Manly P. Hall

Sinun Jumalasi ja minun Jumalani

Se oli yksi noita pieniä Itäpuolen katuja, minne auringonsateet harvoin eksyvät, missä murtuneet kiviseinät ja särkyneet tiilikivet reunustivat kapeita synkännäköisiä katuja ja missä rääsyiset lapset leikkivät katureunamilla tai uittavat paperiveneitä katuojissa. Kaikki se melu ja hälinä, joka on tunnusomaista suuren kaupungin pohjakerroksille, velloi ilmaa. Siellä täällä nousi vanha, tiilinen vuokrakasarmi ympäröivistä hökkeleistä ja kaduntapaisten kulkuväylien yllä kulki ristiin rastiin pantuja pyykkinaruja, joilla tuulessa lepatti kaikenkirjavia vaatteita kuivumassa. Taivas oli pilvessä, eivätkä vaatteet olleet oikein kuivuneet. Niiden kehnous ja tuhruisuus oli ominaista koko ympäristölle ja sen nurkissa kyhjöttäville ihmisille. Lasten nauru näytti olevan ainoana ilona, ja he nauroivatkin, koska eivät ymmärtäneet ympäristönsä alhaisuutta. Se oli seutua, missä näki lommollaan olevia poskia, onkaloisia silmiä ja kurttuisia otsia ja missä epätoivo asuu ja puute kolkuttaa alati ovelle.

Tällä tympeällä seudulla, synkän vuokrakasarmin ja makeiskaupan väliin ahdettuna, missä ihmiskunta möi leivästä nuoruuttaan ja elämäänsä, seisoi pieni, yksikerroksinen hökkeli ajan hampaan kuluttamin päädyin. Jokainen tunsi tämän rakennuksen — pienen buddhalaisen kirkon, joka oli löytänyt tiensä tänne monien lippujen maahan, auttaakseen Intian ja Japanin lasten tarpeita. Se ei näyttänyt amerikkalaiselta kirkolta — siinä ei ollut tornia eikä kellotapulia. Se oli muukalainen muukalaismaassa ja Lootuksen Jumala merkitsi vähäisen niille nälkäisille, jotka ilomielin saattoivat myydä sielunsa leipäpalasta.

Sinisen Tyynenmeren tuolta puolen ja sitten rautaista rataa pitkin oli muuan olento tullut idästä, muassaan idän usko ja idän lapsen yksinkertaisuus — tuota sanoin kuvaamatonta jotakin, joka aina hurmaa Itämailla matkaajaa. Muutamat yksinäiset tässä suuressa kaupungissa olivat kutsuneet hänet tänne sieltä Intian kirkkaasti paisteesta ja vihreäpeitteisiltä vuorilta — olivat kutsuneet hänet auttamaan heitä heidän tarpeissaan. Hän oli tullut sieltä laulavien pappien, punertavien suitsutussavun ja ylevän majesteettiuden temppelistä, pienimpänä Tuon Alhaisen oppilaista, tuodakseen Amerikassa asuvalle kansallensa Aasian valoa.

Omituinen olento tämä pieni, buddhalainen pappi. Huolimatta vieraista jumalistaan monet tämän pienen vuokrakasarmimaailman asukeista olivat oppineet iloitsemaan hänen hymyilystään ja oudosti sorahtavasta englannistaan. Hänellä oli suuret, mustat silmät ja ystävälliset kasvot, ja vaikka vuodet painoivatkin häntä, niin hänen kasvonsa vain paistoivat lapsen yksinkertaisuutta. Hänen katseessaan ei ollut vilppiä, hänen hymyssään ei petosta eikä hänen tavoissaan teeskentelyä, mutta hänen taistelussaan muita uskontoja vastaan oli jotain rajattoman inhimillistä, syvästi liikuttavaa, jopa pateettistakin.

Buddhalaiset rakastivat häntä, tullen penikulmien takaa tähän vuokrakasarmisynkkyyden sumentamaan kirkkoon. Kunnioituksen tuntein he astuivat ovesta, mutta holvin sisäpuolelle päästyään he elivät toisessa maailmassa, sillä kummat, itämaiset verhot peittivät seiniä ja hieno, palavan santelin ja myskin tuoksu loi itämaisen tunnelman kaikkialle. Siellä pienessä komerossa jonka yläpuolelle rakastavat kädet olivat asettaneet kukkia, oli pikkuinen arkku, jonka kannella istui heidän Herransa ja Jumalansa, heidän Valonvalvojansa, heidän lohduttajansa surussa, heidän vapahduksentoivonsa, heidän äänensä Kaikkivaltiaan edessä — Herra Gautama, Suuri Buddha. Tänne he tulivat uhrejaan tuomaan, tänne he tulivat rukoilemaan ja mantrojaan laulamaan, tänne he tulivat iloissaan ja suruissaan, nuoret ja vanhat. Täällä, kaukana syntymäseutunsa jumalista he löysivät lohtunsa.

Eräänä päivänä, kun pieni buddhalainen pappi oli ulkona, näki hän erään lapsen leikkivän katuojassa pienellä savi- tai marmorikappaleella. Hän kumartui sen puoleen, ja kas, siinä katselivat häntä kurasta surunvoittoiset kasvot johonkin halpaan, mutta hyvään aineeseen muovailtuina ja maalattuina. Buddhalainen pappi katseli sitä muutamia minuutteja, sitten kun lapsi juoksi pois, kumartui sen puoleen ja nosti sen liejusta. Jotakin näytti liikkuvan hänen sielussaan, sillä noissa kasvoissa oli tuskainen ilme, joka vastustamattomasti veti puoleensa. Hän katseli sitä pitkän aikaa. Vain pikkuiset kasvot, kaulasta rikkoutuneet, ihmisten kasvot, jolla oli pitkä, kiharoina riippuva tukka, tällä hetkellä harmaana loasta. Päässä oli orjantappuraseppele, ja ohuet verijuovat tihkuivat tuskantäyteisiä kasvoja pitkin, antaen niille kummantuntuisen ilmeen, joka osui suoraan papin sydämeen. Pitäessään rikkinäisiä kasvoja käsissään toisen Jumalan pappi kulki katua pitkin ja pysähtyi sen talon eteen, jossa asui muuan hyväsydäminen, vanha irlantilaisvaimo, nimeltään rouva O'Flaherty, joka oli hymyillyt hänelle joka aamu hänen ohikulkiessaan. Rouva O'Flahertyn oli useasti tapana sanoa puolisolleen: "Herranen aika, tuo pikku pakana on maailman suloisimpia uskottomia, joita olen tavannut. Totta kai olen pahoillani, ettei hän usko meidän Jumalaamme, sillä toivoisinpa hänen pääsevän taivaaseen."

Rouva O'Flaherty oli ovensa edessä kulkukauppiasta odottamassa, kun pikku buddhalainen kulki siitä ohitse. Ottaen hatun kohteliaasti päästään. Tämä ojensi esille pienen kuvansa ja kysyi pyylevältä ja hymyilevältä irlantilaisvaimolta, kuka ja mitä kuva oli. Rouva O'Flaherty katsahti siihen, tehden kunnioittaen ristinmerkin.

"Herra siunatkoon, mutta sehän on itsensä Pyhän Neitsyen Poika!"

"Onko se Se, jota kutsutaan Jeesukseksi?" kysyi buddhalainen.

"Totta vie se on!"

"Kauniit kasvot", vastasi pappi, katsellen ihastellen veistosta. "Hän oli suuri ihminen. Kaukana minun maassani me olemme kuulleet hänestä. Sanotaan, että hän tunsi meidän Buddhamme ja että hän vielä vaeltaa vuorilla käsikkäin tämän kanssa."

"No, tuosta en tiedä mitään! Enpä luule, että hän maleksii pakanoiden kanssa pitkin maita", vastasi rouva O'Flaherty, nojaten luudanvarteen ja pyyhkien kasvojaan pellavaiseen esiliinaansa. "Niinpä niin ja jos kuumempi tulee minä muutan katolle, niin kuin tein viime heinäkuussakin."

"Tahtoisitko kertoa minulle Mestaristasi?" kysyi buddhalainen pappi, pitäen kuvaa yhä kädessään. "Tahtoisin kuulla hänestä, sillä sieluni sanoo hänenkin olevan mahtavan Buddhan."

"Varmasti! Istahdapa ihan tähän portaille, niin minä kerron sinulle siihen asti kuin tuo kauppias tuo perunoita, sillä Mikey tulee pian kotiin romutarhasta ja minun täytyy laittaa vähän päivällistä."

Vanha, äidillinen rouva O'Flaherty ankkuroitui, istuen yläportaille, pikkubuddhalaisen asettuessa istumaan hänen alapuolelleen yhä katsellen pientä, rikkinäistä kuvaa. Sitten rouva O'Flaherty selosti omalla, kodikkaalla tavallaan Mestarin elämää.

Perunat vain eivät tulleet, ja kahden tunnin verran he saivat siinä keskenään jutella. Buddhalaisen papin silmät täyttyivät suurella valolla ja jokin liikutti myös rouva O'Flahertya, sillä papin lapsenomainen rauhallisuus ja yksinkertaisuus saivat hänet sielujuuria myöten väreilemään. Lopulta rouva O'Flahertyn oli mentävä, ja pikku buddhalainen, pusertaen rikkinäisiä kasvoja sydämelleen hiipi hiljaa yöllistä katua pitkin vuokrakasarmien keskellä olevaan koloonsa, jonne ihmiset tulivat rukoilemaan.

*

Eräänä joulukuun iltana kulkiessani pienen buddhalaisen kirkon ohitse olin hämmästynyt. Ovi riippui vain yhden saranan varassa, ja sen puuosat oli rikottu kirveellä, ikkunat olivat sirpaleina ja särjetyt kehykset retkottivat ilkeännäköisinä illan suussa. Oli hienoinen lumipyry sinä päivänä, katukäytävät olivat liukkaat, eivätkä ohikiiruhtajat pysähtyneet katsomaan sen ikkunoita. Kaikki näytti olevan pimeää sisällä ja ihmettelin kovin, mitä pienelle buddhalaiskirkolle oli tapahtunut.

Seisoin epävarmana, mennäkö eteenpäin vai työntääkö murrettu ovi syrjään astuakseni sisään, kun muuan ääni rikkoi hiljaisuuden. Se oli tukahdutettu nyyhkytys — vain pieni sydäntä särkevä valitus, mutta niin heikko, että sitä tuskin kuului. Työntämällä syrjään särkyneen oven minä astuin pikku kirkkoon. Kaikki sen sisällä oli yhtenä sekamelskana, niin suurella rakkaudella ripustetut verhot oli revitty pois, hatara, pieni alttari lootuskukkineen oli potkittu palasiksi, pieni arkku oli kumossa ja sen edessä lattialla oli herra Buddhan särkynyt ruumis, sen kullatut muodot kirveeniskun musertamina. Yksi ainoa kynttilä paloi, heittäen heikkoa valoaan hävityksen paikkaan. Lattialla särkyneen arkun ja kullatun Buddha-patsaan sirpaleiden seassa makasi buddhalainen pappi. Otsassa olevasta haavasta vuoti patsaan päälle verta.

"Mikä hätänä?" minä huudahdin. "Miten tämä kaikki on tapahtunut?" Ja polvistumalla koetin nostaa papin hervotonta ruumista. Hän katseli minua hetkisen, sitten kyyneleet alkoivat valua. Lännen puolella miehet eivät itke, mutta idän puolella on toista. Tiesin, ettei se ollut ruumiin tuska, vaan sielun kipeys, joka kyyneleet synnytti.

"Kerro, mitä on tapahtunut", pyysin myötätuntoisesti. Ja pikku pätkinä sain kuulla kertomuksen, jonka lännessä kuulee usein, vaikka ei ehkä aivan samoin sanoin.

"Voi, kuinka kovin olen koettanut tuoda sinun kauniiseen maahasi meidän Jumalamme valoa! Hän on rakkauden ja valon Jumala — jos vain voisitte ymmärtää minun Jumalaani, niin te ette tappaisi veljiänne — jos teillä olisi minun Jumalani rakkaus, niin tämä arkku ei makaisi tänään tässä. Tulin kaukaa Intiasta, muukalainen muukalaismaahan, tuodakseni pappini siunauksen tänne kansallesi — tähän maahan, jossa ihmiset ajattelevat vain itseään. Tämä oli minun pikku arkkuni, jonka äärelle tapasin tulla iltaisin, ja täällä olenkin aina löytänyt rakkautta ja valoa Buddhaani katsellessani.

Hiljaisuudessa saatoin kuulla hänen suloisen äänensä kuiskivan rohkeutta työlleni. Koskaan en ole ketään loukannut, koskaan en myöskään ole koettanut sinun kansaasi kääntää pois jumalistaan — olen vain tullut tänne omani säilyttämään. Merten tuolla puolen he kertoivat minulle, että tämä oli vapaa maa, jossa ihmiset saivat uskoa mitä tahtoivat ja rukoilla, mitä Jumalaa mielivät. Minä tulin tänne — ja viiden vuoden ajan olen ahertanut täällä. Olen koettanut palvella heitä kärsivällisyydellä ja rakkaudella.

Viime yönä, kun kaikki oli hiljaa, tulin rukoilemaan. Buddhani eteen — sinun Jumalasi ja minun Jumalani eteen — ja kun istuin unelmoimassa niitä aikoja, jolloin Herrani vaelsi maan päällä ja niitä päiviä, jolloin Hänen siunauksensa oli tuleva minun päälleni, niin äkkiä karhea ääni katkaisi mietiskelyni. "Avaa ovi!" se sanoi. Nousin avaamaan oven, jonka takana oli paljon valkoisia miehiä. Yksi heistä sanoi minulle: "Pois tieltä, sinä likainen pakana!" Ja toinen: "Emme tarvitse paholaisen palvojia täällä päin!" Ja kolmas: "Helvettiin kaikki, jotka jumaloivat puita ja kiviä!" Sitten he tulivat minun kauniiseen temppeliini ja rikkoivat huonekalut, repivät verhot — ja yksi heistä otti suuren kirveen ja tähtäsi sillä iskun Buddha-parkaani kohden — Buddhaa, jonka toin mukanani Gungan luolista kaukaa lumien keskeltä! Minun Buddhani oli tehty jo silloin, kun suuri Herra itse vaelsi maan päällä ja on nyt yli kaksituhatta vuotta inspiroinut ja johtanut kansaani. En voinut kestää sitä! Syöksyin Buddhani ja iskun väliin — kaikki musteni. En tiedä, kuinka kauan olen maannut tällä tavoin, mutta monta tuntia se taitaa olla. Kun palasin tajuihini, sain nähdä tämän kaiken. Näinkö sinun Jumalasi opettaa teitä? Tämäkö se on, jota te rukoilette, että hän tappaisi toisten ihmisten uskon? Minun päiväni ovat miltei lopussa — en voi taistella enää teidän maailmaanne vastaan. Voin jo nähdä kotini, voin nähdä näissä sortuneissa seinissä vuorteni lumipeitteiset huiput. Monen vuoden aikana olen palvellut Jumalaani hengessä ja totuudessa, ja nyt minä menen hänen luokseen — menen Nirvanaan, menen Buddhani kotiin. Mutta ennen kuin lähden, sano maailmalle, että menen Buddhani luokse ja tahdon rukoilla Häntä niiden puolesta, jotka rikkoivat hänen arkkunsa — tahdon rukoilla Jumalaltani hänen rakkauttaan ja anteeksiantoaan."

Sydämeltään murtunut pikku pappi kohottautui hetkeksi, ja hänen kätensä sulkeutuivat yli murtaneen Buddhapatsaan. Hän käänsi sen ruumiin, selässä oli aukko, jollaisia näkee usein itämaisissa jumalissa, aukko, johon voi panna helyjä tai mantrakirjoja. Kirveen isku oli sattunut syvälle ja oli halkaissut jumalan ruumiin kahtia, ja kun hän piteli sitä käsissään, putosi aukosta kaksi savenpalasta. Kun nostin ne ylös ja liitin ne yhteen, huomasin niiden muodostavan Jeesuksen kasvot.

"Kuinka ne tänne joutuivat?" minä kysyin.

Buddhalainen vastasi pehmeästi: "Monta kuukautta sitten löysin nämä pikku kasvot kadulta, missä lapset leikkivät niillä katuojassa. Niiden surullinen ilme teki minutkin surulliseksi, ja minä toin ne kotiini ja panin ne Buddhani sydämeen, niin että minun Jumalani sydän tekisi sinun Jumalasi sydämen iloiseksi."

Hän katseli sirpaleita.

"Katso", hän kuiskasi. "Isku, joka mursi Buddhani sydämen, mursi sinun Jumalasi kasvot — eikö niin, ystäväni? Eikö iloitsekin sinun Jumalasi minun Jumalani kanssa? Eikö hän surekin minun Jumalani kanssa?"

Buddhalainen kokosi kappaleet. "Katso, he ovat särkeneet hänen kasvonsa. Lyömällä minun Jumalaani he ovat rikkoneet omansa — minä niin rakastin hänen kasvojaan. Mutta ne eivät voi olla surullisemmat kuin hänen sydämensäkään on tänään. Näen vierelläni kasvot..."

Ja pieni buddhalainen nosti kätensä koholle. "Oi, orjantappuraseppeleen Mestari, minä näen sinut. Sinä olet tullut minun luokseni. Toisen kansan Jumala, minä rakastin sinua, mutta ne, jotka minut tappoivat, ne tappoivat sinutkin. Katso, näen taivaalla vuoren. Om mani padme hum! Herra Buddha, minä tulen."

Ruumis raukeni — — — murhenäytelmä oli lopussa. Särkynyt Jumala ja kaksi savenpalasta lojuivat ruumiin vierellä lattialla.

Engl. suom. A. R.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932