Enni Unkila

Mietteitä Intian matkaltani

Intia on jo vuosikausia kiehtonut mielikuvitustani. En osaa sanoa, milloin mielenkiintoni ensiksi heräsi, vähitellen se on vain voimistunut, kuten suuri joki laajenee pienistä puroista, jotka saavat alkunsa näkymättömistä suon silmäkkeistä. Maan luonto, kansan elämä, historia, muistomerkit, kauaksi ajassa taaksepäin viittaava mytologia sekä intialainen psykologia ovat mielestäni kaikki yhdessä sekä jokainen erikseen erittäin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä tutustumiskohteita. Marraskuussa 1960 toteutui kauan ajatuksissani ollut Intian matka, joka nykyisten nopeiden kulkuneuvojen aikana voi tapahtua muutaman lyhyen lomaviikon puitteissa.

Marraskuun 5. päivänä, harmaana ja sateisena lauantaiaamuna lähdimme Helsingistä. Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Ateena, jonka lauhkea ilmasto ja historian kyllästämä ilmapiiri olivat omiaan johdattamaan ajatukset lopullisesti matkan tunnelmiin. Ateenasta matka jatkui itään, ensiksi Beirutiin ja sieltä Damaskokseen. Syyrian erämaan keskellä sijaitsevassa keitaassa on Damaskos jo vuosituhansia ollut karavaaniteiden yhtymäkohta ja mitä moninaisimpien tavaroiden kauttakulkupaikka. Sen itämaisen värikäs ihmisvilinä tempaa matkamiehen vastustamattomasti mukaansa.

Matkamme edistyi hyvää vauhtia ja päivät kuluivat kuin unennäkö. Lentokoneesta katsoen keltahiekkainen erämaa solui alapuolellamme kuin leveä virta. Vain uskollisesti seuraava lentokoneen varjo näytti liikkuvan allamme. Erämaa ei suinkaan ole väreiltään ikävä eikä yksitoikkoinen. Sininen taivas sulautuu erilaisin värisävyihin näköpiirin rajalla erämaan ihmeellisiin keltaisiin väreihin, ja siellä täällä halkoo tasaisuutta vuorijono, kuivunut puron uoma tai epäselvänä näkyvä tie, liikkuva auto näyttää sillä ryömivältä koppakuoriaiselta. Lentokoneen kaiuttimista kuuluu silloin tällöin kapteenin tiedonanto: "Vasemmalla näette Eufrat- ja Tigris-virtojen yhtymäkohdan, pian näkyvät oikealla Baabelin rauniot, hetken kuluttua laskeudumme Bagdadin lentokentälle. Välilasku on Skarjakissa [nykyisin Al-Šarqiyya] Saudi-Arabiassa, syömme siellä illallisen." Kello yksi yöllä saavuimme Pakistanin pääkaupunkiin Karachiin. Pilvettömällä taivaalla tuikkivat tähdet epätavallisen kirkkaina, ja pimeä yö oli oudon lämmin.

Pakistan on itsenäisenä valtiona nuori kuten Intiakin. Se on muodostettu entisistä Intian alueista muslimien itsenäisvaltioksi ja on jakautunut Länsi- ja Itä-Pakistaniksi [1960; nykyisin Itä-Pakistan on nimeltään Bangladesh], jotka ovat täysin erillään toisistaan. Siellä samoin kuin Intiassakin tehdään tarmokkaasti työtä maan muodostamiseksi nykyaikaiseksi valtioksi. Pakistan merkitsee "Pyhä maa". Sen syntysanojen luojana pidetään Muhammed Igbalia, joka on toiminut yliopistomiehenä, asianajajana ja poliitikkona. Hänen uskonnolliset ja filosofiset pohdiskelunsa sekä urdun kielellä julkaistut runonsa ovat suurelta osin muodostuneet Pakistanin valtion henkisiksi tukipylväiksi. Niitä valtiollisia uudistuksia, joita vieraat vallanpitäjät aikanaan tarjosivat Intialle, Igbal on verrannut kuihtuneisiin kukkiin, joita heitetään vangin häkkiin, jotta hän paremmin viihtyisi vankilassaan. Hän on myös lausunut, että Idän on korvattava lännen materialistiset ihanteet omilla henkisillä arvoillaan.

Intian hallitus ei ollut suostunut siihen, että lentokoneemme olisi kuljettanut meidät Intian alueelle, kuten alun perin oli suunniteltu. Näin matkareittiä oli muutettava siten, että lensimme Karachista Colomboon Ceylonille ja lähdimme sieltä vuorokoneilla Intian maaperälle. Lensimme Colombosta ensin Bombayhyn [vuodesta 1995 Mumbai]. Muut pääasiallisimmat tutustumiskohteet olivat Delhi — Agra — Benares [vuodesta 1956 Varanasi] ja Madras [vuodesta 1996 Chennai].

Intian historia ulottuu vuosituhansien taakse. Jo niiltä ajoin on peräisin muistiin merkittyjä tapahtumia ja ajatuksia sekä rakennusmuistomerkkejä ja muita kulttuurijäännöksiä. Intian tanssitaiteella on 3000-4000 vuoden takaisia perinteitä. Kun Eurooppa vielä oli suurelta osin metsien peitossa ja oman maamme merien rannikot ulottuivat kauas nykyiseen sisämaahan, oli Intiassa jo kukoistava sivistys ja kehittyneitä yhteiskuntia.

Monen monta kertaa vieras valloittaja on tunkeutunut Intian kiehtovalle maaperälle, hävittänyt hallitukset ja alistanut asukkaat holhoukseensa tai lopuksi sulautunut itse entiseen yhteiskuntaan. Muistot näkyvät ennen kaikkea valloittajista säilyneissä patsaissa ja rakennustaiteessa. Niissä voidaan nähdä vaikutteita Aleksanteri Suuren kreikkalaisaikakaudesta aina nykypäiviin asti. Erityisen paljon on jäljellä muistomerkkejä ja palatseja muslimien aikakaudelta. Myös erilaiset ihmistyypit välittävät sukupolvesta toiseen toisistaan poikkeavissa rotuominaisuuksissa muiston valloittajakansoista. Maassa asuu nykyään noin 400 miljoona ihmistä [vuonna 1960; vuonna 2009 n. 1,14 miljardia].

Intia on sekä vanha että uusi maa. Kun se pitkien ja sitkeiden ponnistelujen jälkeen sai itsenäisyytensä ja maalle etsittiin tunnuskuvaa painettavaksi muun muassa rahoihin, tätä tunnuskuvaa oli etsittävä niin kaukaa kuin yli kaksituhatta vuotta sitten viimeksi itsenäistä Intiaa hallinneen kuningas Asokan ajoilta. Uuden Intian rakentajilla on edessään valtava työ ja kuten tunnettua he ovat omaksuneet jo edellä mainitun kuningas Asokan periaatteen: ei väkivaltapolitiikkaa. Vanhat elintavat uskomuksineen ja tapoineen ovat hyvää vauhtia väistymässä uusien tieltä. Ongelmat ovat valtavat, väkeä paljon, elintaso meidän mittapuumme mukaan suureksi osaksi alhainen ja lasten kuolleisuus suuri, joskin tilanne korjautuu hiljalleen. New Delhi [nyk. Delhi] hallitusrakennuksineen ja erittäin suurpiirteisine ympäristösuunnitelmineen on vaikuttava tunnuskuva uudesta tavoitteesta. Nuoren valtion tarmolla tehdään suunnitelmia ja laskelmia, rakennetaan teitä, lentokenttiä, tehtaita, kouluja ja sairaaloita. Ulkomailta ei haluta tuoda juuri mitään, vaan omaa tuotantoa pyritään luomaan. Jos olisi mahdollista, olisi mielenkiintoista käydä Intiassa uudelleen viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Näimme kansan elämää, kadulla nukkuvia ihmisiä, pyhiä lehmiä, virrassa pyykkiä peseviä miehiä, nuoria äitejä lapsi hauskasti äidin lantion varassa riippuen, norsuja, kameleja, käärmeen lumoajia, pyhiä miehiä, upeita palatseja, temppeleitä, moskeijoita, lootuskukkia, norsunluu- ja messinkitöitä, ihastuttavia sareja, hiljaisuuden tornit, kylpijät ja ruumiinpolttoseremoniat Gangesin rannalla, tulva-ajan tuhoja, kuivuutta, huojuvia palmuja – kaikkea sitä värikylläistä ja ajatuksia herättävää elämää, mitä Intiassa voi nähdä. Käytyään pikaisesti Intian kaltaisessa maassa ei voi väittää tuntevansa sitä vähääkään, ainoastaan nähneensä välähdyksiä siitä. Lukiessamme kuvauksia Intiasta tai keskustellessamme ihmisten kanssa huomaamme helposti, että miltei jokainen katselee asioita omasta suppeasta näkökulmastaan, tuomitsee yhden seikan, arvostaa toista ja tekee vertailuja omaan totunnaiseen ympäristöönsä.

Käsitykseni on, että keskitason ihminen voisi käyttää koko täysi-ikäisyytensä tutkiskellen seikkoja, jotka tekevät Intian ja sen kansan niin kiehtoviksi, mielenkiintoisiksi ja tutkistelemisen arvoisiksi. Silti tuskin pystyisi ymmärtämään niitä syvälle ihmisolemuksen sisimpään ulottuvia tarpeita, jotka pitkien aikojen kuluessa ovat muovanneet Intian sellaiseksi kuin se on. Aikakautemme on siinä määrin antautunut maineen, vallan ja ulkoisen hyvinvoinnin tavoitteluun, että vain harvat voivat ymmärtää Intian entisten enempää kuin nykyistenkään johtohenkilöiden periaatteita tai sen kansan asennetta elämän ilmiöihin, koska niihin kätkeytyy niin tavattoman paljon ihmissielun arvoituksellisia aineksia.

Etsiessään ilmaisua joka hetki ihmistä ympäröivän elämän ja kuoleman syntymisen ja häviämisen ilmiölle ovat ihmiset Intiassa jo vuosituhansia sitten luoneet rikkaan mytologian. He ovat ilmentäneet ajatuksiaan rakentamalla temppeleitä sekä hakkaamalla kallioon sisältörikkaita ja samalla viehättäviä kuvia. Näkemistämme temppeleistä jäivät erityisesti mieleeni Bombayn lähellä Elefanttisaarilla olevat kalliotemppelit sekä muinaisten Pallavahallitsijain aikana Madrasin lähelle Mahabalipuramiin rakennetut rantatemppelit sekä suurenmoiset kallioreliefit. Mainintani on vain heikko yritys valita jokin vaikuttava esimerkki Intian tavattoman rikkaista nähtävyyksistä.

On sanottu, että keisarinna Mumtaz Mahalin muistoksi Shah Jahanin rakennuttama hautamuistomerkki Taj Mahal on Intian vertauskuva. Se on hohtavan valkoista marmoria, ylväs, salaperäinen ja sykähdyttävän jalo kuvastuessaan voimakkaassa auringonpaisteessa sinistä taivasta vasten. Sitä on valokuvattu ja siitä on kirjoitettu paljon, maalattu tauluja ja sepitetty runoja. Tyhjentävästi sitä ei voi kukaan kuvata, tuskin kukaan näkevä voi myöskään jäädä välinpitämättömäksi nähdessään sen, sillä sen ympärillä väreilevä ilmapiiri on ihmeellisen vaikuttava. Sen läheisyydessä on helppo ymmärtää kreikkalainen ajatelma, että "marmori laulaa tuhansin säteilevin sävelkuvioin taivaallista harmoniaa". Taj Mahalissa on kuin Intian sielu pähkinänkuoressa, sellainen rakennus ei olisi voinut syntyä missään muualla.

Suurimmassa osassa maailmaa ihaillaan ja tavoitellaan älyvoittoista ja aktiivista toimintaa pursuavaa elämää. Moni länsimaisesti suuntautunut katselee oudoksuen Intian sisäänpäin kääntynyttä elämää ja sen asukkaiden puutteessaankin arvokkaan rauhallista olemusta. Kuitenkin katselija saattaa salaisimmissa toiveissaan kaivata omaan elämäänsä samaa arvokasta rauhallisuutta. Olettaen, että kaikilla ihmisillä tulevaisuudessa on entistä enemmän aikaa säännöllisen työn ulkopuolella, muodostuu ongelmaksi, miten se aika täytetään. Tällöin ehkä ainakin jotkut voivat etsiä ratkaisua myös Idän henkisistä arvoista. Silloin ehkä käy mahdolliseksi saattaa aktiivinen toiminta ja tasapainoinen henkinen elämä sopusointuiseksi kokonaisuudeksi.

elonpyörä — 1961 n:o 1


Etusivu Artikkelit