Erja Lahdenperä

Pidättäydy ahneudesta ja omistaudu ihanteelle

Aparigraha, viides ja viimeinen pidättäytymissääntö, kehottaa pidättäytymään ahneudesta ja saituudesta. Sanskritinkielinen juurisana graha merkitsee takertumista ja kahmimista. Kyse on siis kasaamisesta ja kahmimisesta monessa mielessä ja monella tasolla. Sääntö muistuttaa varastamisesta pidättäytymistä, mutta tämänkertainen sääntö merkitsee myös, että vaikka saisimme vapaasti ottaa niin paljon kuin haluamme, ei ole viisasta kerätä enempää kuin tarvitsee.

Kaikki pidättäytymisohjeet koskevat ulkoista elämäämme, käyttäytymistämme siinä. Viimeinen ohje on pitäytymistä yksinkertaisuudessa ja siinä, mitä meillä jo on. Kirjassaan Raja-jooga V. W. Slater sanoo sen olevan samalla tyytyväisyyden kokemista, kun ei kaipaa kaikkea sitä, mitä ei vielä ole saanut tai mitä pitäisi olla lisää. Slater ehdottaa, että aamumietiskelyssä tätä hyvettä pohtiessamme voimme ajatella, että tärkeintä ei ole mitä omistaa, vaan kuinka omaisuuttaan tai ominaisuuksiaan käyttää.

Ahnehtia voi paitsi ruokaa myös elämyksiä, saavutuksia, arvostusta tai lahjakkuutta. Rauhoittumista voi auttaa toteamus, että vaikka käyttäisi kaiken käytettävissään olevan ajan erilaisiin asioihin, niin suurin osa kaikesta mahdollisesta jäisi kuitenkin saavuttamatta ja kokematta. Ilman jääminen on väistämätöntä, olipa miten rikas, älykäs tai arvostettu tahansa.

Kun raja on kuitenkin jossain, on parempi asettaa se niin, että asiat vielä olisivat kohtuullisia ja luontevia. Rajojensa löytämiseksi on hyvä kuunnella olemuksensa eri puolia. Ruumis ei jaksa mitä tahansa ja sekä sosiaalisessa kanssakäymisessä että työn tekemisessä on kohtuus paikallaan. Mitä tahansa liioitellessamme kokonaisuus kärsii ja erityisesti sen heikoin kohta. Valintojen tekeminen on välttämätöntä. Ellemme tee niitä itse, elämä tekee niitä puolestamme esimerkiksi sairauden tai kadotettujen ystävyyssuhteiden muodossa.

Pidättäytymissäännöt

Pidättäydy väkivallasta

Pidättäydy valheellisuudesta

Pidättäydy varastamisesta

Pidättäydy aistillisuudesta

Pidättäydy ahnehtimisesta

Kaikki pidättäytymissäännöt opettavat meitä ottamaan päätäntävallan omasta elämästämme ja käyttäytymisestä itsellemme. Ne kehottavat meitä tarkkailemaan toimintaamme, vetämään rajoja, harjoittamaan erottamiskykyämme ja noudattamaan omia ihanteitamme. Meillä on vapaus noudattaa niitä valitsemassamme muodossa ja tiukkuudessa. Yleisohjeena on, että ensin tulee karsia karkeimmat ja ilmeisimmät puutteet. Erottamiskyky ja kurinalaisuus paranevat ja vähitellen voidaan käydä käsittelemään puutteiden hienostuneempia muotoja.

Teosofinen kirjallisuus kertoo, että paheet seuraavat meitä aina lopulliseen valaistumiseen asti. Parhaimmillaan tarkkailu ja harjoitus tulevat kuitenkin niin automaattisiksi, että prosessiin ei tarvitse käyttää niin paljon energiaa kuin alussa. Kerrotaan, että henkinen polku ei helpotu vaan käy yhä vaikeammaksi, niin että lopulta polulla kulkemista kuvataan veitsen terällä kulkemisena. Siksi perustan tulee olla niin luja kuin suinkin mahdollista, sillä mitä pidemmälle etenee, sen korkeammalta epäonnistuessaan myös putoaa.

Pidättäytymissäännöt opettavat meitä tulemaan toimeen ulkoisen maailman kanssa ja harjoittamaan siinä toimiessamme tasapainoisuutta ilman, että ulkoinen maailma ja sen kaikki virikkeet ja aistimukset määrittelisivät halujamme ja kiinnostuksemme kohteita. Valta otetaan maailman houkutuksilta tietoisuudelle itselleen. Persoonallisuus opetetaan kurinalaisuuteen ja kohtuullisuuteen ja mielen kiinnostukset suunnataan sisäisiin ponnistuksiin.

Harjoittamissäännöt

Harjoita puhtautta

Harjoita tyytyväisyyttä

Harjoita itsekuria

Harjoita itsetutkiskelun

Antaudu ihanteelle, Ishvaralle

Nämä kehotukset ovat sisäisiä harjoituksia. Ne on tarkoitettu niille yksilöille, joita ulkoinen maailma ja sen ihanteet eivät enää tyydytä. Ne ovat sääntöjä omaehtoisen, selkeän valinnan tehneelle ihmiselle, yksilölle, jolle sisäinen merkitsee enemmän ulkoinen. Näiden sääntöjen noudattamisella ei voi päteä ulkoisessa maailmassa. Samoin niiden noudattamista valvoo vain yksilö itse ja mahdollisesti hänen opettajansa, gurunsa. Vaikutukset sen sijaan näkyvät mm. muuttuneena olemuksena ja käyttäytymisenä.

Edellä mainittujen sääntöjen noudattaminen on ennen kaikkea tietoisuutemme muuttamista sopivaksi tuntemaan se todellisuus, joka on kaiken ilmenneen ja vaihtuvaisen takana. Jotkut kutsuvat tätä päämäärää Jumalan tuntemiseksi, jotkut pitävät sitä Totuuden, korkeamman Itsen tai Elämän tuntemisena. Sitä kuvataan myös täydellisenä antautumisena Ishvaralle, meidän kehityspiirimme korkeimmalle tietoisuudelle.

Patanjalin joogasutrissa kuvataan koko tietoisuuden kehitysprosessi. Tietoisuus on ensin herätetty olemaan hyvin kiinnostunut kaikesta ulkoisesta, samsarasta. Sen tulee kehittää siinä ymmärrystään ja taitojaan. Siksi tietoisuudelle järjestetään erilaisia olosuhteita ja kohtaloita. Yksilöllisen tietoisuuden omaksumiskyky määrä sen etenemissuunnan ja nopeuden. Sen kuuluu kehittää avukseen voimakas persoonallisuus ja lukuisia taitoja voidakseen ymmärtää, todella käsittää yhä suurempaa kokonaisuutta eli kaikkea sitä, mitä me vielä koemme ei-itseksemme.

Joogan termeillä ilmaistuna tietoisuus vähitellen erilaisten kokemusten avulla alkaa ymmärtää ei-itseä niin, että ei-itsestä tulee itse. Tietoisuuden rajat muuttuvat niin, että sen piiriin kuuluu yhä suurempia kokonaisuuksia ja se kykenee yhä täydellisemmin sulautumaan niihin. Toinen tapa ilmaista tätä prosessia on sanoa, että opimme rakastamaan. Rakastaminen tässä merkityksessä ei ole niinkään tunnetta kuin luontaista ymmärtämistä, toisen (ei-itsen) kokemista yhtä tärkeäksi kuin itse ja tästä seuraavaa luonnollista toimintaa, jossa rakastetun ei-itsen hyvinvointi otetaan huomioon aivan yhtä tärkeänä kuin oma hyvinvointi. Rakastamisen tilassahan ei osaa määritellä, missä itse päättyy ja toinen alkaa, vaan ne ovat joustavasti yhtä. Koko joogan päämäärän voidaan sanoa olevan juuri tämän: ei-itsestä tulee itse. Lopullisesti se tapahtuu mielen muunteluiden päättyessä ja näkijän asettuessa pysyvästi omaan olennaiseen ja perimmäiseen olemukseensa (I. K. Taimni, Joogan tiede, osa I, sutra 2 ja 3).

Prosessi voidaan ilmaista lyhyesti, mutta tie lopulliseen oivaltamisen on subjektiivisesti kokien pitkä. Nykyisessä ihmiskunnan kehitysvaiheessa on mielen kiinnostuksen kohteissa tapahtumassa suuri suunnan muutos. Kyseessä on tietoisuutemme mielenkiinnon ja voiman suuntaaminen uudella tavalla. Vasta tämä suunnan muuttaminen ulkoisesta sisäiseen mahdollistaa tietoisuudellemme aidon ja todellisen oivaltamisen. Se on vertauskuvallisesti alkemistista kullan tekemistä, prosessi, jossa koko olemuksemme tulee muuttumaan. J. Krishnamurti puhui jopa fyysisestä muutoksista aivoissamme.

Suunnan muutoksessa mielen kiinnostukset maailmallisiin asioihin vaimennetaan. Täten tietoisuus vapautetaan etenemään kohti omaa keskustaa ja sisäistä tietoa. On kyse pikemminkin esteiden poistamisesta kuin varsinaisesta ponnistelusta kohti keskustaa, sillä sisäinen alkuperämme vetää meitä puoleensa heti, kun ulkoinen vetovoima lakkaa. On sanottu, että oivaltaminen on itse asiassa yhtä helppoa kuin kukan poimiminen ja luonteeltaan enemmän irti päästämistä kuin jonkin saavuttamista.

Kyky kääntyä sisimpänsä puoleen on meissä sisäsyntyinen, ihmisen olemukseen kuuluva, rakenteellinen ominaisuus. Sitä ei kukaan meille enää anna eikä sitä voi ottaa meiltä pois. Oppiaksemme meidän on kuitenkin hankittava valmiudet ymmärtää opetusta. Opettajan ja opetuksen sanotaan olevan kaikkialla läsnä vain odottaen kykyämme vastaanottaa. On sanonta, että opettaja on valmis kun oppilas on valmis.

Tietoisuutemme, ponnistellessaan voimallisesti jossain asiassa, j osta se on aidosti kiinnostunut, on energinen ja kyvykäs. Se saattaa pohdiskella mielenkiintonsa kohdetta monelta puolelta ja pitkän aikaa. Lopulta se päästää irti aiheesta, rentoutuu. Tietoisuus voi silloin vetäytyä omaan luonnolliseen keskukseensa eli laya-keskukseen. Laya-keskuksen kautta tietoisuus siirtyy seuraavalle tiedostamisen tasolle, jolloin pohdittavan ollut asia avautuu uudella tavalla, tuoreesti ja ymmärrettävästi (tasoja ovat mm. astraalitaso, konkreettinen mieli, abstrakti mieli, buddhinen taso ja atminen taso). Oivallukseen liittyy aina energian vapautumista ja iloa. Oivallusten mekanismi on sama, vaikka niiden kohde ja laajuus vaihtelevat. Arkista, pientä oivallusta voi verrata tuikkukynttilän syttymiseen ja valaistumista taas siitä annettujen kuvausten perusteella valtavaan energian purkaukseen ja tietoisuuden laajentumiseen. Valaistumisiakin on tietysti eri asteisia.

Menetelmä on aina sama ja juuri se meidän tulee opetella. Mieli täytyy irrottaa maailmallisista kiinnikkeistään, keskittää se johonkin aiheeseen, pohtia sitä ja päästää irti. Jotta näin voisi toimia, on oltava sopusoinnussa ulkoisen maailman kanssa eli hallittava yhteiskunnalliset hyveet ja kyettävä hoitamaan oma arkiset toimet sujuvasti. Vain silloin syntyy tarvittava mielenrauha, tilaa pohdiskella valittua aihetta. Mietiskelyä ei voi harjoittaa myöskään, jos tekee koko ajan mieli jotain. Mielen hiljentämistä sanotaankin kaikkein vaikeimmin saavutettavaksi taidoksi.

Maailmalliset ongelmat ja kunnianhimot eivät koskaan pääty, olimmepa missä asemassa tai kuinka ylevissä olosuhteissa tahansa. Tästä pitää huolen ilmennyksen jaksollisuus. Niin merkittävää henkilöä ei ole ollut, etteikö hän olisi lopulta kuollut ja vähitellen unohdettu.

Sana persoonallisuus kuvaa maailmallista puolta itsestämme. Persoonallisuudesta, hienostuneestakin, tulee lopulta este tietoisuuden kehittämisessä. Persoonallisuutta kiinnostaa vain sen oma kokemuspiiri. Se näkee itsensä aina maailmansa keskiössä muun maailman sijoittuessa ympärille. Sitä kiinnostaa mm. sen saama arvostus ja se mittaa kaiken aikaa onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan heijastamalla itseään muihin. Tästä perusominaisuudestaan johtuen persoonallisuus, alempi nelinäisyys, ei voi ylittää itseään. Persoonallisuus, hieno ja sivistynytkin, pysyy oman itsensä ja kokemuspiirinsä vankina. Tähän tilanteeseen on olemassa ulospääsy. Yksi tehokkaimmista keinoista on niyaman viimeinen sääntö: omistaudu ja antaudu ihanteelle. Toiset puhuvat antautumisesta Ishvaralle, toiset antautumista Korkeammalle Itselle. Sillä ei ole kovin paljoa merkitystä, millä nimellä kutsumme tätä antautumisen kohdetta, sillä merkittävintä on itse prosessi. Antautumisella ihanteella tarkoitetaan antautumista jollekin sellaiselle, joka on persoonallisuuttamme korkeampaa ja suurempaa.