|
Jorma Partanen Goethe ja salaisuudet"Salaisuudet eivät ole ihmeitä." "Elokuun 28. päivänä v. 1749, keskipäivällä klo 12, minä tulin Frankfurt am Mainissa maailmaan. Planeettojen asema oli suotuisa; Aurinko oli Neitsyen merkissä ja keskitaivaalla; Jupiter ja Venus katselivat sitä suopein silmin, eikä Merkuriuskaan ollut vastahakoinen; Saturnus ja Mars pysyttelivät välinpitämättöminä; vain Kuu, joka vasta oli täyttynyt, vaikutti vastakkaisasemastaan sitäkin voimakkaammin, kun sen planeettatuntikin oli samalla tullut. Siksi se vastusti syntymääni, joka ei voinut tapahtua ennen kuin tämä tunti oli sivuutettu." Näillä sanoilla aloittaa 60-vuotias Goethe muistelmateoksensa "Tarua ja totta" ensimmäisen luvun. Mies, joka vanhuutensa alkavista vuosista on siirtynyt monivaiheiseen menneisyyteensä, ilmaisee niillä harrastukset, jotka eivät olleet unohtuneet häneltä edes myrsky- ja kiihkokauden tunnekuohuissa, eivätkä milloinkaan jättäneet miehuusiän teräväkatseista tutkijaakaan välinpitämättömäksi. Samalla hän tiivistää niiden leikillisenvakavaan sävyyn oman kaksinaisen asenteensa kaikkiin ilmiöihin ja aatteisiin, jotka lukemattomissa muodoissa liittävät aistillisen yliaistilliseen, tunnettavan tuntemattomaan ja joiden yhteisenä tuntomerkkinä on salaperäisyys. Lapsuudessa kaikki, mikä herättää uteliaisuutta ja kiihdyttää tiedonjanoa, on omalla tavallaan salaperäistä siihen saakka, kunnes se on saanut selityksensä. Tunnetun maailman avartuessa laajenee myöskin tuntemattoman piiri, mutta kehittyvän olennon tyypistä riippuu, millaiseksi sen suhde tunnettuun ja tuntemattomaan tulee muodostumaan. Useimmissa tapauksissa lapsen mielenkiinto pysähtyy ulkonaisen, käytännöllisen elämän tapahtumiin, ja hän tulee yhä useammin etsineeksi vastauksia kysymyksille, jotka hän jo puolittain tuntee aikaisempien kokemustensa nojalla. Lapsi, jonka sielunelämä kehkeytyy tavallista nopeammin, rientää tiedonhalunsa kiihdyttämänä ikäkautensa edelle ja saattaa tällöin kohdata arvoituksia, jotka ovat uhmanneet varttuneempienkin ratkaisuyrityksiä. Kaikissa tapauksissa merkitsevät herkkään ja vastaanottavaiseen mieleen ulkoapäin iskevät vaikutukset paljon lapsen vastaiselle kehitykselle, mutta vaikeasti tutkittavista persoonallisista edellytyksistä riippuu, kuinka hän niihin reagoi. Heikolle yksilölle lapsuudessa koetut sielulliset hämmingit muodostuvat vuosien kuluessa tajunnallisiksi loisiksi, tietoista toimintaa alitajuisesti ohjaaviksi perusmotiiveiksi, kun taas voimakas yksilö, sikäli kuin hän on niiden määrättävissä, hyväksyy ne muodossa tai toisessa olemuksensa tekijöiden joukkoon, käyttää niitä pyrkimystensä lähtö- ja tukikohtina. Tässä valossa on nähdäksemme tutkittava Goethenkin nuoruudenkehitystä ja sitä mieltymystä kaikkeen salaperäiseen ja tuntemattomaan, joka säilyi hänessä eloisana kautta koko elämän. Lopultakin merkitsee ylen vähän, oliko kehittyvän pojan tiedonhalu itse asiassa vain naamioitua ja sublimoitua eroottis-seksuaalista uteliaisuutta — niin kuin eräällä taholla on väitetty — vaiko jo varhain omaa erikoisuuttaan ilmentävän neron luonnollista laajentumis- ja syventymispyrkimystä. Kykymme nähdä ihmisen vietit, taipumukset ja pyrkimykset elävänä kokonaisuutena on kerta kaikkiaan vajavainen, ja se, että meidän aina on tutkittava elämän ilmiöitä joltakin erityiseltä kannalta, inhimillisen ahtaasta näkökulmasta määrää ennakolta tuloksemme puutteellisiksi ja yksipuolisiksi. * Nuori Goethe oli toisella kymmenellä tutustuessaan kotikaupungissaan hovineuvos Huisgeniin, omalaatuiseen mieheen, joka oli "oppositiossa Jumalaan ja ihmisiin". Hänen mielikirjojaan oli Agrippa von Nettesheimin "De vanitate et incertitudine scientiarum" ("Tieteiden turhuudesta ja epävarmuudesta"), jota hän suositteli pojallekin ja sai tämän ajatukset joksikin ajaksi "melkoisen hämmennyksen valtaan". Kirja ei enää ollut aktuelli; se oli ilmestynyt uskonpuhdistuksen alkuaikoina (1531), ja sen humanisti henkiset hyökkäykset ajan tieteellisen, uskonnollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkohtia vastaan saivat ilmeisesti vähemmän vastakaikua Goethessa kuin jonkun Voltairen, Rousseaun tai Sternen kirjoitukset, mutta sen tekijänsä, — joka muuten oli syntynyt Kölnissä syyskuun 14. pnä 1487 — oli älyllistä levottomuutta ja kristillistä mieltä, ominaisuuksia, jotka Goethe varmaankin tunsi omikseen. Tavassa, millä "Faustin" ensimmäisen osan tekijä suhtautuu taikauskon yleisnimellä mainittuihin uskomuksiin, on paljon yhteistä sen häikäilemättömyyden kanssa, millä Agrippa käsittelee kaikkia oman aikakautensa elämän muotoja, — okkultismiakin, jota hän oli tutkinut m. m. kuuluisan Trithemiuksen johdolla, ja jota käsittelevä oppikirja "De occulta philosophia sive de magia" hänellä oli valmiina, painatusta odottavana käsikirjoituksena. — Ja ellei Goethe aikaisemmin ollut perehtynyt ns. salaisiin tieteisiin, sai hän ainakin Agrippan välityksellä yleiskäsityksen magiasta, alkemiasta ja erilaisista ennustusmenetelmistä. "Nuorisolla on erikoinen taipumus salaisuuksiin, seremonioihin ja suuriin sanoihin, ja usein se onkin merkkinä eräänlaisesta luonteen syvyydestä. Noina vuosina tahtoo tuntea käsittäneensä ja vallanneensa koko olemuksensa, vaikkapa vain hämärästi ja epämääräisesti. Nuorukainen, joka aavistaa monenlaista, uskoo, että salaisuudessa on paljon löytämistä, että salaisuudelle on annettava suuri merkitys ja että sen avulla on toimittava". Näinä Jarnon sanat soveltuvat täydellisesti "Wilhelm Meisterin" kirjoittajan omaan nuoruuteen. Vetäymys salaisuuksiin sai hänet 15-vuotiaana pyrkimään seuraan, jotka eräät frankfurtilaiset, häntä vanhemmat ja etupäässä aatelissukuiset miehet olivat keskuudessaan perustaneet. Jostakin syystä — ehkä hänen ikänsä ja sille sopimattomana pidetyn itsetietoisuuden vuoksi — häntä ei huolittu, ja muuan hänen ystäviään, Karl Schweitzer, jonka suositusta hän oli odottanut, kirjoitti ylhäissukuisille johtohenkilöille: "Olen jo kauan sitä toivonut, mutta koska hän kuitenkin on hyvä ystäväni, annoin hänelle hänen paheittensa takia kieltäviä vastauksia." [C. N. Starcken mukaan ("Frimureriet", s. 135) kyseessä oli vapaamuurarilooshi. Tähän viittaa myös kiellon muodollinen perustelu; miten oikeutettu se oli, jääköön tässä ratkaisematta.] Nämä salaisuudet jäivät häneltä tällä kerralla kokematta, mutta pettymys unohtui pian, sillä hänen oli isänsä tahtoa noudattaen alistuttava valmistavasti tutkimaan lakia, ja lokakuussa 1765 hän siirtyi uuteen ympäristöön, Leipzigiin. Kolme vuotta Goethe oli viettänyt huolettoman opiskelijan elämää, jonka oleellisimpana sisältönä olivat taiteelliset harrastukset ja varakkaan nuorison vallattomat huvitukset, kun hänen äkillisen sairauden yllättämänä oli pakko palata kotiinsa. Nyt seurasi puolitoista vuotta kestävä keräytymisen ja itsetutkistelun kausi, jonka tuloksiltaan merkittävin tapahtuma oli tutustuminen Susanne von Klettenbergiin. Neiti von Klettenberg kuului Goethen äidin uskonnollishenkiseen ystävätärpiiriin; hän oli mielipiteiltään ja pukeutumiseltaan herrnhutilainen, mutta osasi uskonsisariaan paremmin kulkea dogmatiikan ja sentimentaalisen pelastusvarmuuden välistä keskitietä. Hänen ja potilaan välille sukeutui tiivis keskustelusuhde, joka lopulta johti molemmat uusiin yhteisiin harrastuksiin. Goethea hoitava lääkäri oli kuuluisa salaperäisestä yleislääkkeestä, jolla uskottiin olevan mitä ihmeellisimmät vaikutukset, mutta jota tuskin kukaan oli nähnyt taikka nauttinut. Uteliaille hän antoi lainaksi kemiallis-alkemiallisia kirjoja ja vakuutti jokaisen pääsevän perille salaisuudesta tarpeellisten tutkimusten jälkeen. Neiti von Klettenberg, jonka käännytysyritykset eivät antaneet toivottua tulosta, tahtoi nyt koettaa keinoa, jonka lupauksena oli ruumiin parantuminen. Hän yritti syventyä alkemian mysteerioihin, hankki keittopulloja ja retortteja ja teki kokeita Wellingin "Opus mago-cabbalisticumin" ja Goethen perhelääkärin vihjeiden mukaisesti. Ennen pitkää hänen kuitenkin oli turvauduttava Goethen apuun, ja tuloksena oli, että tämä heittäytyi suin päin samoihin harrastuksiin. Jos neiti von Klettenberg oli eksynyt Wellingin "maagis-kabbalistis-teosofiseen" labyrinttiin terveyttä ja hyvinvointia lupaavaa eliksiiriä, "juotavaa kultaa" (aurum potabile) etsiessään, kiintyi Goethen mielenkiinto ensi sijassa siihen liitettyihin alkemistisiin kirjoituksiin. Hän yritti sivumerkinnöin ja viittauksin liittää tekijän hämärät viittaukset johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, mutta ainoana tuloksena tämän 1700-1uvun kulta- ja ruusuristiläisten kurssikirjan tutkistelusta oli lopultakin vain alkemialliseen sanastoon perehtyminen. Yhteinen ja riidaton harrastusaihe oli yhtä kaikki löydetty, ja molemmat kuluttivat pitkät talviset illat Paracelsusta, Basilius Valentinusta ja J. B. van Helmontia tutkien. Goethe kertoo erityisesti mieltyneensä "Homeroksen kultaiseen ketjuun" (Aurea catena Homeri, 1723), jonka tekijä lääkäri Joseph Kirchweger nautti erikoista suosiota silloisissa hermetistipiireissä. Kun kaiken lisäksi edellä mainitun perhelääkärin salaperäinen suola oli ilmeisesti pelastanut Goethen uhkaavasta ruuansulatushäiriöistä ja pannut alulle hänen tervehtymisensä, hän rakensi ullakkokamariinsa laboratorion missä saattoi kokeilla oppimiensa ohjeiden mukaisesti. Vaikka hän tällöin saikin kokea samat pettymykset kuin ammattitoverinsakin, johtivat nämä harrastukset hänet vakavampaan ja johdonmukaisempaan huomiointiin, ja aikoinaan laajalti tunnettu Boerhaven (1668–1738), joka oli viimeisiä kullanteon mahdollisuuteen uskovia tiedemiehiä, sai nuoresta Goethesta joksikin ajaksi innokkaan oppilaan. On vaikeaa ratkaista, kuinka vakavasti Goethe suhtautui näihin harrastuksiinsa. Halu kokeellisesti vakuuttautua mielenkiintoisten väitteiden todenperäisyydestä ei tässä tapauksessa ollut merkkinä taikauskosta, vaan elävästä tiedonhalusta, joka parin vuosikymmenen kuluessa oli lopullisesti suuntautuva tieteellisten periaatteiden varmentamille urille. Mutta silloinkin tiedemies Goethe säilytti runoilija Goethen ennakkoluulottomuuden ja avoimen silmän kaikille elämän ilmiöille: salaisuus oli jotakin, mikä odotti tutkimista, ja ihme ilmiö, jonka lait olivat toistaiseksi tuntemattomat, mutta ne eivät selitysperusteina saaneet vaikuttaa tunnettujen tosiseikkojen varassa etenevään tutkimustyöhön. — Veroraha, jonka Goethe tällä periaatteellaan maksoi ulkonaista maailmaa tutkivan tieteen suvereniteetille, oli häneltä yhtä luonnollinen kuin se mielenkiinto, jota hän jatkuvasti tunsi elämän arvoituksia kohtaan. "Mehän suorastaan uimme salaisuuksissa", huomautti vanha Goethe. "Nyt tosin taikausko tulkitsee väärin todellisuuden salaisuuden; himojen ja turhamaisuuden ajamana se liittää kärsimättömyyden malttamattomuudessa aistimin havaittavan yliaistilliseen, satunnaisen välttämättömään ja äärellisen äärettömään tavalla, joka ilmeisesti on väärä." Nuoren runoilijan kanta ei vielä ollut näin selvästi määritelty. Parannuttuaan ja siirryttyään keväällä 1770 Strassburgiin hän muiden töittensä ohella harrasti edelleen hermetistejään ja tutustui tällöin mm. Swedenborgin teoksiin "Arcana coelestia" (1749–1751) ja "De coelo et inferno" (1758). Goethe oli nyt joutunut ensimmäiseen taiteelliseen luomiskauteensa, ja vaikutelmat pyrkivät keskittymään nopeassa tempossa ilmestyvien runoaiheiden ympärille. Kuudennellatoista vuosisadalla vaikuttaneen rosvopäällikön Götz von Berlichingenin oma elämäkerta synnytti samannimisen näytelmän, Beaumarchais'n muistelmat antoivat aiheen "Clavigoon", ja hänen omat okkultiset harrastuksensa luovuttivat tuntuvan osuutensa kansankirjoissa ja nukketeattereissa elävälle tarinalle maagikko Faustista, joka v. 1771 alkoi askarruttaa hänen ajatuksiaan ja josta sittemmin tuli hänen oman elämänsä syvällisin ja monipuolisin tunnustuskirja. * Oleskellessaan seuraavana vuonna kesäkuusta syyskuuhun Wetzlarissa Goethe joutui nuorten lakimieskokelaiden muodostamaan hupaisaan seuraan, jonka sisäinen tarkoitus häneltä ilmeisesti jäi salaisuudeksi. Kertoessaan myöhemmin tämän ruokapöydän ympärille säännöllisesti kerääntyvän ryhmän seremoniallisista tavoista hän pitää osanottajien harrastuksia saman vallattoman romanttisen nuoruudentunnelman ilmauksena, jolla hänen omassa elämässään oli vastineensa toisaalta "Nuoren Wertherin kärsimyksissä", toisaalta ilakoivissa laskiaisnäytelmissä ja farsseissa. Pöytäseurueen jäsenillä oli ritarilaitoksen asteita jäljittelevät arvoasteensa, heillä oli johtajansa ("Heermeister"), kanslerinsa ja muut virkailijansa. "Ritarien" keskustelukieli vilisi sivullisille käsittämättömiä sanontatapoja, ja kullakin oli loistelias ritarinimensä. Ritariksilyönti tapahtui vertauskuvallisin seremonioin, ja juhlallisuuksien yhteydessä oli tapana juhlallisella vakavuudella lukea otteita "järjestön" kanonisista kirjoista, joista mainittavan oli "Die vier Haimonskinder" niminen kansankirja. "Ritarin" kuolemaa juhlittiin "surupöydin". Wetzlarin "ritaripöydän" sieluna oli August Siegfried von Goue, "vaikeasti selitettävä ja kuvailtava mies". Hän oli luovuttanut ulkonaisen johdon toiselle ja toteutti tämän välityksellä alati uudet päähänpistonsa kaikkien yhteiseksi kuvaksi. Hän johti myös toista "ritaripöytään" liittyvää järjestöä, josta Goethe ei tiedä sanottavasti kertoa, vaikka hän yleni siinä neljänteen asteeseen saakka. Sen piti olla mystinen ja filosofinen, eikä sillä ollut varsinaista nimeäkään. Ensimmäinen aste oli nimeltään "Übergang" (muutos, käänne), toinen "des Übergangs", kolmas "des Übergangs Übergang zum Übergang" jne. Vihittyjen itsensä oli painetussa kirjasessa selvitettävä näiden omituisten sanojen merkitys. Goethe kyllästyi nopeasti moiseen ajanvietteeseen eikä sen jälkeen enää vaivautunut tulkitsemaan järjestön salaisuuksia. Hänen kertomuksensa on sen sijaan kiinnittänyt eräiden historioitsijoiden huomion Gouén harrastuksiin, ja niukoista lähteistä huolimatta on tullut ilmi tosiasioita, jotka saattavat tämän miehen toiminnan aivan uuteen valoon. Goué oli „Strikter Observanz" -järjestön jäsen. Vuonna 1770 hän oli päässyt "temppeliritariksi" ja korotettu myöhemmin viidenteen asteeseen wetzlarilaisessa vapaamuurarilooshissa "Joseph zu den drei Helmen", joka oli v. 1767 liittynyt tähän järjestöön. Gouén omasta pöytäseurasta kuului viisi muuta jäsentä samaan looshiin. Stephan Kekule von Stradonitz on Goueta käsittelevässä tutkielmassaan (Goethe-Jahrbuch XXIII ss. 142–151) tullut siihen johtopäätökseen, että tämän idealistin ainoana päämääränä ei suinkaan ollut ystäviensä huvittaminen. Hän viittaa erääseen valistusajan filantrooppisessa hengessä laadittuun ja painettuna säilyneeseen puheeseen, jonka Goué kaikesta päättäen on pitänyt järjestönsä kokouksessa, ja painottaa erityisesti sitä, että "Haimonin neljässä lapsessa" — seuran "pyhässä kirjassa" — esiintyy tärkeänä henkilönä Hiram-hahmo, Haimonin nuorin poika Reinold, joka on kirkonrakennuksella päässyt työnjohtajaksi, ja jonka kateelliset toverit surmaavat vasaroilla. Reinold ei ole kirkon veritodistajia, mutta siitä huolimatta ovat kivenhakkaajat kunnioittaneet häntä suojelijanaan. Hänet kuvataan haarniskaan tai munkinkaapuun puetuksi, ja hänellä on vasara kädessään. — Kun tietää, miten tärkeä osa apulaistensa surmaamalla mestarilla on ollut jo humanististen kulttiseurojen symboliikassa, on hyvin lähellä se otaksuma, että Goué oli Reinoldissa tavannut sen "surmatun mestarin", jonka hän tarvitsi omaa seuraansa varten, ja että Goethen mainitsemat otteet käsittelivät juuri Reinoldin kuolemaa ja hänen ruumiinsa löytymistä. Niinpä Goethe tutustui siis lyhyenä Wetzlarissa oloaikanaan mieheen, jolla ilmeisesti oli aikomus luoda uusi vapaamuurariuden sivuhaara. Gouén yritys epäonnistui siitä huolimatta, että hän ulkonaisesta johdosta kieltäytymällä oli halunnut varata itselleen mahdollisimman suuret toimintamahdollisuudet. * Ne kolme oppivuotta, jotka nuori runoilija vielä vietti kotikaupunkinsa vaiheilla, kuluivat kiihkeän myöntämisen ja arvostelevan epäilyksen vaihtelussa. Vaikutelmat seurasivat toisiaan nopeasti; lyhyet matkat lähiseuduille, syventyvä tutustuminen henkisen elämän edustajiin ja heidän tuotteisiinsa, koko se ulkonaisesti ja sisäisesti rikas elämä oli omiaan pitämään Goethen nuoruudenkiihkeän mielen tuotteliaassa jännityksessä. Uskonnolliset kysymykset, jotka sairauden aikana olivat ensimmäistä kertaa tulleet vastausta vaativina hänen eteensä, menettivät oleellisuuttaan samassa määrässä kuin hänen taiteilijasilmänsä tapasi ulkomaailmasta kiinnekohtia lisääntyville realiteettitarpeilleen. Neiti von Klettenbergin edustama herrnhutilainen uskonnollisuus oli vilpittömästä ihanteellisuudestaan huolimatta ollut Goethelle naisellisen yksipuolista. Hän suhtautui vapahtajaansa, niin kuin Goethe myöhemmin sanoo, kuten rakastajaansa, ehdottomalla antaumuksella ja luottamuksella, ja jonka läsnäolo yksin auttoi kestämään elämän kärsimykset. Rakkaus Jeesukseen teki maallisen lemmen arvottomaksi. Yksilölliset pyyteet jalostettiin ystävyydeksi, ja tätä pyrittiin harrastamaan, mikäli mahdollista, taivaallisen rakkauden voimalla. Neiti von Klettenberg oli parin ystävänsä kanssa kirjoittanut tätä koskevan kirjasenkin, "Der Christ in der Freundschaft", ja toteutti itse periaatteitaan Frankfurtin seurapiireissä. Rousseaun, Sternen ja Zinzendorffin vaikutuksesta syntynyt sentimentaalisuus raivosi jonkun aikaa yleisenä sielullisena kulkutautina, mutta "Nuoren Wertherin kärsimykset" vapauttivat ainakin Goethen monessa suhteessa sen ylenmääräisyydestä. Nyt hän tutustui mieheen, joka toi uskonnolliset kysymykset vielä kerran hänen lähelleen. Marraskuussa 1772 Goethe oli arvostellut sanomalehdessä erään sveitsiläisen pappismiehen ja kirjailijan Johann Kaspar Lavaterin teoksen; tämä oli puolestaan löytänyt Goethen pienestä kirjasesta "Zwo biblische Fragen" monta hyväksyttävää ajatusta, ja kun Goethe oli lähettänyt hänelle vastailmestyneen "Götzinsä", syntyi molempien välille vilkas kirjeenvaihto. Sen tuloksena oli, että he tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Frankfurtissa kesäkuussa 1774. Lavaterissa yhtyi omalaatuista nerokkuutta sielunpaimenen kärsivälliseen lempeyteen ja fanaatikon suvaitsemattomuuteen. Hän oli saavuttanut kirjallista mainetta "Sveitsiläislauluillaan" (1767), mutta vasta hänen tieteellistä yleispätevyyttä tavoittelevat fysionomiset tutkimuksensa tekivät hänestä muutamaksi vuodeksi ihaillun kuuluisuuden. Uskonnollisella alalla hänen pääpyrkimyksenään oli rationalismin ja valistushengen vastustaminen, ja luonnollista oli, että Goethekin, tämä Lavaterin mukaan "vertaistaan vailla oleva nero, joka loistaa kaikessa, mihin hyvänsä ryhtyneekin", sai kokea hänen itsepintaista käännytysintoaan. Lavaterin uskonnollinen elämänkatsomus oli miehekkäämpi ja aktiivisempi kuin neiti von Klettenbergin: Jeesus oli hänelle ystävä, jonka etevämmyys ja viisaus oli peittelemättä tunnustettava, jonka esimerkkiä oli seurattava ja jonka kaltaisuuteen oli empimättä pyrittävä. Tämä oli hänestä niin luonnollista, että hänen oli vaikea käsittää, kuinka ihminen saattoi olla muuta kuin kristitty, mutta koska kuitenkin ylen harvat hyväksyivät hänen aatteensa sellaisinaan, leimasi hän toisin ajattelevat arvelematta ateisteiksi ja teki tällä tavalla kristuskuvansa vieraaksi Goethellekin, jolta taiteilijana ei suinkaan puuttunut kykyä eläytyä kristillisyyden korkeimpiin tunnearvoihin. Jos kohta Goethe siis välttelikin Lavaterin käännytysyrityksiä, hän keskusteli mielellään tämän kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa ja otti piirustuksin ja huomioin osaa tämän suuren fysionomisen käsikirjan toimitustyöhön. Ystävyyssuhteesta tuli monivuotinen. Vaikka Goethe näkikin suhteettomuuden, joka vallitsi Lavaterin kyvykkyyden, tämän arveluttavaa ihmistuntemuksen puutetta kärsivän profeetanvietin, kroonisen sentimentaalisuuden ja harhaantuneen ihanteellisuuden synnyttämän suvaitsemattomuuden välillä, kiinnitti hän huomionsa tämän positiivisiin ominaisuuksiin, kävi kahdella Sveitsin matkallaan (vuosina 1775 ja 1779) tätä tapaamassa ja avusti vielä Weimarista käsin fysionomiikan oppikirjan ("Physiognomische Fragmente", 1775–1778) kolmatta osaa. Vasta 1782, kun Lavater oli kirjoituksillaan "Kirjeitä nuorukaisille" ja "Pontius Pilatus" (1781–82) lopullisesti ilmaissut laatunsa, Goethe lausui hänestä ensimmäisen kerran ankaran arvostelun. Viimeksi mainitun kokeen mottona olevan lauseen: "Joka ei ole meidän puolestamme, hän on meitä vastaan", täytyi sofismeja vihaavasta Goethesta tuntua mahdollisimman epämieluisalta. Kun Lavater vuosina 1783 ja 1786 parannustekoja suorittaen ja ihmeuskoa saarnaten kierteli Saksanmaata oli Goethen tosin pakko ottaa hänet vastaan vieraakseen, mutta kolmannella Sveitsin matkallaan v. 1797 hän ei enää käynyt tervehtimässä Johan Kaspar Lavateria. Toisella tavalla vaikutti Goethen vaiheisiin Diethelm Lavater, edellisen veli. Hän oli innokas vapaamuurari jo Leipzigissä oleskellessaan, jolloin Goethe v. 1765 oli häneen tutustunut. Käydessään myöhemmin Sveitsissä Goethe uudisti tuttavuutensa opiskelutoverinsa kanssa. Tämä oli pysynyt uskollisena harrastuksilleen, johti vasta 1772 Zürichissä toimivaa looshia "Modestia cum Libertate" ja seurasi innokkaasti saksalaisen vapaamuurariuden kehitystä. Hän lienee eräiden looshinsa jäsenten keralla, joista tunnetuimpia oli säveltäjä Kayser, jättänyt Goetheen hyvän vaikutelman, sillä tämä mainitsee halunsa kuulua vapaamuurariseuraan tulleen entistä voimakkaammaksi Sveitsin-matkan jälkeen. Tosiasia on, että Goethe, joka palasi toiselta matkaltaan tammikuussa 1780, jo helmikuussa kääntyi weimarilaisen "Anna Amalia Zu den drei Rosen" -looshin mestarin, salaneuvos I. F. von Fritschin puoleen vapaamuurarivihkimystä anoen. Hänet vihittiin ensimmäiseen asteeseen kesäkuun 23. pnä, korotettiin toiseen asteeseen täsmälleen vuotta myöhemmin, ja maaliskuun 1. pnä 1782 hän sai mestarimuurarivihkimyksen yhdessä herttua Karl Augustin ja jenalaisen professorin Chr. Loderin kanssa. Looshi, johon Goethe nyt liittyi, oli perustettu v. 1764. Se oli luonteeltaan hovilooshi ja oli saanut nimensä suuriruhtinatar Amaliasta, jonka veli, Braunschweigin herttua Ferdinand, näytteli huomattavaa osaa "Strikte Observanz" -systeemin viimeisten elinvuosien historiassa. "Amalia"-looshikin kuului "ankaran kuuliaisuuden" vaikutuspiiriin ja jakoi siis tämän kohtalon. Järjestön luoja, paroni von Hund, oli kuollut 1776, ja korkeimmaksi käytännölliseksi johtajaksi oli tullut herttua Ferdinand. Hundin vaikutusvalta oli pysyttänyt järjestön koossa alituisesti ilmenevistä erimielisyyksistä huolimatta, mutta nyt asetettiin hänen keksimiensä temppeliherralegendojen autenttisuus ja tuntemattoman "korkeimman johtajan" olemassaolo lopullisesti kyseenalaisiksi. Edelliset todettiin epähistoriallisiksi, jälkimmäistä ei etsimälläkään löydetty, ja monien neuvottelujen jälkeen tuli Södermaniandin herttua Karl v. 1779 järjestön johtajaksi siitä huolimatta, että hän oli jättänyt vastaamatta kysymyksen, osasiko hän tehdä kultaa. Järjestön hajaantumista ei mikään voinut estää. Elokuussa v. 1782 kokoontui Wilhelmsbadiin edustavia johtohenkilöitä tilannetta pohtimaan. Systeemin saavuttamaa suosiota kuvaa, että kokouksen osanottajina oli kaksi ruhtinasta, kahdeksan kreiviä, kuusi vapaaherraa, yhdeksän aatelista ja kymmenen porvaria, mutta kaksi kuukautta kestäneet neuvottelut paljastivat entistä selvemmin von Hundin rakennuksen löyhän perustan, ja tuloksena oli sen lopullinen hajoaminen. Vuosia kestäneet erimielisyydet eivät olleet vaikuttamatta Weimarinkaan looshissa. Kesäkuussa 1782 se lopetti toimintansa, joka jo usean kuukauden aikana oli ollut epäsäännöllistä. Goethen mielialaa tuona aikana kuvaavat sanat, jotka hänen väitetään sanoneen Ph. Moritzille: "Ja tekin voitte vielä olla niin heikko, että etsitte sieltä jotakin?" Yhdeksän vuotta aikaisemmin oli Lessing lausunut yhtä ankaran tuomion aikansa vapaamuurariudesta. Vihkimystilaisuuden jälkeen oli muuan ystävä tullut hänen luokseen ja kysynyt: "Ettehän huomaa meillä mitään, joka sotisi valtiota, uskontoa taikka moraalia vastaan?" Ja Lessing oli vastannut: "Jos herra paratkoon olisin löytänyt jotakin sellaista, olisin toki löytänyt jotakin." Molemmat saivat huomata, että salaisuudet, jotka heille uskottiin, olivat puhtaasti ulkonaisia ja että valitettavan monet niihin tyytyivät. Goethessa oli vähemmän moralistin ja uudistajan henkeä, jotta hän Lessingin lailla olisi tehnyt eron vapaamuurariuden muodon ja sisällön välillä, ryhtynyt tutkimaan liikkeen historiaa tai tulkitsemaan sen ilmaisemia siveellisiä opetuksia. Hän oli oppinut toisella tavalla lähestymään ihmisen ja luonnon mysteerioita kuin se harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään monenkirjava piiri, johon hän oli joutunut, — kunnioituksella, luottamuksella, luonnollisuudella, -- ja ne salaisuudet, jotka elämä jo oli aavistuksena hänelle uskonut, olivat ainoita todellisia salaisuuksia, sillä niitä ei milloinkaan voinut sanoin paljastaa vihkimättömille, — paitsi mahdollisesti vihjauksin ja vertauksin. Ja siihen hänellä oli oma symboliikkansa: runouden kuvakieli. "Amalia"-looshi lepäsi vuosisadan vaiheeseen saakka. Vuonna 1800 kävi Weimarissa hampurilaisen Emmanuel-looshin mestari Friedrich Ludwig Schröder, joka kotikaupungistaan käsin oli ryhtynyt uudistamaan Saksan vapaamuurariutta sinisten looshien perustalla. Hän tapasi tällöin Goethen ja Wielandin ja neuvotteli ennen kaikkea Herderin, tämän "humanitäärisen vapaamuurariuden klassillisen filosofin" kanssa rituaalissa suoritettavista muutoksista. Uusi Schröderin systeemi otettiin seuraavana vuonna käytäntöön Hampurissa, ja v. 1808 aloitettiin herttua Karl Augustin toivomuksesta työt uudelleen "Amaliassakin", joka sai uuden looshikirjansa Hampurista. Goethe suhtautui nyt myötämielisemmin vapaamuurariuteen, enemmän tosin sivusta käsin tapahtumia seuraten kuin henkilökohtaisella osanotolla. Tammikuun 20. pnä 1813 hän piti tunnetun muistopuheensa Wielandin kuoleman johdosta, ja joulukuussa 1815 hän toi poikansa Augustin looshiin. Niiden vuosikymmenien aikana, jolloin Goethe tavalla tai toisella otti osaa looshityöhön, syntyi eräitä tilapäisrunoja. Sellaisia ovat mm. "Einmal nurin unserm Leben", "Lasst fahren hin das Allzuflüchtige", "Nun auf und lasst verlauten", jotka hänen kirjoittaminaan ja J. N. Hummelin säveltäminä esitettiin juhlassa, jolla "Amalia"-looshi kunnioitti herttuan 50-vuotista hallitusjuhlaa; "Symbolum" ("Des Maurers Wandeln") lienee syntynyt Goethen käydessä 15. pnä marraskuuta 1814 looshissa, missä venäläinen eversti von Geismar vihittiin mestarin asteeseen. August Goethen vapaamuurarivihkimyksen herättämiä tunnelmia kuvastaa "Dank des Sängers" ("Von Sängern hat man oft erzählt"), ja runot "Verschwiegenheit" ("Wenn die Liebste zum Erwidern") ja "Gegentoast" ("Unsern Dank und wenn auch trutzig") esitti August saadessaan korotuksen toiseen ja kolmanteen asteeseen. Vapaamuurarinaolonsa 50-vuotisjuhlaan, jota "Amalian" veljet viettivät, mutta johon Goethe sairautensa vuoksi ei voinut ottaa osaa, hän lähetti tunnetut säkeet "Fünfzig Jahre sind vorüber". Vapaamuurarius ei tullut Goethelle samalla tavalla sydämen asiaksi kuin jollekin Lessingille taikka Herderille, tai suorastaan toiseksi elämäntehtäväksi kuten Schröderille, mutta ne harvat vapaamuurariutta koskevat kirjalliset todistuskappaleet, jotka hän jätti jälkeensä, osoittavat, että häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärtämystä sen perustavia aatteita kohtaan. Hän oli yhteiskunnalliselta ja valtiolliselta katsantokannaltaan aristokraatti ja valistuneen yksinvallan kannattaja, mutta puheessa, jonka hän kirjoitti neljän vapaamuurariveljen kuoleman johdosta kesäkuun 15. pnä 1821 pidettyyn surujuhlaan, hän lausuu henkisestä tasa-arvoisuudesta ja veljeydestä sanat, joita ei liian usein voi toistaa: "Meidän järjestöllämme on paljon omalaatuista, mistä tällä hetkellä voidaan painottaa yhtä seikkaa, nimittäin sitä, että heti kun me kokoonnumme, syntyy mitä ilmeisin tasa-arvoisuus; sillä eivät ainoastaan kaikki arvon, säädyn ja iän, varallisuuden ja kykyjen edut astu taka-alalle ja häviä ykseyteen, vaan myöskin yksilöllisyyden täytyy väistyä. Jokainen huomaa kohdeltavan itseään sen paikan mukaisesti, joka hänelle on osoitettu. Palveleva veli, oppipoika, ammattilainen, mestari, virkailija, jokainen mukautuu määrättyyn paikkaansa ja odottaa itsensä uhraten looshia johtavan mestarin viittauksia. Ei kuulu ainoatakaan arvonimeä, ihmisiä toisistaan erottavat tuntomerkit, jotka tavallisessa elämässä ovat tarpeelliset, ovat unohtuneet... Jokainen istuu arvokkaassa seurassa luopumaan kaikesta yksityisestä korkeampien, yleisempien tarkoitusperien hyväksi." Tässä on toisin sanoin, opetuksen, ilmaistu se syventynyttä elämänymmärrystä osoittava vakaumus, jonka Goethe samoihin aikoihin lausuu yksityisesti Eckermannille: "Vasta koko ihmiskunta yhdessä muodostaa todellisen ihmisen. Ja ihminen on vasta silloin iloinen ja onnellinen, kun hänellä on rohkeutta löytää itsensä kokonaisuudesta." Näin voi puhua vain todellinen vapaamuurari. * Toiset perusteet kuin ne, jotka saivat Goethen pyrkimään vapaamuurarilooshiin, näyttävät aiheuttaneen hänen liittymisensä illuminaattijärjestöön. Sen oli perustanut toukokuun 1. pnä 1776 Ingolstadtissa entinen jesuiittojen kasvatti ja myöhemmin heidän vastustajansa Adam Weishaupt. "Järjestö tahtoi uskonnollisella valistustyöllä laajentaa järjen valtaa ja edistää kansojen veljellistä lähentymistä; kaikesta päättäen se ei ollut aivan vapaa poliittisistakaan tarkoitusperistä. Se otti jäsenikseen ennen kaikkea vapaamuurareita, ja siihen kuului useita tällaisina tunnettuja henkilöitä. Herttua Karl August lähetti muiden muassa liittymislupauksensa Weimarissa vaikuttaneelle J. Bodelle helmikuun 10. pnä 1783, ja seuraavana päivänä seurasi Goethe hallitsijaystävänsä esimerkkiä. Molemmat hyväksyttiin luonnollisesti piiriin, jonka tärkeimpiä jäseniä tulivat olemaan A. von Knigge, J. von Fritsch, Herder, Loder ja Musäus; edellinen sai järjestönimekseen Aiskhylos, jälkimmäinen Abaris. Goethen osanotosta illuminaattijärjestön toimintaan on sikäli tietoja, että säilyneissä pöytäkirjoissa hänen nimensä mainitaan vain yhden kerran, heinäkuun 22. pnä 1783, jolloin Abaris nimitettiin Weimari "Minerva" -temppelin "sensoriksi". Vähäisestä innostuksestaan huolimatta Goethe katsottiin silti ansainneeksi "hallitsijan" aste herttuallisen isäntänsä kanssa. "Minerva" ei ilmeisesti laisinkaan aloittanut toimintaansa, ja pian valtiovalta puuttui, etenkin Baierissa v. 1785, ehkäisevästi tämän järjestön toimintaan, joka tosin ei aina käyttänyt kaikkein puhtaimpia aseita, mutta johon kohdistetut poliittiset epäilykset ja syytökset myöhäisempi tutkimus on osoittanut liioitelluiksi (vrt. esim. R. Le Forestier, "Les Illumines de Bavicre et la Franc-Maconnerie Allemande"). Siitä huolimatta, että Goethe näki paljon toivomisen varaa aikansa suljetuissa ja salaisissa seuroissa, eivät ne silti lakanneet askarruttamasta hänen ajatuksiaan. "Wilhelm Meisterissa" hän antaa "Tornin" salaisen järjestön puuttua nuoren Wilhelmin kasvatukseen ja henkiseen johtoon ja hahmottelee sen toiminnasta johtuvaksi joukon utopistisia yhteiskunnallisia uudistuksia. "Grosskophtassa" hän tuo näyttämölle käsityksensä mukaisen Cagliostron looshikokouksineen, ja ottave rime -mittaisessa eeppisen runon katkelmassa "Die Geheimnisse" (Salaisuudet) hän yrittää kuvata hengellistä ritarikuntaa, jonka keskeisenä symbolina on ruusujen koristama risti. Viimeksi mainitun runon Goethe aloitti kesällä 1784. Lähimpinä yllykkeinä sen syntymiseen olivat Lessingin ja Herderin kirjoitukset. Edellisen "Nathan der Weise" oli iloisesti yllättänyt Goethen; hän ei osannut kylliksi kiitellä tätä runonäytelmää, missä valistusajan aatteet saivat puhtaimman ilmaisunsa. Jälkimmäinen oli sanomalehtikirjoituksissa v. 1782 käsitellyt Lessingin "Ernstin ja Falkin" herättämää kysymystä temppeliherrojen ja vapaamuurarien keskinäisestä suhteesta ja joutunut kiistaan innokkaan valistusmiehen Nicolain kanssa, joka puolestaan liitti vapaamuurarit ja rosenkreutsilaiset sisäiseen aateyhteyteen. Goethe seurasi mielenkiinnolla väittelyä ja keskusteli myöhemmin runostaan Herderin kanssa, jonka vakaumukseni oli, että temppeliherrat olivat vaalineet alkuperäistä ja puhdasta kristinuskoa esoteerisena oppina. Runon aatteellisesti ulkokohtaista taustaa selventää lisäksi se tosiasia, että Johann Valentin Andreaen teoksia, joihin Goethe oli nuoruudessaan tutustunut, harrastettiin samoihin aikoihin innokkaasti Weimarin hovin piirissä. Runokatkelman juoni on lyhyt: Vuoristossa harhaileva nuori munkkiritari Markus löytää vehmaasta laaksosta komean linnan. Siinä asustavat ritarit, kaksitoista luvultaan, ottavat tulokkaan avosylin vastaan, näyttävät hänelle asumustaan ja kertovat johtajastaan, viisaasta Humanuksesta, joka pian tulee eroamaan maallisesta elämästään. Runon loppusäkeet kuvaavat, kuinka Markus lyhyen yöunen jälkeen herää kellojen soittoon ja näkee puutarhassa kolme valkopukuista, ruusuin koristautunutta nuorukaista, jotka kantavat tulisoihtuja. Vasta 32 vuotta myöhemmin Goethe selosti lähemmin suunnitelmiaan. Ritareilla hän oli tahtonut kuvata tärkeimpiä uskontoja ja heidän sopusointuisella, partaalla yhteiselämällään salaperäisen tietäjän, Humanuksen, "Inhimillisen", alaisuudessa ilmaista sen vakaumuksensa, että uskonnotkin yhteisessä ihmisrakkauden ja totuudenpalvonnan pyrkimyksessään liittyvät jaloimpien edustajiensa välityksellä toisiinsa eläväksi kokonaisuudeksi. Humanus on ruumiistunut kaikkiin alaisiinsa, hän kuuluu kaikille, eikä hänen siis enää tarvitse viipyä maan päällä. Koska kuitenkin järjestö tarvitsee keskeisen henkilön, valitaan tähän asemaan nöyrä ja palvelevainen Markus. Jälkimaailmalla on syytä valittaa, että "Salaisuudet" jäi keskeneräisyydessään arvoitukselliseksi katkelmaksi. Suotuisien olosuhteiden vallitessa siitä olisi saattanut tulla toinen "Nathan", aatesisällöltään sama, mutta uskonnolliselta hengeltään ja vertauskuvastoltaan varmaan monin verroin syvällisempi. Pari vuotta myöhemmin, 1786, Goethe kuitenkin pakeni pohjolan ahdistavan harmaan taivaan alta aurinkoiseen Italiaan, ja matkaa seurasi hänen tuotannossaan kausi, jolloin hän dionysisesti uudestisyntyneenä ylisti elämäniloon ruusujen ihanuutta ja palasi vasta "Wilhelm Meisterin vaellusvuosissa" ja "Faustin" toisessa osassa aikaisempaan synteettiseen ihanteeseensa, ruusun ja ristin vaikeasti toteutettavaan liittoon. * Vaikkakin edellä mainittu "Grosskophta" kuuluu hedelmällisen Italian matkan kypsyttämiin tuotteisiin, on se taideteoksena Goethen epäonnistuneimpia. Mielenkiintoinen se on sikäli, että se ilmaisee hänen suhteensa yhteen vuosisadan vaihteen arvoituksellisimpaan henkilöön, Alessandro Cagliostroon. Samana vuonna, jolloin Goethe lähti Italiaan, kuuluisa "kaulanauhajuttu" oli tullut päätökseensä. Siihen sekaantunut Cagliostro oli kärsinyt kuuden kuukauden vankeuden Bastiljissa ja poistunut kuninkaan käskystä, mutta suurten ihmisjoukkojen myötämielisyyden saattamana maasta. Hänet oli herkkäuskoisen kardinaali de Rohanin kanssa havaittu syyttömäksi, mutta sittenkin oli kumpaisenkin nimeen jäänyt moraalinen tahra. Cagliostro, jota aina oli ympäröinyt salaperäisyyden ärsyttävä aura, samaistettiin erään seikkailijan Giuseppe Balsamon kanssa, ja vaikka identtisyys olikin aluksi epävarma, ratkaisi ihmisten luonnollinen taipumus epäedullisten käsitysten omaksumiseen asian ennen pitkää edellisen vahingoksi. Goethe, joka ihaili kaikkia "demonisia" yksilöitä, tunsi alusta asti samaa vetäymystä Cagliostroa kuin myöhemmin Byronia ja Napoleonia kohtaan. Tämä ei estänyt häntä arvostelevan epäilevästi suhtautumasta Cagliostrosta kiertäviin tarinoihin: "Se, joka ei päivällä ja vapaan taivaan alla manaa henkeä, ei myöskään kutsu niitä keskiyöllä hautaholvissa", kirjoitti hän 1781 Lavaterille, joka oli Cagliostron uskovaisimpia ihailijoita. Hän näki tässä ihaillussa ja parjatussa miehessä samaa voimaa, jonka ansiosta hän itsekin tunsi olevansa sitä mitä oli, jumalsukuista neroutta, joka sovinnaismoraalista välittämättä pyrki omiin käsittämättömiin tarkoitusperiinsä. Hän ei heti ratkaissut kantaansa Cagliostro-Balsamo kysymyksessä. Käydessään huhtikuussa 1787 Sisiliassa hän Palermossa tutustui lakimieheen, joka oli laatinut Giuseppe Balsamon sukutaulun ja tullut sen nojalla tulokseen, että tämä ja Cagliostro olivat yksi ja sama henkilö. Lakimiehen välityksellä Goethella oli tilaisuus tavata Balsamon lähimpiä sukulaisia. Hän esiintyi englantilaisena mr. Wiltonina, joka muka oli tavannut Balsamon Lontoossa ja saanut tehtäväkseen tuoda terveiset hänen perheelleen. Balsamon omaisten valitukset tietymättömissä olleen Giuseppen kiittämättömyydestä ja liikuttavan yksinkertainen kirje, jonka Felice Balsamo lähetti pojalleen vieraan välityksellä vaikuttivat, että Goethe arvosteli entistä ankarammin miestä, joka hänen silmissään yhä selvemmin oli paljastunut veijariksi, ja jo samana kesänä hän suunnitteli oopperaa ("Die Mystifizierten"), millä vapautua asian herättämistä painostavista tunnelmista. Tämän luonnoksen pohjalla syntyi Italian matkan jälkeen vuonna 1791 suorasanainen huvinäytelmä, "Der Grosskophta". Siinä Cagliostro esiintyy "kreivin" nimisenä seikkailijana, jolle muka salaperäinen "suurkofta" on ilmestynyt, joka sen nojalla houkuttelee herkkäuskoisia "egyptiläiseen looshiinsa" ja lopulta osoittautuu hän itse suurkoftaksi. Kaulanauhajuttu, jonka näytelmän juoni verraten uskollisesti toistaa, tekee lopun myöskin "kreivin" petoksista. Jo näytelmänsä nimessä Goethe teki saman erehdyksen kuin aikalaisetkin. Meidän aikamme tutkimusten nojalla on nimittäin todettu, että "egyptiläisen vapaamuurariuden" rituaalikopioissa tavattu epäselvä allekirjoitus ei suinkaan ole Cagliostron oletettu arvonimi ("Grand-Cofta"), vaan Lyonin äitilooshin mestarin Saint-Costarin nimi. Ennakkoluulottomassa hengessä suoritetut ja asiakirjallisesti vahvistettavat tutkimukset ovat yleensäkin siinä määrin valaisseet Cagliostron ja Balsamon elämänvaiheita, että väite heidän identtisyydestään on voitu todistaa perättömäksi, eräille yhteensattumille taitavasti tekaistuksi taruksi (vrt. esim. Marc Haven, "Le Maitre inconnu: Cagliostro", Paris 1913). Ainoa, mutta samalla arvonantoa ansaitseva positiivinen tulos Goethen taiteellisesta erehdyksestä oli, että Giuseppe Balsamon puutetta kärsivä perhe, joka kerran ennenkin oli saanut nimettömän rahalähetyksen, v. 1792 sai tavallista suuremman summan tuntemattomalta auttajaltaan. Se oli tekijäpalkkio, jonka Goethe oli saanut "Suurkoftastaan". Cagliostro-probleemin jatkuvaa merkityksellisyyttä Goethelle osoittaa hänen aikomuksensa käsitellä sitä erillisenä lukuna "Dichtung und Wahrheit"-teoksessaan. Hän oli tosin "Suurkoftassa" tullut sarkastisesti kuvailleeksi ihmisiä, "jotka tavoittelevat ihmeitä saadakseen pysyä mielettömyydessään ja typeryydessään ja voidakseen puolustautua ihmisjärjen ja älyn ylivaltaa vastaan", mutta samalla hän oli tullut tuominneeksi oman daimoninsa, "jolle aina on tunnusmerkillistä eräänlainen taikauskoisuus". Ja langetessaan pettyneessä heimolaisrakkaudessaan mustaamaan ennestäänkin paljon parjatun miehen mainetta hän oli myöskin lähtenyt inhimillisellä moraalilla mittaamaan sitä harvoissa valituissa vaikuttavaa voimaa, jopa sinänsä ei ole moraalinen eikä moraaliton. Demonisuus, "das Dämonische", oli vanhalla Goethellä sana, johon hän sisällytti useimmat ihmisen ja ihmiselämän salaisuudet. Joskus se merkitsi hänelle sitä, mikä erotti ihmisen toisesta, hänen ominaisista yksilöllisyyttään, ja joka tällöin läheni aristotelista entelekheiaa. Se oli myöskin tuntemattomasta käsin vaikuttava voima, jonka hän oli elämänsä ratkaisevimmissa vaiheissa tuntenut puuttuneen asioiden kulkuun tavalla, joka oli omiaan herättämään uskoa kaitsevaan kohtaloon, Nietzschen "fatalismia, joka ei kapinoi, joka ei uuvu, joka koettaa luoda itsestään kokonaisuuden siinä uskossa, että kaikki saa ratkaisunsa vasta kokonaisuudessa ja näkyy hyväksi ja oikeaksi". Se oli myöskin luovaa, sielullisia laitoksia ratkovaa ja uusia yhdistelmiä synnyttävää voimaa, jota Goethe kertoo nuorena vältelleensä pakenemalla "jonkun kuvan taakse". Se esiintyi Homunculuksena, ruumiittomana ihmisenä, jonka toimimishalu saa hajoamaan elementteihin, jotta se voisi aloittaa vaivalloisen kehityskulkunsa kaikkien luonnonvaltakuntien kautta takaisin henkiseen olotilaansa. Se auttaa neroa toteuttamaan lähetystehtävänsä ja jättää hänet, kun se on suoritettu, ja samalla se kiusaajana asettaa esteitä hänen tielleen joko voitoksi taikka lankeemukseksi. Tällöin se myös kuvastuu Goethelle henkiolentojen joukkona, niin kuin seuraava "Eins und Alles" -runon säkeistö osoittaa:
"Kuta korkeammalla ihminen on, sitä enemmän hän on demonien vaikutuksen alainen, ja hänen on oltava varuillaan, ettei hänen johtava tahtonsa joudu harhateille", sanoo Goethe kerran Eckermannille, ja täydentää tätä toisessa tilaisuudessa seuraavasti: "Kun on vanha, ajattelee maailman asioita toisin kuin silloin, kun on nuori. En voi olla ajattelematta, että demonit ihmiskuntaa ärsyttääkseen ja pilkatakseen tuovat toisinaan sen silmien eteen erityisiä kuvia, jotka ovat niin houkuttelevia, että jokainen niitä tavoittelee, ja niin suuria, ettei kukaan niitä saavuta." Nämä lauseet tuovat mieleen sanat, jotka Paavali lausuu apostolisessa kiertokirjeessään (Efes. 6:11–12): "Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa..." Vaikka nämä "principes", "potestates", "mundi rectores" ja "spiritualia nequitiae" Goethella muodollisesti liittyisivätkin lähinnä rosenkreutsiläiseen ajatuspiiriin ja Swedenborgin kirjoituksiin eikä suoranaisesti Paavalin välittömään uusplatonilaisuuteen, ovat ne sisällöltään yrityksiä kuvata elämyksiä, jotka kaikkia käsitteellisiä tulkintoja uhmaten saavat vastaavimman ilmaisunsa silloin, kun ne esitetään personifioituina. Goethen demoniusko edustaa erityistä aspektia hänen yleisestä maailmankatsomuksestaan. Se näkee kaikkialla kehittyvän jumaluuden ("geprägte Form, die lebend sich entwickelt"); se tunnustaa salaisuuksien olemassaolon ja velvoittaa ihmistä samalla pysyttelemään tietoisessa, aavistuksen ja älyn säännöstelemässä suhteessa tuntemattomaan. Tällaiselle "maagilliselle" maailmankatsomukselle aistimin havaittava maailmakin näyttäytyy "naamioituksena, jonka taakse korkeampi, henkinen elämä veitikkamaisen itsepintaisesti kätkeytyy vetääkseen meitä puoleensa ja houkutellakseen jalompiin ilmakerroksiin". * Entä Goethen suhde kristinuskoon ja Kristukseen? Viralliseen uskontoon Goethe suhtautui koko elämänsä ajan kylmän pidättyväisesti. Se oli tehnyt Jeesuksesta "äreän tyrannin, joka aina oli valmis iskemään salamansa siihen, jossa ei ollut korkeinta täydellisyyttä". Goethen suhde elämään ja maailmaan oli liian elävä, jotta hän olisi voinut mukautua kirkollisiin dogmeihin taikka lahkojen yksipuoliseen uskonnollisuuteen. Kristus, jonka hän tunnusti omakseen, ei ollut näihin sidottu: "Jos minulta kysytään, onko luonteeni mukaista osoittaa Kristukselle palvovaa kunnioitusta, niin vastaan: aivan varmasti. Minä kumarrun hänen eteensä, joka on korkeimman siveellisyysprinsiipin jumalallinen ilmennys. Jos minulta kysytään, onko luonteeni mukaista kunnioittaa aurinkoa, niin sanon jälleen: aivan varmasti! Sillä se on samalla tavalla korkeimman ilmennys, vieläpä valtavin, joka meidän maan lasten on annettu havaita. Minä palvon siinä Jumalan valoa ja luovaa voimaa, jonka kautta yksin me olemme ja elämme ja toimimme ja kaikki kasvit ja eläimet meidän kerallamme." Kristuksen jokainen esiintyminen, jokainen sana pyrkii havainnollistuttamaan sitä, mikä on kotoisin ylhäältä. Hän nostaa ja jalostaa ja vaikuttaa siellä, missä enimmän on syntiä ja puutteellisuutta. Goethe näkee tämän Kristus-pyrkimyksen elävänä voimana Schillerissä: "Hän ei koskettanut mitään jokapäiväistä ja halpaa sitä jalostamatta." Itseään Goethe nimitti "vanhaksi pakanaksi". Muinainen Hellas oli hänen pyhä maansa. Sieltä hän oli tavannut taiteelliset ihanteensa, ja sen kalokagathia, ruumiillisesti ja sielullisesti täydellisen ihmisen ihanne oli päämäärä, johon hän pyrki alituisesti puhdistamalla sieluaan ja kirkastamalla kokemustensa laajentuvaa varastoa. Kreikasta hän oli niin ikään löytänyt Helenan, taivaallisen, yliaistillisen naisen, jonka kanssa Faust viettää "kemialliset häänsä", sieltä myöskin Euphorionin, Kristuslapsen, jonka syntymä lopullisesti määrää Faustin vaelluksen suunnan. Faust erehtyy vielä epäpuhtain vaikuttimin käyttämään magiaa tarkoitusperiensä hyväksi, ja Suru riistää häneltä varmemman ulkonaisen tuen, näkökyvyn. Lopulta, kun häntä ympäröi pimeä yö, ilmestyy hänelle sisäisessä valossa kreikkalainen Helena kristillisenä neitsyt-äitinä, Mariana. Hänen osakseen on tullut rakkaus ylhäältä, eikä Mefistofeleella, kaiken kieltäjällä, ole enää valtaa estää hänen kuolematonta henkeään vapautuneena nousemasta taivaalliseen kirkkauteen. Ruusu-Risti — maaliskuu, huhti-toukokuu 1932
|