Elisabeth Severs

Totta tai mielikuvitusta

Istuin eräänä iltana toimettomana miettien, ja silloin muodostui eteeni uusi maailma, eli oikeammin minussa tuntui kehittyvän voima, joka muutti tutun ympäristöni uudeksi maailmaksi. Huomasin äkkiä kykeneväni näkemään suoraan läsnä olevien sydämeen, ja niin tehdessäni minut valtasi suru ja ikävä ja kaikki käsitykseni elämästä kääntyivät ylösalaisin.

Olin luonteenlaadultani erittäin tyytyväinen ja rauhallinen. Olin aina ollut tyytyväinen maailmaan sellaisena kuin sen tunsin. Olin katsellut elämää optimistiselta kannalta ja uskotellut, että pessimismi muissa johtui etupäässä sairaasta maksasta. Olin vahvasti siinä luulossa, ettei maailma ole ensinkään niin hullu paikka ja että useimmat ihmiset ovat onnellisia ja kohtaloonsa tyytyväisiä, että on turha puhua "kyynelten laaksosta" jne. Mutta tässä uudessa maailmassa, joka nyt levittäytyi eteeni ja joka oli muodostunut muiden todellisista tunteista ja ajatuksista, sai optimismini ankaran täräyksen, kun katsellessani niitä tunteita, jotka olivat näennäisesti tyynen ulkopinnan alle kätkettyinä, ei mikään niistä ihmisistä, jotka olivat ympärilläni, näyttänyt olevan onnellinen tai tyytyväinen. Ne kaikki vaativat jotakin, mitä heillä ei ollut, tai surivat jotakin menetystä tai suunnittelivat pahoja ja häikäilemättömän itsekkäitä tekoja tai kärsivät katumuksesta tai pelosta.

Kun uusi aistimukseni kehittyi minussa, istuin paraikaa suuren hotellin seurusteluhuoneessa tunnetussa kylpylässä. Päivällinen oli juuri syöty, ja sali oli täynnä ihmisiä, joiden sisimpiin tunteisiin tunsin yhtäkkiä omistavani avaimen. En tiedä, miten se tapahtui. Olin enemmän tuntevinani kuin näkevinäni. Tunsin vaistomaisesti niiden ihmisten ajatukset ja tunteet, joihin kiinnitin huomioni. Aivan vastapäätä itseäni istui mies ja nuori nainen keskustellen. Kun silmäilin heitä, huomasin, että mies oli rakastunut seuralaiseensa niin syvästi ja intohimoisesti, että himo kiehui kuumana hänessä ja hän tarvitsi kaiken itsehillintänsä pitääkseen kasvonsa edes vähänkin tyyninä. Sillä hetkellä hänellä oli aivan samanlaiset tunteet kuin muinaisella puoliraakalaisella, joka saattoi siepata vastustelevan naisen syliinsä ja kantaa hänet pois majaansa välittämättä tämän vastusteluista. Nainen puolestaan tuskin huomasi kumppaniaan, hän oli aivan välinpitämätön tästä, ja hänen silmänsä seurasivat toista miestä salin toisessa päässä. Hänen kääntyessään minuun päin huomasin välähdyksen kultasormuksesta hänen oikeassa kädessään, ja ymmärsin, että hän kaipasi miehensä palaavan. Tunsin vielä, että hän epäili miehensä rakkautta, jopa hänen uskollisuuttaan. Huomasin mustasukkaisuuden ja epäluulon ja vastarakkautta vailla olevan rakkauden raatelevan hänenkin sydäntään. Silmäni siirtyivät kahteen keski-ikäiseen herrasmieheen, jotka polttivat hienoja sikareja, joivat tummaa kahvia ja lukivat laiskasti iltalehtiä. Olin jo aiemmin päätellyt heidän yhdennäköisyydestään, että he olivat veljeksiä. Nyt näin, että vaikka he verensä puolesta olivat veljiä, vihasivat he toisiaan niin kuin vain voivat vihata ne, joita yhdistää vahva side. Toinen oli joskus loukannut toista, ja tämän koko voima ja tarmo ponnisteli kiivaasti saadakseen vastustajastaan voiton ja kostaakseen hänelle, maksoi mitä maksoi. Näin, ettei hän häikäilisi ryhtyä rikokseenkaan tarkoitusperänsä saavuttamiseksi ja että kummassakin oli ulkokultaisuus ja viekkaus käsi kädessä. Molemmat miehet − he olivat arvossapidettyjä kauppiaita − olivat toimessaan säälimättä polkeneet alas kaiken, mikä ei ollut heidän etujensa mukaista. Sen näin, että toinen oli tehnyt joukon rikoksia, jotka eivät olleet paljastuneet ja joita hän ei näyttänyt suurestikaan katuvan.

Oli pahoillani siitä, mitä näin, ja siirsin katseeni keski-ikäiseen hienostuneeseen naiseen, joka istui parin kolmen muun naisen seurassa nähtävästi puhellen puvuista ja palvelijoista, mutta minä näin hänen olevan tuskallisen jännittynyt. Hänellä oli paljon velkaa, ja velkojat olivat väsyneet odottamiseen. Vuosikausia häneltä oli kiristetty rahoja jonkin nuoruudenhairahduksen vuoksi, eikä hän nyt enää pystynyt maksamaan vaikenemisesta velkojilleen ja kiristäjilleen. Hän oli epätoivossaan. Ei ollut mahdollista estää hänen miestään saamasta ennen pitkää tietää, miten asiat olivat, ja hän pelkäsi kauheasti, kuinka sellaiset paljastukset tulisivat mieheen vaikuttamaan. Yksi hänen kumppaneistaan, kaunis, sievästi puettu neito, kärsi myös häpeän ja katumuksen tuskaa huolimatta nuoruudestaan ja iloisesta, huolettomasta käytöksestään. Häväistys ja turmio oli hänen edessään, ja hän tiesi sen, tuntematta mitään turvakeinoa. Hän vaivasi päätään löytääkseen jonkin keinon, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolema. Kuitenkin hän nauroi ja laski leikkiä, vaikka murheen musta virta virtasi kaiken taustalla. Hänen sisarensa, joka istui hänen vieressään, oli taas aivan toisenlainen tyyppi: hiljainen, kalpea ja miettivän näköinen, mutta sisässään hän toisteli: "Minä tahdon saada hänet. Minä en voi elää ilman häntä." Ja minä näin, että hän oli intohimoisesti rakastunut johonkin, joka ei kaivannut hänen rakkauttaan, ja hän oli ikävissään siitä tietoinen, mutta ei voinut lakata rakastamasta. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka tylsistyttävää on turha ikävöiminen, kuinka nöyryyttävää on haavoitettu ylpeys, kuinka luonnollinen tunne turmeltui. Hän vietti pitkiä unettomia öitä rukoillen kiihkeästi kaipaamaansa tai mielipuolen tavoin kiroillen kohtaloaan. Ei siis ihme, että hänen poskensa olivat kalpeat ja laihat.

Silmäni siirtyivät mieheen, jolla oli elähtäneet ja vaivaantuneet kasvot ja joka itsekseen poltti paperossia ja katseli joukkoa ympärillään. Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa vaimossaan. Näin vaimon kuvan heijastuneena hänen mieleensä, ja huomasin, kuinka epätoivoisesti hän katseli sitä kuilua, joka on elävien ja kuolleitten välillä ja näki, että hänelle se kuilu oli ikuinen. Hän suri niin kuin se, jolla ei toivoa ole. Siirryin nopeasti katselemaan nuorta terveennäköistä miestä, joka seisoi lähelläni. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ja hänen ajatuksensa olivat vahvasti keskittyneet itseensä. Tahtoen ennen kaikkea voittaa rahaa ja nimeä hän ei sallinut minkään olla itsensä ja päämääränsä välillä. Näennäisen ystävällisyyden verhossa kulki tämä hellittämättömän ponnistuksen virta. Hän koetti nyt juuri käyttää hetkeä hyväkseen ja voittaa jotakin kumppaneiltaan, joiden keskellä hän seisoi.

Hitaasti silmäni liikkuivat toisesta toiseen tuossa täydessä salissa, ja muutamat tuottivat surua, toiset vastenmielisyyttä alhaisuutensa, aistillisuutensa tai siveellisen heikkoutensa tähden. Lopuksi silmäni sattuivat erääseen, joka astui juuri sisään. Nainen, joka oli puettu lapsenhoitajan tapaan, oli tullut saliin ja seisoi muutaman hetken ikään kuin odottaen jotakuta. Hän toi tullessaan kuin uuden ilmapiirin, ja se oli täynnä voimaa ja tyyneyttä, lepoa ja virkistystä. Hän näytti aivan tavalliselta naiselta, kauniilta ja nuorelta. Mutta hänet erotti muusta joukosta hänen tapansa katsoa elämää ja elää sitä. Muut katselivat elämää nähdäkseen, mitä he voisivat siltä saada, jokainen toivoi tai oli toivonut onnea yhdessä tai toisessa muodossa. Mutta tämä nainen näytti olevan erittäin epäitsekäs, hänen ensisijainen tavoitteensa näytti olevan antaa muille. Hän ei halunnut onnea itselleen, hänellä oli jo onni. Muut, jotka tavoittelivat onnettaren helmoja, jäivät tyhjin käsin.

(Adyar Bulletin)

Tietäjä − tammikuu 1910

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.