Käynti Mahatma Gandhin luona
Amerikkalainen teosofi Max Wardall matkusti äskettäin Intiassa ja kävi mm. kuuluisan hindulaisen reformaattorin ja profeetan Gandhin puheilla. Hän kertoo käynnistään amerikkalaisen teosofisen aikakauskirjan The Messengerin kesäkuun numerossa (1926). Seuraavassa hänen kertomuksensa muutamin kohdin lyhennettynä.
Olisi erehdys luulla, että Mahatma Gandhi on näytellyt osansa loppuun Intian poliittisessa, moraalisessa ja henkisessä elämässä. Hänen nimensä kaikuu vielä kuuluisana ja voimakkaana läpi koko Intian.
Tämä nykyajan Intian pyhimys elää Ahmedabadin kaupungin läheisyydessä. Ahmedabad on nuori ja likainen kauppakaupunki, jolle kuumuus ja kärpäset ovat ominaisia. Se ei lainkaan tuo mieleen hartautta, pyhyyttä ja mystiikkaa.
Nelisen kilometriä kaupungin ulkopuolella, pienessä kivitalossa Sabalmati-joen rannalla asuu Mahatma Gandhi. Kun astuimme hänen huoneeseensa, hän istui. Jalat ristissä allaan lattialla kehräten vanhanaikuisen rukin ääressä. Hän nousi, tervehti meitä ensin intialaisella tavalla ja ojensi sitten oikean kätensä länsimaalaiseen tervehdykseen. Hänen ainoana pukunaan oli vyötärön ympärille kääritty liina. Hän on sangen laiha ja kevyt ja noin 175 cm pitkä, mutta siitä huolimatta hänen hintelä ruumiinsa ei ole vailla arvokkuutta ja charmia. Hänen päänsä on suuri, otsansa korkea ja älykäs; se ei ole kiihkoilijan, vaan sangen hyvän ja itsepäisen miehen pää. Nenä on iso ja leveä, ilmaisten voimakasta tunne-elämää. Suu herättää huomiota riippuvine alahuulineen. Sileä suora tukka on harmaa. Kasvot ovat miellyttävät suurine, loistavine silmineen, jotka kertovat laajalle ulottuvasta myötätunnosta. Tervehdittyään hän asettui takaisin paikoilleen jatkaen kehräämistään koko sen tunnin ajan, jonka vietimme hänen luonaan keskustellen.
– Toivotteko ollenkaan, että Amerikka voisi olla apuna Intian kohottamisessa? kysyin.
Gandhi vastasi pehmeällä intialaisella äänellään:
– Juuri Amerikan ja toisten suurten kansojen myötätunto ja ymmärrys antaa meille intialaisille siveellisen voiman uhrauksiimme.
– Minkä sanoman vien kotimaahani Teiltä?
– Valoa, enemmän valoa, se on sanomani. Amerikan täytyy tietää totuus Intiasta — ei sanomalehtitotuuksia, jotka antavat vääriä kuvia oikeasta, vaan oikeita totuuksia niiden huulilta, jotka ovat omistautuneet vapaudelle ja totuudelle.
– Ettekö jonain päivänä aio tulla Amerikkaan?
– Kyllä se on aikomukseni, mutta tällä hetkellä ei minulla ole siihen tilaisuutta — on paljon keskeneräistä työtä ja monta ratkaistavaa ongelmaa. Täällä Gandhi Ashramissa valmistuu myös paljon tulevia työntekijöitä. Heitä asuu täällä kaksi sataa ja useimmat heistä noudattavat ankaraa kuria. He ovat antautuneet asialle harvinaisella rohkeudella.
– Minkälainen heidän kurinsa on?
– He ovat lupautuneet köyhyydelle, puhtaudelle, tottelevaisuudelle ja olemaan tekemättä pahaa. He ovat pudistaneet päältään kasti-painajaisen ja pitävät kaikkia ihmisiä veljinään, — paarioitakin. He ovat luopuneet siitä, jota nimitämme koskemattomuudeksi ja ovat suostuneet elämään veljeydessä kaikkien ihmisten kanssa. Jokainen kutoo kangasta ainakin puolen tuntia päivässä. Hän pukeutuu karkeaan kotikutoiseen, jota on valmistettu täällä omassa piirissämme; hänelle ei makseta mitään palkkaa, hän ei ota vastaan mitään eikä odota mitään muuta kuin elämää täynnä työtä ja palvelua.
– Nämäkö ovat Intian tulevat pelastajat?
– Sitä en osaa sanoa, mutta heistä tulee Intian palvelijoita.
– Oletteko kuullut Annie Besantin sanomasta, että pian ilmestyy Maailmanopettaja, joka tulee käyttämään välineenään Krishnamurtin, erään brahmana-nuorukaisen ruumista?
– Kyllä siitä olen kuullut, vastasi Gandhi hienosti hymyillen ja päätään pudistaen. — Mutta se ei kiinnitä mieltäni. Opettajia ja profeettoja on silloin tällöin tullut maailmaan ihmisiä auttamaan, ja uskon, että niitä tulee vastakin. Itse tulemisen ajatuksen voin kylläkin hyväksyä, mutta että jumalallinen opettaja käyttäisi välineenään tämän tai tuon opetuslapsen ruumista — sellaista väitettä en kykene todentamaan, enkä siis hyväksymään enkä hylkäämään. Ja sitä paitsi en suhtaudu täydellä myötätunnolla teosofiseen seuraan.
– Mutta ettekö kerran ollut teosofi?
– Olin kyllä. Ollessani Etelä-Afrikassa työskentelin majuri Peacockin kanssa teosofisen seuran perustamispuuhissa. Olen kyllä vielä teosofi, mutta en tunne sympatiaa teosofiseen liikkeeseen. En hyväksy mitään laitosta, joka suosii salaperäisyyttä. Minun demokraattista maailmankuvaa loukkaa kaikenlainen salainen harjoittelu eli kuri, jollainen on käytännössä teosofian sisäisessä koulussa. Minä tahdon, että kaikki on julkista ja vapaata kaikille. Olen alituisesti puoltanut kaikkien rajojen poistamista eri ihmisluokkien väliltä.
Kun hyvästellessäni taas katsahdin tämän kummallisen Idän miehen silmiin ja näin niissä uhritulten hehkua, en ihmetellyt, miksi Intia yhä muisti Gandhinsa.
Max Wardall
Ruusu-Risri — elokuu 1926
Etusivu Artikkelit