Emmi Leimu

Kansallisuuskysymys

Pyrkiessämme seuraamaan elämän kehitystä sekä ymmärtämään sen erilaisia ilmennysmuotoja olemme joskus sivunneet kansallisuuskysymystäkin Teosofisen Seuran presidentin R. D. Arundalen meille aikoinaan viitoittaman työohjelman mukaisesti. Keskustellessamme loosheissamme mainitusta kysymyksestä sekä juurirotujen ja kansojen synnystä, olemme tulleet huomaamaan, että ei ole sattuma, mihin rotuun, maanosaan ja kansaan synnymme vaan että se on kulloinkin meidän kehitystämme vastaava. Juuri tuo ihmiskunnan ryhmittyminen eri kansakunniksi on valtavasti vaikuttanut historian kulkuun, ja sen mukaan voidaan kansallisuuden kehitystä seurata muinaisuuteen saakka, jolloin rotua ja heimoa sitoivat johtajien antamat määräykset ja tavat.

Käsitellessämme yleensä tätä kysymystä puhumme kansallisesta aatteesta ja kansallistunteesta kuin se olisi sama asia, mutta siinä on suuri periaatteellinen eroavaisuus, ja seuraavassa erotetaankin nämä käsitteet toisistaan.

Kansallisuusaate on maassamme vasta alun toistasataa vuotta vanha. Varsinaisesti se alkoi vasta 1840-luvulla J. V. Snellmanin herätteestä. Oikeastaan voisimme sanoa, että todellisuudessa hän on sen isä ja synnyttäjä. Vaikka jo vuonna 1809 historialliset tapahtumat tavallaan loivat Suomen sisäisen itsenäisyyden, jäi se kuitenkin vain unelmaksi, jonka pohjalle myöhemmin versoi uusia herätteitä, sillä kansallisen kehityksen edellytyksenä on vapaamielinen, kansanvaltainen johto. Varsinaisen voimaperäisyyden sille antoi 1861 Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä sanoessaan nuo siivekkäät sanat: ”Tästä päivästä alkaen on Suomi kohotettu kansakuntien joukkoon.”

Viimeiset vuosikymmenet ovat kuitenkin näyttäneet siltä, että kansallisuusaate ei olisi ollut kovinkaan paljon esillä. Näyttää siltä, että kansojen samoin kuin sen yksityisten ihmistenkin elämässä olisi omat nousu- ja laskukautensa. Kuten yksilön elämässä, niin kansankin elämässä on omat kriisinsä, jotka tavallisesti ilmenevät sisäisenä tyytymättömyytenä ja eri suuntiin repivinä voimina. On kuin kansan sielu olisi käymistilassa, etsien uusia uria, uusia ilmaisumuotoja, jotka kuitenkin inhimillisten toimien epäpuhtauden ja yksipuolisen persoonallisen ja usein hyvin alkeellisen elämänymmärryksen vaikutuksesta yhtyvät kansalliskiihkoksi, nurkkaisänmaallisuudeksi, epäilyttäviksi kansanliikkeiksi ym., mikä todellisuudessa on vain merkittävän asian hyvin ikävä ja kohtalokas nurea puoli, joka omaa erikoisuuttaan tehostaakseen vaarantaa niin kansallisen kuin kansainvälisenkin turvallisuuden. Mielestäni Zachris Castren luonnehtii hyvin nämä vastakohdat sanoessaan muun muassa, että kun kansallistietoisuus yhdistää kotoisuuden ja yhteisyyden tunteella ihmiset tietyksi yhteisöksi, niin sielutieteellisen vastakohtaisuuden lain mukaan siihen samalla liittyy vastenmielisyyttä ja vihaa yhteisöön kuulumattomia kohtaan. Niinpä on historiallinen tosiasia, että vahvistunut kansallistunne on kääntynyt joko kansalliseksi vihaksi toisinajattelevia kohtaan tai toisia kansoja kohtaan.

Suurimmalta osalta tämä johtunee siitä, että yhteiskunnalliseen tietoon ja kansalaiskasvatukseen on kiinnitetty liian vähän huomiota.

Nykyisin, kun kiistellään kansojen rotupuhtaudesta, on mielenkiintoista todeta eri tutkijoiden väite, että kaikkien nykyisten sivistyskansojen eettinen kokoonpano ja alkuperä ovat varsin kirjavia ja epäyhtenäisiä. Se, mikä kansan kokoonpano lieneekin ja mistä kansa on saanut sivistysvaikutteensa ja aineelliset ja henkiset herätteensä, on kokonaisuus, jolla on oma kiinteä mutta kehityksen alainen laatunsa. On sanottu, ettei mikään elävä, kasvava kansa ole pysähtynyt itseensä vaan imee jokaisella toimivalla huokosellaan uusia vaikutteita, uusia aineksia itseensä jokaisen hetken henkisestä ilmakehästä.

Tähän jokaisen kansan henkiseen omalaatuisuuteen perustuu käsillä olevan kysymyksen toinen puoli, kansallistunne, joka ei ala Snellmanin ajasta eikä Porvoon valtiopäivistä vaan on Suomen kansan vuosisatojen, jopa vuosituhansien suurten pyrkimysten, kehittävän työn luoma elimellinen kokonaisuus. Sen periainekset pohjaavat ihmiskunnan yhteisille viisauslähteille, joista se on omistanut oman seesteisen näkemyksensä ja kehittänyt oman kansallisen henkensä.

Vox populi, vox Dei, kansan ääni on Jumalan ääni, on vanha lauseparsi ja sisältää oman totuutensa. Tätä tulkitsee ehkä parhaiten Snellman määritellessään, että kansallisuushengessä elää yksityistä ihmistä syvempi ja voimakkaampi tietoisuus siitä, mikä on oikein. Sen mukaan yksilön korkeampana velvollisuutena, etenkin valtiollisessa mielessä, on noudattaa kansan vaatimuksia ja toteuttaa sen pyrkimyksiä, sillä yksilö saa suurin piirtein katsoen laatunsa ja henkisen elämänsä suunnan siitä ympäristöstä ja niistä kansanaineksista, missä hän elää. Hänessä kansa, yhteiskunta ja eettiset pyrkimykset puhkeavat kukkaan. Ajatellessani tätä kansan sielua, tulevat mieleeni Eino Leinon sanat: ”Tahtoisin olla kuin vankka puu, jonka juuret pureutuvat syvälle maahan, mutta latva jumalia tavoittaa.” Niin on kansan sielukin. Sen juuret ovat syvällä kansan ja sen yksilöiden pitkäaikaisessa yksilöllisessä kehitysjaksossa, sen henkisen ja aineellisen pyrkimyksen kudoksista kasvaneena, ja latva jumalallisen pyrkimyksen, unelmien ja haaveiden taivaita hipovassa korkeudessa.

Pyrkiessämme näin ymmärtämään kansallisuusaatetta ja kansallisuustunnetta, koettakaamme myös teosofeina ymmärtää tuota kansan sielua. Kansan sydän, sanoo V. H. Valvanne, on kuin temppeli, joka on täynnä sanomatonta kauneutta ja totuuden ikävöimistä, jaloutta ja puhtautta.

R. D. Arundale mainitsee matkahavainnoissaan, että Teosofisen Seuran voima ei ole niin paljon niissä, jotka tekevät työtä ulospäin, kuin niissä uskollisissa sydämissä, jotka vuodesta vuoteen ovat antaneet uskollisen panoksensa ja kannatuksensa seuralle. Samaa voidaan sanoa kansallisesta hengestämme. Se ei niinkään näy ulospäin, vaan se ilmenee sellaisten syvien rivien kansalaisten hiljaisessa hengessä, joiden unelmien ja toiveiden hedelmänä, rukousten, kyynelien ja hiljaisen uurastuksen satona. Ja alati vahvistuneiden ajatusmuotojen tuloksena nousee kansan keskuudesta silloin tällöin runoilija, profeetta, valtiomies, ajattelija tai luova nero, joka on ikään kuin kaiken syvimmässä sydänkammiossa elävän unelman ruumiillistuma ja täyttymys.

Kansassa ilmenee tietysti myös kielteisiä, repiviä voimia, jotka huutavat kansan nimessä, mutta viisas Tao sanoo, että se, joka äänekkäimmin huutaa, saa pikemmin äänensä käheäksi, ja se, joka seisoo varpaillaan, ei voi kauan pysyä paikallaan, sillä veljistään erillään kulkien kukaan ei voi edistyä.

Mitä nykyaika sitten eniten kaipaa? Näin maallikon silmällä katsottuna kansa, ainakin sen vallassa oleva enemmistö kaipaa uutta sankari-ihannetta, yksilön perusihannetta, joka määräävästi vaikuttaisi yhteiseen ajatteluun, sillä vaikka taloudelliset tekijät ratkaisevasti vaikuttavat kansan ulkonaiseen kehitykseen, kaikki todellinen yhteiskunnallinen uudistus lähtee kuitenkin jokaisen yksilön omasta, sisäisestä uudistumisesta, sillä vironneet yksilöt ovat kansan herännyttä henkeä. On sanottu, että heissä kuohuvat kansan uinuvat voimat näkyviksi hedelmiksi. Toisin sanoen kansa antaa hänelle tehtävän, määrää hänen elintehtävänsä sisällön, mutta hän suorittaa tekonsa yksilönä.

Kuten aikaisemmin jo mainitsin, kansamme perusta pohjaa ihmiskunnan syvälle alkulähteelle. Sieltä on kotoisin kansalliseepoksemme Kalevala, sen Iuomat sankarihahmot, joiden perusihanteena on rauhan mies, laulaja, näkijä, luova nero, joka henkisillä aseilla taistelee itsensä selvyyteen.

Se on kehittyneen kansallistunnon luoma yksilöllisyyden ihanne.

Kansallisuusaate taas kehittyessään loi oman sankari-ihanteensa. Se on Runebergin laulama sotasankari, joka ratkaisevasti on vaikuttanut kansalaiskehitykseen, kansalaiskasvatuksessa niin aatteellisessa kuin historiallisessakin mielessä.

Näyttää kuitenkin siltä, että se sankari-ihanne, joka elähdytti kansallista nousukautta ja joka niin herkästi ilmenee Lönnrotin, Kiven, Leinon ym. kirjallisessa tuotannossa, olisi häipymässä pois kansamme tajunnasta, ja kaiken ihanteen ruumiillistuma olisi väkevämmän oikeus. Pinnalta katsoen näyttää, että on muodostumassa uusi sankari-ihanne, joka on huippu-urheilija, etevä talousmies, joka on ”lyönyt itsensä läpi” keinoista välittämättä, tai häikäilemätön kansan johtaja tai liikemies, jotka hyvin määräävästi vaikuttavat kansan mentaliteettiin ja siten vaarantavat rauhallisen kehityksen kulun ja heilauttavat ajan ratasta vahingollisessa kaaressa taaksepäin.

Jos nyt ajattelisimme, että teosofinen liike maassamme voisi yhtyä itse kansan henkeen, se voisi luoda kokonaan uuden kulttuurin, uuden elämän näkemyksen, joka olisi mittasuhteiltaan paljon valtavampi kuin osaamme arvioidakaan.

Mikä olisi sitten teosofien osuus tuon uuden kansallishengen herättämisessä? Se voisi olla:

1) Myötätuntoinen suhtautuminen yhteiskunta- ja valtioelämään ja ennen kaikkea yhteiskunnallinen avartuneisuus, suvaitsevaisuus, että ei omalla kielteisyydellään lisää yhteiskunnallista pulmaa. Teosofit kautta maailman ovat uranuurtajajoukkoa, jolle ei mikään kehitystä eteenpäin vievä pyrkimys pitäisi olla vierasta. Sen tähden jokaisen, mikäli mahdollista, pitäisi olla mukana tukemassa niitä toimia, jotka pyrkivät löytämään keinoja kansallisen eheyttämisen ja yhteiskunnallisen kehityksen eteenpäin viemiseksi.

2) Koettaa selvän, keskitetyn ajatustyön avulla muuttaa kansamme mentaliteettia, antamalla sille uuden yksilön perusihanteen, sankari-ihanteen, jonka tunnuslauseena on palvelu ja joka näkee sankarin jokaisessa henkisessä tai aatteellisessa työntekijässä, joka lujana seisoo vakaumuksensa takana, jokaisessa hiljaisessa uurastajassa, joka sankarillisesti suorittaa päivätyönsä, täyttääkseen velvollisuutensa, jokaisessa sielullisessa ja moraalisessa voitossa, joka kohottaa niin yksilön kuin yhteisönkin moraalista tajua.

Tuon suuren ykseyden, veljeyden kannalta, jonka mukaan me kaikki perusolemukseltamme olemme samaa alkujuurta uskomuksiin, kansallisiin ryhmityksiin ja eri elämän näkemyksiin katsomatta, voimme kohottaa kansallisuusaatetta niin, että se oikealta tavalla heränneenä, samalla kun se rikastuttaa omaa kansaamme, voi laajeta koko ihmiskuntaa käsittäväksi kokonaisuudeksi. Ja kansallinen aate voi laajeta kansainväliseksi, niin että jokainen voi olla oman maansa kansalainen sen parhaimmassa mielessä ja samalla kosmopoliitti, maailman kansalainen, siten auttaen kehitystä eteenpäin, koska kansalliset kulttuuriarvot jokaisessa maassa kasvavat sitä mukaa kuin kansainvälisen ymmärtämyksen mahdollisuudet kasvavat. Se ainoastaan pelastaa länsimaisen uhatun kulttuurin häviöstä. Kun näin elämän tunto on ikään kuin pureutunut kansaan ja kirvoittanut siitä yksilöllisen tietoisen hengen, on kansa löytänyt henkisen itsensä.

Meiltä voidaan kysyä, mistä voi tuntea oikean ihanteen? Mistä sen arvo riippuu?

Eiköhän ihanteen arvo riipu siitä, miten paljon se pakottaa meidät tekemään epäitsekästä työtä aatteemme, maamme ja koko maailman hyväksi. Teosofian apostolin tehtävä maassamme on luoda uusi yksilöllinen ihanne, ja jokainen epäitsekäs ajatus ja vilpitön pyrkimys auttaa sen toteuttamisessa. Näin me viritymme tuohon kalevalaisen kansamme sisäiseen henkeen ja löydämme jokainen oman sävelemme, joka parhaiden sointuu yhteiseen sävelmään, koska tahtipuikkoa pitelee itse Mestarin käsi.

Usein epäilemme, mitä uranuurtajajoukkoa me voisimme olla, kun meidän mahdollisuutemme ovat niin kovin rajoitetut, mutta jos uskomme, että ajatus on luova voima, olemme sikäli hyödyllisiä kuin kykenemme ajattelemaan selvästi. Nykyisinhän voidaan jo sanoa, että koko atmosfääri on täynnä teosofisia ajatuksia. Se ilmenee hyvin herätteitä antavana kaunokirjallisuudessa sekä yksityisessä ajattelussa. Sen pitäisi antaa herätteitä myös yhteiskunnalliseen ajatteluun ja kansallishenkeen.

Siinä työssä jokainen meistä voi olla mukana ajatuksillamme rakentamassa ja myötätunnollamme tukemassa kansan yhteisiä pyrkimyksiä.

(1938)

Teosofi − 1942 n:o 4


Etusivu Artikkelit