – Dannion Brinkley ja Kathryn Brinkley Jälleeensyntyminen – Annie Besant Sogyal Rinpoche – Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta Hodson C. W. Leadbeater – Kuoleman toisella puolella Quest, winter 2019 Nelda Samarel "Preparing for Death and After"
|